Sivut

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kevättöltit

Tasan vuosi sitten, tänä kyseisenä päivänä, päädyin Töölön teho-osastolle pudottuani hevosen selästä. Tämä samainen 17.5. ilta kului hyvin sekavissa tunnelmissa, valtavissa kivuissa ja hengissä pysymiseen keskittyen. Jounin fiiliksiä en osaa edes kuvitella. Vuoden takainen on kieltämättä pilkahdellut tänään mieleen pitkin päivää. Tässä sitä nyt kuitenkin yhä ollaan, maistellaan kaktuslonkeroa aurinkoisen, puutarhahommissa vietetyn päivän jälkeen. Olen tänään maastoillut ja vähän hypännytkin rakkaalla hevosellani - sillä samaisella, jonka kyydistä putosin.

Fiilis on aika paljon parempi kuin vuosi sitten tähän samaan aikaan.

Ratsastus on kuitenkin pyörinyt mielessä erityisen läheisesti, joten teemaan sopinee hyvin teksti viimeaikaisista ratsastuskokemuksistani.

Talvella menin lupaamaan, että järjestäisin työkavereille virkistäytymismielessä ratsastusreissun. Muutamaa aktiiviratsastajaa lukuun ottamatta, työkaverini eivät ole hevosihmisiä. Siitä huolimatta sain kasaan 14 innokasta ratsastajaa - ihan ilman kiristystä, uhkailua tai lahjontaa! Positiivinen yllätys.

Ratsastuspaikaksi valikoitui Jau Jau Icelandic Horses, joka on helmikuun puolessa välissä muuttanut uusiin tiloihin Mäntsälän Saarelle. Ratsastajien isohkon määrän, eritasoisuuden ja aikataulujen yhteensovittamisen vaikeuden vuoksi teimme yhteensä kolme reissua viikon sisään. Itse lähdin mukaan jokaiselle ikään kuin ryhmänjohtajan ominaisuudessa. Käytännössä myös kuskiksi, koska suurin osa työkavereistani on autottomia.

Jau Jau osoittautui nappivalinnaksi: väki oli ystävällistä, fiilis oli positiivinen ja hevoset valloittavia. Kaikki hevostelua harrastaneet tietänevät, että talleilla saattaa joskus olla hyvinkin nihkeä ilmapiiri uusia ja/tai vieraita ratsatsajia kohtaan. Täältä tallilta pahat vibat puuttuivat tyystin, ja teimme kolme onnistunutta, varsinaista hyvän mielen reissua mukavissa maastoissa.

Suhteeni islanninhevosiin on ollut vaihteleva. Lapsena islanninhevonen oli lempirotuni, koska  Villivarsassa oli yksi ihan mahtava sarjakuva, joka kertoi islanninhevosesta. Luin sen numeron varmaan puhki ja muistan melkein vieläkin kyseisen sarjakuvahevosen nimen. Kun sitten kymmenvuotiaana oikeasti ratsastin ensimmäistä kertaa issikalla, suosikkirotu meni vaihtoon saman tien. Kyseessä oli aivan tavallinen ratsastustunti isojen hevosten joukossa, ja minun ja kyseisen issikan kemia ei toiminut ollenkaan. Naiivi, kymmenvuotias minäni yleisti kokemuksen tietenkin koko rotuun. Yäk, issikat on ihan tyhmiä.

Kyseisellä ratsastustunnilla ei tietenkään myöskään päässyt kokeilemaan islanninhevosten omaa askellajia, tölttiä, koska keskityimme taivuttamaan, vääntämään ja kääntämään.

Jau Jaussa ei kuitenkaan tölttiä säästelty, joten nyt meikäläiselläkin on jonkinlainen perstuntuma (kirjaimellisesti) sen ratsastamiseen. Pääsin kokeilemaan tölttiä kentällä jo aloittelijoiden reissulla, mutta vasta kokeneempien maastossa tölttääminen alkoi valjeta ihan kunnolla. On se vaan ihan kummallisen tuntuista! Ratsastus on kuitenkin itselleni niin tuttua ja jokapäiväistä, että tuntuu omituiselta olla selässä ja yhtäkkiä kokeakin jotain Ihan Muuta™. Miten tää selkä oikein menee tälleen?? Ja miten täällä kuuluu istua?!

Hauskaa. Virkistävää. Vaikka tunnustettakoon, että jopa meikäläisen suhteellisen parkkiintunut peffa oli aika kovilla melkein kolmen tunnin jynkyttämisen jälkeen. Jos ihan likaisiin yksityiskohtiin mennään, voin nyt kertoa ymmärtäväni sanonnan "perse ruvella" aivan käsinkosketeltavalla tavalla.

Vaikka en voikaan tuoda tölttioppeja kotiin, teki ihan älyttömän hyvää ratsastaa välillä vierailla hevosilla. Sain jokaiselle Jau Jau -reissulle eri hevosen, mikä tavallaan maksimoi näiden ratsastusten hyödyn itselleni. Jokainen hevonen on kuitenkin yksilö, ja viime aikoina, kas kummaa, sitä on tullut ratsastettua vain omalla kopukalla.

Nämä maastoreissut nostivat intressin Topi-ratsastustakin kohtaan taas ihan uusiin sfääreihin. Nyt on taas uutta intoa harjoitella maastoilua Topinkin kanssa!

Tajusin myös (oikeastaan vasta jälkikäteen), että kokeneiden maastolla laukkasin ensimmäistä kertaa kunnolla sitten viimevuotisen ratsastusonnettomuuteni.

Sairaalareissusta lähtien laukka on ollut vähän peikko, vaikka muuten onnettomuudesta ei mitään traumoja jäänytkään. Ratsuni Flosi tuntui alusta asti varmalta ja luotettavalta, eikä minulla ollut minkään valtakunnan ongelmaa kiihdytellä sen kanssa pitkin Mäntsälän metsiä.

Vauhdin huumaa hevosella, pitkästä aikaa. En todellakaan valita. Olen aivan 100 % varma, että palaan vielä Jau Jau -jengin kyyditettäväksi. Tiedän, että endorfiinit eivät välity lukijoille näytön kautta, mutta oikeasti, ihmiset: menkää ja ratsastakaa! Se on vaan niin siistiä! 


Ja näin minusta tuli issikkafani. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti