Sivut

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Sushia ja sammakoita

14.4.2012 lauantai
Talad Nad Chaofa Variety


Nousen kahdeksan maissa tajuten että ensimmäistä kertaa loman aikana en ole nähnyt lainkaan painajaisia. Alan näemmä henkisesti sopeutua thaimaalaiseen elämänmenoon juuri nyt, loman ollessa lopuillaan.

Lähdemme aamiaiselle. Rääky ei ole enää pariin aamuun tullut tutulle ruokintapaikalle vaan kävellyt suoraan keittiöön. Ehkä siellä on paremmat eväät. Kissat ja koirat eivät kuulemma ole hotellin omia, vaan hotellin omistajan kertoman mukaan eläimet vain ”ilmestyvät jostain” ja jäävät asumaan, koska hotellin vieraat ruokkivat niitä. Hotellin omistaja naureskelee, että silloin tällöin eläimet tekevät myös pentuja hotellihuoneisiin. Eläimien annetaan olla, koska turistit pitävät niistä.

Aamiaisen jälkeen yritämme päästä tietokoneelle, sillä suunnittelemme reissua Phuket Towniin. Jo kolmannella yrityksellä tärppää ja saamme vallattua koneen itsellemme imeäksemme lisätietoa Phuketin Talad Nad Chaofa Variety –viikonlopputorista. Meille selviää nopeasti, että torimeininki alkaa vasta iltapäivällä, joten vielä ehtii pulahtaa hotellin uima-altaaseen!

Leikimme tovin uima-altaassa naapurihuoneen pikkutyttöjen kanssa. Sen jälkeen nopea repun pakkaus ja ei kun bussia odottamaan! Hotellin respa neuvoo meitä menemään päätien varteen ja heiluttamaan oikealle bussille. Varsinaista bussipysäkin käsitettä ei tunneta.

Ulkona on sairaalloisen kuuma. Jo kymmenen minuutin kävelyn jälkeen kiskon caprit jalasta kokonaan. Pitkä tunikani saa nyt toimia mekkona. Olo on vähän alaston, mutta minkäs teet – helle on täysin tuuperruttava.

Tönöttäessämme tien varressa, paikalliset pysähtyvät tämän tästä tarjoamaan kyytiä ja kysymään, onko meillä kaikki hyvin. Haikeana tajuan, ettei Suomessa erehtyisi moiseen ystävällisyyteen. Lopulta bussi saapuu, noin vartin myöhässä. Se on aivan täysi, mutta onneksi äärimmäisen hyvin ilmastoitu kuten Thaimaassa on tapana. Bussissa esitetään thaiksi dubattua Clash of the Titans –leffaa. Tekstitystä ei luonnollisestikaan ole, mikä saa elokuvan vaikuttamaan tavallistakin järjettömämmältä. Istumme Jounin kanssa eri puolilla bussia, joten tekeminen on kovin vähissä. Matka Khao Lakista Phuketiin kestää melko tarkkaan kaksi tuntia ja maksaa meiltä kahdelta reilut 5 euroa. Kallista matkanteko ei siis ole.

Uusi vuosi vaikuttaa selvästi aukioloaikoihin, sillä Phuketissa kaikki on kiinni. Bussiasemalla käy kuitenkin kuhina, jollaista Khao Lakista ei löydy. Ihmiset ovat selvästi kaupunkilaisia. Käytännön esimerkkinä mainittakoon, että en ole kahteen viikkoon nähnyt meikattua naista. Täällä naiset sen sijaan ovat kovinkin tällättyjä.

Ehdimme pyöriä bussiasemalla maksimissaan kaksi minuuttia, kun paikallinen nainen tulee kysymään miten voisi auttaa meitä. Kädenkäänteessä hän on jo järjestänyt meille taksin ja neuvotellut hinnankin valmiiksi. Taksikuski muistuttaa ensimmäisenä, että illan viimeinen bussi takaisin Khao Lakiin lähtee jo kuudelta. Kerromme, että tarvitsemme taksin hotellille, sillä haluaisimme viipyä torilla pidempään kuin tunnin. Mies ilmoittautuu vapaaehtoiseksi keikkaan noin 50 euron hinnalla. Vaihdamme puhelinnumeroita.

Vain kolme kuukautta vanha taksi on teemoitettu Nalle Puh –turvavyöpehmusteilla ja vaihdekepillä. Takalasilla pällistelee Ihaa. Aika suloista.

Mitä et täältä löydä, jäisi todennäköisesti joka tapauksessa syömättä.

Tori on iso ja hyvin vaatepainotteinen. Ensimmäiseksi käymme ruokapöytään, sillä kello on jo 16 emmekä ole syöneet mitään sitten aamuyhdeksän aamiaisen. Vaapumme ruoka-alueelle ja istumme ensimmäiseen bongaamaamme muovituoliravintolaan. Jouni tilaa currya ja paistettua kiertoa (morning glory). Minä tilaan hieman tylsältä kuulostavan annoksen, ”fried noodles with chicken”. Vaikka nuudelini ovat käytännössä katsoen spagettia, annos on ihana. En osaa määritellä miltä se maistuu, sillä hallitseva mauste on jotain minulle täysin ennalta tuntematonta. Toriruoan hinta ei päätä huimaa, sillä herkkuannokseni kustantaa minulle noin 2 euroa.

Ruoan jälkeen jatkamme kojulta kojulle kiertelyä. Matalien kangaskatosten alla on tuskallisen kuuma. Välillä pyörryttää enemmän, välillä vähemmän. Ryystän litratolkulla vettä. Tuntuu, että se huokuu saman tien ulos joka huokosesta.

Pian löydämme lemmikkikojut: tarjolla on erilaisia rotukoiria, hamstereita, marsuja, kaneja, kissoja, aroja, kakaduja, jakoja, sokerioravia, pieniä apinoita, oravia, preeriakoiria, aavikkokettuja… you name it! Kaikkea todellakin löytyy!

Töks töks! Koskeminen sallittu.

























Feikkimerkkilaukkujen seasta bongaamme yllätykseksemme myös erityisesti herppeihin erikoistuneen osaston, Gotzillan. Tarjolla on esimerkiksi iguaaneja, punakorvakilpikonnia, kannuskilpikonnia, leopardigekkoja, sarvisammakoita, ”thai water snake”, kuningaspytoneita ja kuningasboia, jotka asuvat samassa terraariossa brasiliansateenkaariboien kanssa. Yllätykseksemme näemme myös suloisen pienen siankärsäkäärmeen ja väritykseltään harvinaisempiakin viljakäärmeitä.

Tiedustelen kärsäkäärmeen hintaa. Käärme lähtisi mukaan noin sadalla eurolla. Hinta on mielestäni melko korkea paikalliseen hintatasoon nähden. Gotzillan henkilökunta ällistyy, kun tunnistamme lajin. Käärme yritetään myydä meile puoliväkisin mukaan. Onhan se vielä niin pieni, että pystyisin kuulemma kuljettamaan sen lentokentällä taskussa.

Valokuvaaminen oli oikeastaan kiellettyä, mutta... todistusaineistoa!
Äkkiseltään katsottuna käärmeillä näyttää olevan kaikki suhteellisen hyvin verrattuna muihin eläimiin. Elämme vuoden kuumimpia päiviä, mutta siitä huolimatta kaneilla, marsuilla, hamstereilla tai kissoilla ei ole vettä eikä minkäänlaista suojaa auringolta. Todella kurjalta näyttävät oravat makaavat X-asennossa puuskuttaen A5-kokoisissa häkeissään. Illalla suuri osa häkeistä on tyhjiä, enkä voi olla miettimättä onko puolikuolleet oravat oikeasti saatu myytyä, vai ovatko ne päätyneet lähimpään roskikseen läkähdyttyään hengiltä.

Vain kalleimmilla rotukoirien pennuilla oli vesipullo.
Ironista on, että samat kojut myyvät kaikkea, mitä eläimet eivät tarvitse. Muun muassa stetsoneita marsuille ja Angry Birds –hiuspampuloita pitkäkarvaisille koirille. Silti samat ns. eläinrakkaat ihmiset eivät tajua, tai välitä, huolehtia eläinten perusedellytyksistä. Ärsyynnyn, mutta tiedän, etten voi asialle mitään. Tori järjestetään täällä joka viikonloppu jatkossakin.










Vessakäyntiä varten joudumme etsimään lähimmän baarin. Nautimme Gin Tonicit. Tarjoilijatar hihkuu innosta nähdessään tatuointini ja vipeltää hakemaan meille kulhollisen pähkinöitä. ”I want to give you free”, hän säteilee.

Baarin naapurissa on loman ensimmäinen oikea akvaarioliike. Papukaijakirjoahvenia, kultakaloja, rapuja, karppeja, kiekkokaloja, platyja, molleja, piraijoita, oskareita, taistelukaloja, arovanoja, norsukaloja, veitsikaloja, lehtikaloja, miljoonakaloja ja …haaveja! Ostamme heti jämäkän XL-kokoisen haavin. Vapise käärmeenpää!

Saisiko olla taistelukala?

Syömme torilla vielä iltasushit sopuisaan 17 eurosentin kappalehintaan. Ne ovat hyviä eivätkä häviä lainkaan Helsingin sushipaikkojen huimasti kalliimmille sukulaisilleen, päinvastoin. Sushipalat saa itse valikoida tiskistä. Kotimatkalle ostamme vielä friteerattua kanaa ja katkarapuja. Nälkä ei varsinaisesti ole, mutta tuntuu että torin ihanasta katuruoasta on otettava kaikki ilo irti. Kohta sitä ollaan taas Suomessa, missä vaihtoehdot oikeasti nopealle fast foodille ovat lähinnä Mäkkäri ja Hese.

Tuttuja naamoja sushitiskissä.
Taksi on hotellilla iltakymmeneltä. Päästyämme hotellihuoneesemme, Jouni kävelee suoraan terassillemme ja huikkaa sieltä sangen arkisesti: ”Tää pyyhe on vieläkin ihan märkä ja mun uikkareissa on sammakko!”

Sammakko kuljetetaan Jounin speedoissa kylppäriin valokuvausta ja yleistä ihmettelyä varten. Hämmästytän jopa itseäni tunnistaessani lajin ihan lonkalta puhvelisammakoksi (Kaloula pulchra). Hetken pällistelyn jälkeen vapautamme kurnuttajan ulos.


Uimahousuista löytyi yllätys.

Käymme malttamattomana nukkumaan. Heti aamulla on päästävä kalaan! Haavi odottaa jo ovella.



15.4.2012 sunnuntai
La-kawn sawatdee, käärmeenpää


Ylös ennen yhdeksää, aamiaiselle mars! Jouni on jo ihan oikeasti jalkeilla, kun minä vielä näen unia: olen saanut Sirkulta jonkinlaisen tehtäväkirjan, jonka tehtäviä minun pitäisi suorittaa, mutta Jouni ei suostu. Ei ihme ettei huvita nousta ylös.

Tämä on viimeinen aamiaisemme Mohin Tara –hotellissa. Rääky astelee ohitseni kuin Euroopan omistaja. Vaihdamme naukaisut – ehkä viimeistä kertaa koskaan. Munakas kaikilla täytteillä tulee jo tilaamatta.

Naapurin pikkutytöt ovat samaan aikaan aamiaisella. He ryntäävät innokkaina esittelemään minulle eilisiltä Khao Lakin markkinoilta ostamiaan nilkkakoruja, tai ”jalkarenkaita”, kuten he itse niitä kutsuvat. Kummankin pikkiriikkiset varpaankynnet on myös lakattu huolella. Huvitun, sillä eilen tytöt ovat kovaäänisesti ihmetelleet minun vastaaviani: heidän äitinsä käyttää kynsilakkaa kuulemma vain sormissa, eivätkä tytöt ole tienneet, että sitä voi laittaa varpaankynsiinkin. Tylsä äiti ei myöskään koskaan käytä jalkarengasta. Loma loppunee juuri ajoissa, enpä ainakaan ehdi turmella näitä vaikutteille sangen alttiita pikkutyttöjä enää yhtään enempää.

Tytöt kysyvät voisimmeko taas uida heidän kanssaan. Lupaamme yrittää sovittaa uintisession päivän aikatauluun, mutta emme lupaa mitään. Viimeisen lomapäivän kiireen tuntu alkaa jo nostella päätään.

Aamiaisen jälkeen hyökkäämme välittömästi kalaan. Murisijarihmakalat uivat käskemättä haaviin. Samoin tiikeribarbit. Käärmeenpäästä sen sijaan ei näy vilaustakaan. Ehkä olemme liikenteessä liian aikaisin? Päätämme palata hetkeksi hotellille ja tulla takaisin vain myöhemmin aamupäivällä niihin aikoihin, jolloin olemme yleensä käärmeenpään nähneet. Järvi on joka tapauksessa vain muutaman sadan metrin päässä hotellistamme.

Palaamme takaisin hotellille rihmakala- ja barbisaaliimme kanssa. Minä levitän aurinkorasvaa sillä aikaa kun Jouni valokuvaa kalat ja käy vielä palauttamassa ne takaisin kotijärveensä.

Nuorempi pikkutyttö tulee käymään terassillamme kysyäkseen saisiko piirtää minulle. Hän raapustaa muistivihkooni linnan, jossa asuu prinsessa ja prinsessan sisko. Oleellista on, että kummallakin prinsessalla on oma torni josta johtaa henkilökohtaiset portaat suoraan keittiöön. Koska keittiö on ilmeisen hyvin varusteltu, en malta olla kysymättä millaista ruokaa prinsessat syövät. Nelivuotiaan vastaus tulee kuin tykin suusta: prinsessat syövät sydämenmuotoisia karkkeja, eivät mitään muuta.

Leikimme vedessä jonkin aikaa tyttöjen kanssa. Sää suosii, ja meillä on hulvattoman hauskaa. Vesileluna toimiva body boardini lipeää otteestani kertaalleen niin, että se pomppaa veden alta kovalla voimalla suoraan rintakehääni. Onnettomuus saa 4- ja 6-vuotiaan nauramaan katketakseen. ”Suoraan hinkeille, suoraan hinkeille!”, tytöt kikattavat stereona. Ilmaisu on sen verran värikäs nelivuotiaan suuhun, että vaikutteita on ilmeisesti kerätty muualtakin kuin meikäläisen varpaankynsistä.

Uimasession päätteeksi palaamme päättäväisinä kalastushommiin. Nappaan evääksi kolmioleivän ja oluen. Haavi tanassa painelemme rantaan. Tiikeribarbit, rihmakalat, vaanijat ja saksipyrstöt uivat taas suoraan haaviin, mutta käärmeenpää ei vaivaudu edes näyttäytymään. Kertaalleen Jouni luulee bongaavansa tuon myyttisen olennon, mutta möykky paljastuu monniksi.

Vaihdamme paikkaa pariinkin otteeseen, mutta näkymät eivät suinkaan parane – kalat ovat hävinneet totaalisesti. Kierrettyämme lopulta koko järven päädymme takaisin aloituspisteeseen. Jounia touhu alkaa tympiä, hän antaa käärmeenpään pyynnille maksimissaan kymmenen minuuttia armonaikaa. Jos kalaa ei saada kiinni siinä ajassa, unohdetaan koko homma. Vettäkin alkaa sataa. Hemmetti!

Pönötämme jälleen kerran järveen johtavilla betonirappusilla ja tuijotamme epätoivoisina vedenpintaa. Enää kaksi minuuttia jäljellä.

Voi käärmeenpää, missä lienet?
Noniin, eiköhän se ollut sitten siinä. Kymmenen minuuttia on nyt takana. Pakkailen kamat ja nousen seisomaan. Siivoan portailta tyhjän olutpullon ja kolmionleivän kääreet ja …ja siinä se sitten yhtäkkiä on! Käärmeenpää tuijottaa meitä vedessä lojuvan haavin vieressä. Se katselee meitä hetken kuin hyvästelläkseen ja kertoakseen, ettei nyt tällä kertaa lähde meidän mukaamme. Hetki on lähes runollinen. Viimeisten vaihdettujen katseiden jälkeen käärmeenpää ui vesikasvien sekaan, emmekä näe sitä enää koskaan.

Sade yltyy ja yltyy. Pelastaudun hotellihuoneeseen. Jouni sen sijaan surauttaa mopolla nopeasti Mr. Chun konttorille kysyäkseen vuokramopon palautuksesta. Asian selvittämistä kuitenkin vaikeuttaa se, että vuokraamo on kiinni. Elämme uudenvuodenjuhlan kolmatta päivää ja useimmat liikkeet ovat yhä lomilla. Olemme lähdössä kotiin aamuyöllä, joten käytännössä meidän olisi pakko saada mopo pois käsistämme jo tänään.

Vettä tulee kuin saavista, ja ukkonen pauhaa. Sähköt häviävät hetkittäin. Songkran todellakin ajoittuu vuoden kuumimpaan aikaan. Kuiva kausi alkaa olla ohi ja sadekausi on selvästi aluillaan.

Syömme nälkäämme mangoa ja pistaaseja hotellihuoneessamme. Sää ei varsinaisesti houkuta hyppäämään mopon selkään. Tekemisenpuutteessani lähden katsomaan olisiko respan tietokone vapaana. Voisin aikani kuluksi selvitellä TUIFly Nordicin matkatavarapolitiikkaa ja päättää sen perusteella, huolinko ylimittaisen Body Boardini mukaan kotimatkalle.

Tietokone on tavalliseen tapaan varattu, mutta Misu retkottaa respan lattialla. Kysyn siltä, haluaisiko se tulla kylään. Se naukaisee äänekkääsi ja hölkkää laiskasti luokseni. Kävelemme yhtä matkaa terassillemme, Misu tietää selvästi minne ollaan menossa.

Sisällä Misu tekee tavanomaisen tarkastuksensa. Annan sille aamupalalta säästämääni kanaa. Mouruaminen ei kuitenkaan lopu – vieläkin kamala nälkä!

Jouni muistuttaa, että meillä on jäljellä puoli pussia kalanruokaa jota emme aio roudata mukanamme Suomeen. Pikaisen tuoteselosteeseen tutustumisen jälkeen totean, että kalanruokapelletti eroaa kissanraksuista lähinnä kilohintansa puolesta. Pelletit sisältävät itse asiassa pääasiassa kalajauhoa. Eiköhän se siis kissalle passaa.

Misu hullaantuu papanoiden tuoksusta ja läpsii pussia kärsimättömänä tassullaan. Se näykkii pussin kulmaa varovasti hampaillaan. Avaan pussin, ja Misu syö ison annoksen papanoita ennen kuin kellahtaa kylläisenä kyljelleen kehräämään.

Lopulta sade hieman hellittää, joten pääsemme vihdoin syömään. Lähdemme kohti Sawasdee Lobster & Seafood –nimistä ravintolaa, sillä paikan kuvaus Finnmatkojen taskuoppaassa kuulostaa houkuttavalta. Lisäksi netissä meuhkataan paikasta kovastikin. Paikka sijaitsee jälleen kerran Bhang Niangissa. Tuttu tienhaara löytyy jo rutiinilla. Paikan päällä tajuan, että olemme ajaneet paikan ohi toistuvasti, mutta jokseenkin pelkistetty julkisivu ei ole kiinnittänyt huomiota Bhang Niangin rantakadun ravintoloiden värivalojen loisteessa.

Huomaamme heti, että paikka on huomattavan hintava verrattuna esimerkiksi aivan käsittämättömän loistavaan naapuriinsa Maliin. Phuketissa aivan torin ääressä nauttimani Gin Tonic maksoi 70 Bahtia. Täällä samaisesta drinkistä saa pulittaa 170 Bahtia.

Palvelu on hidasta. Tarjoilija ottaa meidän jälkeemme kahden-kolmen muun seurueen tilaukset, ennen kuin lähtee omakätisesti rakentamaan alkudrinkkejämme. Vaikka ravintola on iso ja kaupallinen, paikalla on ilmeisesti vain yksi työntekijä.

Jouni tilaa tulisen Massaman Curryn kanalla, minä ananakseen asetellun punaisen curryn. Kumpikaan ruoka ei lupauksista huolimatta ole tulista – eikä kyllä muutenkaan millään tavoin elämyksellistä. Sapuskat ovat ihan ok, mutta suoraan sanottuna kovin mitäänsanomattomia verrattuna kahden edellisen viikon taivaallisiin herkkuihin. Silti loppulaskumme, pitkälti yli 1000 Bahtia, on suurempi kuin yksikään aikaisempi.

Sekä hintataso että naurettavan maltillinen mausteiden käyttö lienevät kumpikin sidoksissa siihen, että paikka on turistien suosiossa. Sawasdee-kokemuksen jälkeen uskon yhä vahvemmin, että parhaat ruoat löytyvät paikallisille suunnatuista muovituolipaikoista. Turistien suosimia paikkoja neuvoisin suorastaan karttamaan.

Ruokailun jälkeen minulla on myös loman ensimmäinen kunnon ähky. Annos ei ollut poikkeuksellisen suuri, mutta kiljuvasta nälästä johtuen olen vetänyt sen naamariin epäinhimillisen vauhdikkaasti.

Menemme vielä Bhang Niangin rantaan kävelemään. Yö on jo laskeutunut, ja koko taivaanranta räiskyy ja salamoi. Veneiden valot loistavat pieninä kynttilöinä horisontissa, ja tuuli leikittää hiuksia. Seison nilkkoja myöden lämpimässä rantavedessä ja pidättelen itkua. Onko ihan pakko lähteä kotiin?

Haikean tunnelmoinnin jälkeen on aika palata hotellille. Jouni bongailee rantapolulta sammakoita, ja minä sohin niitä taskulampulla. Sammakoiden lisäksi rankkasade on houkutellut esiin valtavia kotiloita. Niitä lipuu pitkin tietä. Kooltaan ne eivät missään nimessä häviä yhtään terraariossa pidettäville kotilolajeille.

Hotellilla Jouni soittaa Mr. Chun mopovuokraamoon. Kello on jo paljon, joten vuokraamo on virallisesti kiinni. Onneksemme Mr. Chu on kuitenkin epävirallisesti paikalla. Sovimme, että tuomme vuokramopon hänelle saman tien.

Menomatkalla bongaamme komean rupikonnan joka antautuu kuvattavaksi uskomattoman rohkeasti. Tai ehkä paikalleen jähmettyminen on puolustautumiskeino? Saalistaja voisi luulla sitä jopa kuolleeksi.

Haikein mielin luovutamme uljaan moporatsumme Mr. Chulle. Hän kiittelee vuolaasti. Hyvästelemme, ja Mr. Chu antaa meille pienet buddhalaisamuletit, ”for good luck”.

Hotellille joudumme palaamaan apostolinkyydillä. Rupikonna on yhä asemissaan, täysin samassa paikassa kuin äskenkin. Perehdymme siihen tarkemmin ja keksimme pian miksi konna oli niin helppo kuvauskohde: se on kuollut. Siis oikeasti kuollut. Kyseessä ei siis ollutkaan mikään kikka.


Tähän veijariin emme saaneet enää mitään eloa. RIP.

Pökäle, joka popsii pökälettä.

Bongaamme myös häiritsevän suuren kaksoisjalkaisen joka popsii tyytyväisen oloisena jonkin sortin mutaoksennusta, tai ehkä koirankakkaa, nurmikolta. Kaksoisjalkaista valokuvatessamme Töpsykkä jahtaa Misun tien yli.

Puhvelisammakosta lähtee paitsi hajua, myös ääntä.

Teemme vielä toisen sammakkoeläinbongauksen saman tien varressa: puhvelisammakko. Tämä yksilö hermostuu valokuvaussessiosta siinä määrin että turauttaa ilmoille sangen epämiellyttävää hajua. Kyökkien jätämme sammakon rauhaan jatkamaan yöllisiä puuhiaan.


Haen huoneemme avaimen respasta. Lulu huomaa minut. Se on viimeisten päivien aikana oppinut kulkemaan perässämme huoneemme ovelle. Pyydän sitä odottamaan, ja se istuu ovemme ulkopuolelle kärsivällisesti sillä aikaa kun haen sille namin. Tällä kertaa Lululla käykin erityinen flaksi, sillä se saa kaikki jäljelle jääneet kalanruokapelletit. Lulu on hauska, hieman resuisen näköinen narttukoira. Se vahtii hotellia terhakkaana haukkuen kaikki kohdalle osuvat paikalliset. Turisteille se sen sijaan heiluttaa iloisesti häntää.

Lulun hyvästelemisen jälkeen koittaa hetki, jota olen kauhulla odottanut: on aivan pakko pakata, niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin. Operaatio sujuu kuitenkin yllättävän kivuttomasti, ja kaikki tavarat mahtuvat laukkuun ilman suurempaa sommittelua. Ehdin muhia tyytyväisyydessä vain hetken ennen kuin tajuan, että passini on Phuketin reissun jäljiltä pienemmässä selkärepussani, jonka olen tilan säästämiseksi litistänyt alimmaiseksi rinkkani pohjalle. Joudun siis purkamaan ja kasaamaan koko omaisuuteni uudelleen.

Paljon pohdiskelua aiheuttaneen body boardin kohtalo on yhä vaakalaudalla. Henkisesti olen valmistautunut uhraamaan sen lentokentällä, mikäli siitä aletaan vaatia älyttömiä kuljetusmaksuja. Se ei mahdu laukkuun eikä ole oikein edes kiinnitettävissä laukkuun millään tavoin.

Saan pakkailuni loppuun ennen Jounia ja käyn nukkumaan. Ensimmäistä kertaa loman aikana laitan kännykkään herätyksen, tähän asti herätykset ovat olleet Jounin vastuulla.


16.4.2012 sunnuntai
Helsinki sweet Helsinki

Kännykkä räjähtää ärsyttävän pirtsakkaan herätysmelodiaan tasan aamuneljältä. Olen pomppinut neuroottisesti ylös pitkin yötä, hermoillen että olemme jo missanneet lentokenttäkuljetuksemme. Kun kännykkä viimein herättää, olen pystyssä saman tien.

Jounin kännykkä sen sijaan ei herätä ollenkaan. Lyhyen tarkastelun jälkeen toteamme, että puhelin, jossa illalla oli täysi akku, on nyt täysin eloton. Ilman minun herätystäni olisimme siis suurella todennäköisyydellä oikeastikin nukkuneet pommiin.

Vaatteet niskaan, kassit olalle. Jouni palauttaa yhden lukemansa kirjan respaan. Naapurin pikkutytöt odottelevat jo bussia. Toinen tytöistä esittelee Jounille uuden Hello Kitty –käsilaukkunsa. Toisin kuin meitä, lapsia ei näytä väsyttävän ollenkaan.

Hyppäämme bussiin joka muistuttaa lähinnä pyörillä liikkuvaa verhoiltua jääkaappia. Nukun lähes koko matkan Phuketiin.

Phuketin lentokenttä yllättää heti ovella: jo pääsisäänkäynnillä tehdään turvatarkastus, ja myös ruumaan menevät matkatavarat läpivalaistaan ennen kuin turistia päästetään edes sisätiloihin. Tarkastuksen jälkeen katselemme hieman lentokentän tarjontaa, mutta kenttä ei ole kovin iso. Ostamme mukaan ainoastaan vesipullot. Body board pääsee koneeseen ilman lisämaksua – tai edes lisäkysymyksiä. Olen siis stressannut tästäkin asiasta täysin turhaan. Saan kuin saankin laudan kotiin, autotallin nurkkaan pölyttymään.

Nälkä alkaa olla kiljuva, joten uhraudun jonottamaan naurettavan pitkään saadakseni kahvilasta paninin ja Jounille bagelin. Juuri kun minun vuoroni lähestyy, venäläinen nainen kiilaa minut jonossa. Yritän vääntäytyä kilpaa myyjän puheille, mutta valitettavasti tämä alkaa palvella etuilijaa ensin. Väsyttää ja ärsyttää.

Venäläinen nainen haluaa espresson. -Ei ole. Nainen haluaa espresson siitä huolimatta. Hän selvästi olettaa, että äänen korottaminen saa espresson ilmestymään tyhjästä. Myyjä yrittää selittää, ettei espressoa yksinkertaisesti ole – se on loppu. Asiakas ei huomioi myyjää ollenkaan, vaan nostaa volyymia entisestään viuhtoen käsillään vihaisesti.

Myyjä nostaa kätensä kirjaimellisesti pystyyn ja kävelee nauraen pois tiskiltä. Venäläisnainen on thaimaalaisen silmin juuri nolannut itsensä totaalisesti. Thait eivät osoita suuttumusta julkisesti, joten jo pelkkä äänen korottaminen saa heidät sen verran hämilleen, että he reagoivat nauramalla.

Venäläisnainen alkaa turhautua. Äänekkäästi venäjäksi raivoten hän saapastelee matkoihinsa. Olen tyytyväinen. Täällä haluamaansa ei saa huutamalla tai käyttäytymällä aggressiivisesti. Kukaan ei pelkää huutajaa, vaan hänelle korkeintaan naurahdellaan.

Seurattuani tätä kulttuurien yhteentörmäystä aitiopaikalta, saan lopulta kauan odottamani leivät. Jonotus on kestänyt niin pitkään, että ehdimme juuri ja juuri syödä ne, kun alkaakin jo olla aika siirtyä portille.

Kävellessämme koneeseen numeroituja paikkojamme silmäillen, vilkuilen samalla hermostuneesti ympärilleni etsien katseellani Onnia. Onni istuu tälläkin kertaa vain kahden penkkirivin päässä meistä. Toivon, että etäisyys on kuitenkin turvallinen.

Ruoka on vähän ällöttävää brittisotkua: lihaa, joka sopisi paremmin purukumiksi, jauhoista perunamuusia sekä parsakaalia, joka nyt vaan ei ole koskaan kuulunut lempieväisiini. Edes minä, suuri lentokoneruokafani, en ole tyytyväinen.

Takanamme istuva pariskunta riitelee taukoamatta. Jouni nukkuu autuaan tyytyväisenä, minä en saa nalkutukselta unta. Miten kaksi aikuista ihmistä voi riidellä siitä, kumman vuoro on katsella maisemia? Voisi kuvitella, että yli kymmentuntisella lennolla kumpikin saa tuijottaa aivan riittävän montaa pilvenhattaraa.

Lentoa on enää tunti jäljellä, alamme pudottaa korkeutta. Tavallaan ihan kiva olla kotona, vaikka loma onkin ollut paras ikinä.


Miten Khao Lak vaikutti minuun? Loman jälkeen teimme nopeasti päätöksen siamilaisen kissan hankinnasta, ja nyt elämääni kuuluu jo kaksi sangen äänekästä kissaa. Sen lisäksi olen jo kertaalleen palannut Thaimaahan, sillä ikävä kävi liian suureksi. Eikä tietenkään unohdeta Mr. Chulta saamaani buddhalaista onnenamulettia. Sitä en ole yhäkään riisunut kaulastani.


Lue myös:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti