Sivut

tiistai 3. helmikuuta 2015

Vesisotaa!


12.4.2012 keskiviikko
Phang Nga Naval Base

Nousemme aamuyhdeksältä. Olen nähnyt yön painajaisia muun muassa Linnanmäeltä peräisin olevasta kuolemansäteestä. Aamuviideltä olen pompannut ylös sängystä auton keskuslukituksen piippauksen takia, koska kuvittelin luvanneeni paikalliselle miehelle vahtivani juuri tuota autoa koko yön. Nytkö sitä sitten varastetaan!? Vilkaisen pöydälle ja tajuan, että auton avaimet ovat hävinneet pöydältä. 

Vain hetkeä ennen kuin ryntään ulos alasti, tajuan näkeväni unta.

Aamiainen nautitaan tällä kertaa kevyemmän kaavan mukaan, jos niin voi edes sanoa: joka-aamuisessa munakkaassani on nimittäin kokin mukaan neljä munaa.

Aamiaisen jälkeen pulahdamme altaaseen, johon ilmestyy pian kaksi muutakin suomalaisseuruetta. Spekuloimme eilisen tapahtumia omista vinkkeleistämme. Eilisen arvioni tyhjästä hotellista on ilmeisesti osunut oikeaan, sillä ainakin muut suomalaiset olivat olleet koko yön saksalaisen seurueen tiluksilla ylempänä sisämaassa. Heti lähdettyämme omin päin viidakkoon, yksi pariskunnista oli päättänyt lähteä peräämme, mutta eivät olleet saaneet meitä enää kiinni. Myös hotellin ”virallinen” evakuointikuljetus oli ilmeisesti loppujen lopuksi jatkanut pidemmälle sisämaahan, kuski oli vain ensin halunnut käydä kaupassa omalle perheelleen. Mitään hämmennystä ei olisi syntynyt, jos hän olisi maininnut asiasta ennen kuin lähti juoksemaan auton luota! 

Evakossa olleiden lapsiperheiden lapset olivat naapuriemme kertoman mukaan jo unten mailla kun tilanne julistettiin turvalliseksi, joten he olivat jääneet turvapaikkaansa yön yli. Ilman lapsiaan matkustava pariskunta oli ollut jo taksissa takaisin hotelliin, kun heidän tyttärensä oli lähettänyt tekstiviestin jälkijäristyksestä. He olivat pyytäneet taksia kääntymään saman tien takaisin.

Spekulointisession jälkeen käymme hiustenpesulla ja hyppäämme mopon selkään. Suuntana tällä kertaa Turtle Conservation Center.

Turtle Conservation –mesta ei suinkaan löydy ensi yrittämällä. Aloitettakoon siitä, että  

jumiudumme lähtöä tehdessämme lähilammikkomme luo kahdeksi tunniksi: ajatuksena on 
”vilkaista” mitä lammikossa tänään näkyy (tiikeribarbeja, rihmakaloja ja rasboroita) mutta lumoudumme punasilmäisestä käärmeenpääkalasta niin, että jäämme jahtaamaan sitä kahdeksi tunniksi aseenamme vanha risa päivänvarjo. Harrastus se on kalastuskin.


Turisti esittää: kalastusta päivänvarjolla
Tältä näyttää himoittu käärmeenpää


Raikastavan välipaladrinkin jälkeen ajamme useamman kilometrin etelään ja käännymme tielle, jonka päästä löytyy Similanille lähtevien veneiden laituri. Similan National Parkin päämajan henkilökunta neuvoo, että päästäksemme kilpikonnien luo, meidän täytyy kääntyä golfkentän kyltin kohdalta vasempaan.

Vasta toisella lähestymisyrityksellä kohde löytyy, mutta hämmästykseksemme se näyttäisi sijaitsevan militaarialueella. Tie on suljettu puomilla, jota vahtii useampi sotilas. Ajamme portille ja tiskin takana oleva mies univormussa kysyy minne olemme menossa. Soperramme hädissämme jotain sekavaa kilpikonnien pelastamisesta. Jounin ajokortti lähtee pantiksi, mutta saamme kuin saammekin kulkukortit sotilasalueelle. 

Portilla asioi samanaikaisesti mies, jota lienee helpointa kuvailla Andy McCoyn thaimaalaisversioksi. Hän vinkkaa että voimme seurata hänen lava-autoaan päästäksemme perille, sillä paikka on hieman vaikea löytää. Lava-auto ajaa tottuneesti pääportin ohi, me sen sijaan joudumme pysähtymään ja esittämään vierailijalupamme. Tässä ajassa lava-auto häviää auttamattomasti horisonttiin.

Tie on täynnä risteyksiä eikä meillä ole harmainta aavistusta mihin suuntaan Andy-kopio on mahdollisesti kääntynyt. Ajelemme tovin melko päämäärättömästi ennen kuin puolivahingossa näemme merikilpikonnat mainitsevan kyltin.

Lopulta keskus löytyy. Andy hoipertelee pitkin pihamaata. Pihalla on useita katoksia jotka suojaavat yksinkertaisia sinisiä kaakelialtaita. Taustalla seisoo jättimäinen kilpikonnapatsas.


Kilpikonna-altaat sijaitsevat simppeleissä katoksissa

Eri-ikäiset kilpikonnat ovat omissa altaissaan

Liemikilpikonnan (Chelonia mydas) poikanen


Lähestymme ensimmäistä katosta, jonka altaista löytyvät pienimmät liemikilpikonnanpoikaset. Viereisessä altaassa räpiköivät sairaat ja vammautuneet eläimet. Tutustumme vasta ensimmäisen katoksen eläimiin, kun paikalle saapuu kiinalaisseurue. Vaikka paikka on tapetoitu kieltokylteillä, alle minuutissa nakkisorminen pikku-Wong on jo tökkimässä kilpikonnia sormin. Kätöset pulahtavat sujuvasti sairaiden kilpikonnien altaasta terveiden, vastakuoriutuneiden altaaseen. Niin sitä pitää!


Seuraavalla vilkaisulla lapsi juokseekin jo kilpikonna kädessä vanhempiensa luo. En pysty enää olemaan hiljaa vaan rääkäisen äänekkään protestin asiasta – suomeksi. Sekä aikuiset että perheen lapset tuijottavat minua haavi auki. Aasiassa moinen ei siis liene tapana. Siitä huolimatta en epäile hetkeäkään, etteikö seurue olisi ymmärtänyt mistä poikaa läksytän.

Eri katoksissa on eri-ikäisiä liemikilpikonnia, noin kuukauden ikäeron välein. Mitä vanhempia konnat ovat, sitä vähemmän niitä valitettavasti on. Paikalla partioiva sotilas kertoo, että kilpikonnat vapautetaan luontoon puolen vuoden iässä. Hetkeäkään empimättä sotilas nappaa yhden jo seitsenkuisen konnan, iskee sen kouraani ja kannustaa Jounia ottamaan valokuvan. Enää en tunne olevani pikku-Wongia parempi ihminen.

Keskuksessa on myös yksi suurempi allas, jossa elää aikuisiai liemi-, etelänbastardi- sekä karettikilpikonnia. Yksi kilpikonnista on jonkin sortin albiino, muissa on toivottavasti jotain muuta vikaa, joka estäisi niiden pärjäämisen luonnossa. Kyltit kertovat, että esillä olevien lajien lisäksi Thaimaassa tavataan myös merinahka- sekä valekarettikilpikonnia.




Aikuisten kilpikonnien altaassa on aivan liian vähän tilaa ja vesi hyötyisi reippaasta vedenvaihdosta. Kuitenkin kilpikonnille on vaivalla rakennettu myös hiekka-alue, pesimäranta. On vaikea kuvitella että kilpikonnilla kävisi mielessäkään lisääntyä niissä olosuhteissa. Todennäköisesti kaikki keskuksen poikaset on haudottu rannoilta kerätyistä munista.

Kilpikonnaepisodin jälkeen suunnistamme ulos sotilasalueelta ja iloksemme saamme jopa Jounin ajokortin takaisin. Päivä on ollut äärimmäisen kuuma, joten ennen hotellille ajamista ajattelemme piipahtaa Lamru National Parkin Small Sand Beach -rannalla. 

...Joka on jo mennyt kiinni! Pettymys on käsinkosketeltava: jos emme olisi lutranneet kahta tuntia käärmeenpääkalan perässä, olisimme ehtineet. Jouni ehdottaa vartioimattoman portin ali livahtamista, mutta minä olen liian nynny. Jounia ärsyttää. 

Nyrpeinä jatkamme matkaa hotellille ja pysähdymme vain tankkaamaan ja ostamaan hedelmiä. Seuraavaa peliliikettä ehdimme miettiä hotellilla. Itse ehdotan revanssia käärmeenpään kanssa.

Lammella käärmeenpää jo odotteleekin meitä. Se hengailee suoraan upoksissa olevan päivänvarjoansamme päällä, kuin haistattaakseen meille pitkät. Emmekä tietenkään saa sitä kiinni tälläkään kertaa. Lammikossa on selvästi alkanut jo iltavuoro. Rannan tuntumassa uiskentelevat vaanijat ja pikkubarbit ovat korvautuneet yli kymmensenttisillä tilapioilla.

Käärmeenpää häviää sen siliän tien. Luovuttaneina suuntaamme 7Eleveniin ostamaan lohdutusoluet. Illallisen päätämme nauttia viereisessä ”ravintolassa”, joka käytännössä katsoen koostuu aaltopeltikatoksesta ja kulahtaneista valkoisista muovituoleista. Paikka on kuitenkin täynnä paikallisia, jotka seurustelevat ja katsovat telkkaria.

Asiaa sen kummemmin ajattelematta tilaan curryn. Vasta annosta odotellessani tajuan, miten tulista se saattaa olla. Olemmehan nimenomaan paikallisten ruokalassa. Olen huolissani lähinnä toissapäiväisen täysin sanoinkuvaamattoman vatsakipuni vuoksi. Jokohan ruuansulatukseni kestää tulevan koitoksen?

Kuten ennakoinkin, ruoka on hyvää ja todellakin äärimmäisen tulista. Huulia kirvelee vielä kahden ison oluen jälkeenkin. Ostamme vielä paikkaa pyörittävältä hyväntuuliselta rouvalta muovikassillisen jakkihedelmää. Selviämme koko illallisesta juomineen ja hedelmineen alle kymmenen euron laskulla (375 Baht).

 
Palaamme hotellille ja nappaan avaimen tottuneesti respasta. Lähestyessämme huoneemme ovea huomaan että Misu juoksee perässämme naukuen äänekkäästi. Närkästynyt kissa yrittää kai kertoa, että unohdimme poimia hänet mukaan.

Hotellihuoneessa annan Misulle vettä ja kuivattua possua. Se jää kanssamme nukkumaan pitkäksi aikaa ennen kuin lopulta katoaa tropiikin yöhön.





13.4.2012 torstai
Songkran


Olen taas katsellut painajaisia koko yön. Unessa näin miten vanhempani olivat vieneet Diiva-koirani hoitoon serkulleni, jonka luona Diiva oli muka kuollut. Serkkuni oli kuitenkin myynyt Diivan eteenpäin paperittomana. Herään alahuuli väpättäen.

Laahustamme aamiaiselle. Nakit ovat vaihtuneet Bratwursteista Atria-tyyppisiin. En arvosta. Rääky näyttäytyy, mutta ei ole sovitussa paikassa odottamassa aamupalaa. Säästämäni kananpalat ja nakki päätyvät tänään hotellihuoneen jääkaappiin.

Aamiaisen jälkeen pulahdamme altaaseen. Vaikka hotellimme sijainti on melko etäinen, tällä kertaa kaikkialla ympärillämme raikaa ysäritekno ja kaukainen bassojytke. Tuntuu, kuin minut olisi hetkessä teleportattu Provinssirockin leirintäalueelle. Laajamittaiseen bilettämiseen on kuitenkin syynsä: Tänään alkaa Songkran, thaimaalaisten uusi vuosi jota juhlitaan vuosittain 13.-15.4., vuoden kuumimpaan aikaan. 

Uteliaina päätämme heti aamu-uinnin jälkeen lähteä katsomaan meininkiä hotellinaapuriemme varoittelusta huolimatta. Vuokratessamme mopoa loman alussa myös Mr. Chu vinkkasi, että Songkranin aikaan kannattaa liikkua vain jalan tai taksilla. Mopoajelut kannattaa unohtaa kokonaan. Vinkki on hyvä, sillä Songkranin aikaan Thaimaassa tapahtuu enemmän liikenneonnettomuuksia kuin milloinkaan muulloin. 

Lähdemme liikkeelle kävellen. Otamme suunnaksi etäämmältä kaikuvat riemunkiljahdukset, jotka kuuluvat hotellille asti. Pukeudun sandaaleihin ja kevyen kesäiseen mekkoon.

Homman juoneen on helppo päästä käsiksi: kaikki kastelevat kaikkia. Ihmiset ovat pakkautuneet avolava-autojen lavoille isojen vesitynnyrien kanssa. Erilaisten kippojen ja kuppien avulla vettä viskotaan kadulla tepastelevien raukkojen niskaan. Mukana on tietenkin myös erilaisia vesipyssyjä. Kaikkialla autojen lavoilla tanssitaan ja vilkutellaan iloisesti. Ympäriinsä kurvailevien autojen lisäksi päätien varteen on leiriytynyt ryhmiä, jotka järjestävät tiesulkuja joiden ohi on mahdoton päästä kuivana.





Suunnistamme päätien varteen. Tulen välittömästi piiritetyksi neljän thain toimesta. Kaksi heistä kaataa oranssiksi värjättyä vettä kesämekkoni sisään, yksi suihkii hajuvettä niskaani, neljäs sotkee naamani valkoisella talkkitöhkällä ja kikattaa maanisesti. Kukaan ei kysy lupaa, joten tiukkapipoisimpien reissaajien kannattanee viettää Songkran turvallisesti hotellihuoneensa seinien sisäpuolella.

Koska Songkranin aikaan Thaimaan lämpötilat ovat korkeimmillaan, kuulostaa maanlaajuinen vesisota ihan virkistävältä kokemukselta, eikö vain? Tässä täytyy olla koira haudattuna.




Homman juju on tietenkin meille suomalaisillekin tuttu varsin ärsyttävä aine: jää. Lava-autojen kyytiin punnerretut vesitynnyrit täytetään puoliksi jäällä. Kun ilman lämpötila on esimerkiksi 34°C ja niskaan lävähtää saavillinen viisiasteista vettä, on vaikea olla rääkäisemättä.

Pelastaudumme hotellille hyvin nopeasti. ”Kesäisen kevyt” mekkoni on muuttunut kuusikiloiseksi reisiin liimautuvaksi säkiksi. Lisäksi naaman valkaisuun käytetty talkki, värjätty ja hajustettu vesi tai jokin muu kirvelee silmiä. 

Hotellilla viereisen huoneen pikkutytöt tulevat pyytämään minua uimaan. Nappaan body boardini ja osallistun tyttöjen kanssa vesiakrobatiaan, kuten he sitä kutsuvat. 

Tämän, jo päivän toisen, allassession jälkeen päätämme selvitellä reissumme hintaan sisältyneen uudenvuoden juhla-aterian aikaa ja paikkaa. Finnmatkojen tekstiviestipalvelu ei vastaa kysymykseen luvatun tunnin sisällä. Tarkalleen ottaen tekstiviestipalvelu ei ole vastannut vieläkään.

Soitan Finnmatkoille kuullakseni, ettei kyseistä ateriaa ole olemassakaan. Opas tosin tunnustaa, että myös muut matkalaiset ovat soitelleet ja kyselleet asiaa. Vika on kuitenkin meissä, sillä olemme kuulemma sekoittaneet juhlaillallisen länsimaisen uuden vuoden aikaan tarjottavaan ruokailuun. Hän ei osaa selittää miksi minä, kevätaikaan matkustava asiakas, olen saanut Finnmatkoilta varausvahvistuksen jossa juhlaillallinen mainitaan. Ärsyynnyn, mutta tiedän, ettei langan päässä oleva opas voi minulle tähän hätään illallista loihtia. 

Tyydymme kohtaloomme ja alamme miettiä ruokapaikkaa. Vaihdamme kuivat vaatteet ja otamme suunnaksemme suosikkipaikkamme Mama’s Greetingsin. Pelottelusta huolimatta kulkupeliksi valikoimme mopon.

Ajamme kuivana vain noin 200 metrin matkan, jonka jälkeen mopomme pysäytetään ja tanssivat ja möykkäävät thait kaatavat päällemme litratolkulla vettä. Kuivat vaatteet eivät enää lohduta. 

Kokeilkaapa tätä Suomen liikenteessä...

...Tai tätä suomalaisen nakkikioskin jonossa

Märkä kypärän visiiri heikentää näkyvyyttä huomattavasti, joten ajamme tyylikkäästi Khuek Khak Beachin tienviitan ohi. Käännymme seuraavasta tienhaarasta olettaen ja toivoen, että myös se johtaa rantaan. Päädymme kuitenkin mystiselle temppelialueelle ja näemme muun muassa kuumottavia krematoriolaitoksia. Kaikkialla on kylttejä joissa muistutellaan käyttäytymissäännöistä ja siveellisestä pukeutumisesta.

Selkeää reittiä rannan suuntaan ei näy, vaan päädymme kinttupolulle. En haluaisi pidemmälle, mutta Jouni vakuuttelee että käännymme takaisin heti, jos alkaa näyttää pahalta.

Päädymme onnettoman kapealle umpeenkasvaneelle polulle. Polun reunoilla kasvavat märät heinät ruoskivat sääriäni, kun viiletämme pitkin kuoppaista polkua. Mielessäni vilisevät punkit ja juotikkaat. Säikähtänyt tupaija (puupäästäinen) loikkaa mopon edestä pusikkoon.

Ilahdun suunnattomasti, kun polku lopulta päättyy hiekkarannalle. Kävelen rantaveteen ja totean, ettei vesi ole vain lämmintä – se on kuumempaa kuin hotellihuoneemme suihku. Vilkuilemme ympärillemme ja bongaamme Mama’s Greetingsin horisontissa. Olemme siis samalla rannalla, jolta pakenimme toissapäivänä juosten. Silti olo on turvallinen.

Mietimme, saammeko mopon Mama’siin rantaa pitkin, sillä ajatus pusikkoon palaamisesta ei varsinaisesti houkuta. Jouni ajaa, minä hölkkään rinnalla. Suoritus on loppujen lopuksi varsin kivuton ja peloistamme huolimatta mopo ei tällä kertaa uppoa pehmeään rantahiekkaan.

Mama’sissa on sama, hyvää englantia puhuva tarjoilija, joka kehotti meitä pakenemaan toissapäivänä. Hän vaikuttaa ilahtuneelta nähdessään meidät. Juttelemme hetken toissapäiväisistä tapahtumista. Hän vakuuttelee, että hekin olisivat kyllä vieneet meidät turvaan. Myös tyylikäs saapumisemme rantaa pitkin huvittaa häntä.

Tilaamme drinkit, hedelmiä, salaatteja sekä kanaa. Kaikki ruuat ovat jälleen kerran taivaallisia, ja lopuksi saamme vielä ylimääräisen herkkuannoksen hedelmiä. 

Aterian loppupuolella paikalle astelee lisää tuttuja naamoja: kiinalaisamerikkalainen perhe, jonka kanssa pakenimme toissapäivänä. Tällä kertaa perhettä kiusaa hiiren kokoinen ampiainen, joka saa perheen isän käyttäytymään täysin sekopäisesti. Ensin hän yrittää tappaa ampiaista ruokalistalla, minkä jälkeen hän tyhjentää puoli pulloa hyttysmyrkkyä päällensä. Vaimolleen hän selittelee, ettei halua pienen poikansa näkevän kyseistä pörriäistä. ”Such a huge wasp, it would totally freak him out”. Onneksi mielipuolisesti huutava ja huitova isä ei kuitenkaan säikäytä lasta…

Jouni kuvaa vielä vähän auringonlaskua, minkä jälkeen lähdemme kotimatkalle – tällä kertaa oikeaa reittiä. Ruikutan ääneen miten kylmissäni olen, olemme kuitenkin istuneet pitkään paikoillamme läpimärissä vaatteissa. Tärisen mopon selässä pimenevässä illassa.




Kuin tilauksesta risteyksessä meitä odottaa pieni, mutta innokas joukko uudenvuodenjuhlijoita. Ensimmäinen mies lätkäisee poskiimme vihreät sotamaalit, toinen kaataa paidan kaula-aukosta niskaan vettä pullosta, joka on vielä osittain jäässä. Sydämeni hyppää kurkkuun.

Kotimatkalla pysähdymme 7Elevenissä hakemassa juotavaa. Tuttu lähikauppammekin on selvästi varustautunut Songkranin juhlintaan, sillä koko lattia on päällystetty litistetyillä pahveilla märkien asiakkaiden varalta.

Hotellilla katsomme vielä maailman koomisinta korealaista hevosaiheista reality-sarjaa: tässä jaksossa ohjelmassa vierailevat venäläinen mies ja ruotsalainen nainen, totaaliset hevosamatöörit, jotka ensin käyvät katsomassa laukkakilpailua, sitten lapioivat hevosenpaskaa ja lopuksi pääsevät ”ratsastamaan” ihan itse. Toisin sanoen heitä talutetaan hevosen selässä hiekkatiellä. ”Elämäni hienoin kokemus”, kyynelehtivät osallistujat. Sitten kiitellään vähän jumalaa ja isänmaata.

Yritän päästä vielä hetkeksi hotellin tietokoneelle, mutta kalju kundi jurottaa World of Warcraft –foorumin äärellä jo toista vuorokautta putkeen. Mahtaa olla hauska loma. Lähden nukkumaan toivoen, että helvetissä on erityinen paikka wowittajille.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti