Sivut

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Sushia ja sammakoita

14.4.2012 lauantai
Talad Nad Chaofa Variety


Nousen kahdeksan maissa tajuten että ensimmäistä kertaa loman aikana en ole nähnyt lainkaan painajaisia. Alan näemmä henkisesti sopeutua thaimaalaiseen elämänmenoon juuri nyt, loman ollessa lopuillaan.

Lähdemme aamiaiselle. Rääky ei ole enää pariin aamuun tullut tutulle ruokintapaikalle vaan kävellyt suoraan keittiöön. Ehkä siellä on paremmat eväät. Kissat ja koirat eivät kuulemma ole hotellin omia, vaan hotellin omistajan kertoman mukaan eläimet vain ”ilmestyvät jostain” ja jäävät asumaan, koska hotellin vieraat ruokkivat niitä. Hotellin omistaja naureskelee, että silloin tällöin eläimet tekevät myös pentuja hotellihuoneisiin. Eläimien annetaan olla, koska turistit pitävät niistä.

Aamiaisen jälkeen yritämme päästä tietokoneelle, sillä suunnittelemme reissua Phuket Towniin. Jo kolmannella yrityksellä tärppää ja saamme vallattua koneen itsellemme imeäksemme lisätietoa Phuketin Talad Nad Chaofa Variety –viikonlopputorista. Meille selviää nopeasti, että torimeininki alkaa vasta iltapäivällä, joten vielä ehtii pulahtaa hotellin uima-altaaseen!

Leikimme tovin uima-altaassa naapurihuoneen pikkutyttöjen kanssa. Sen jälkeen nopea repun pakkaus ja ei kun bussia odottamaan! Hotellin respa neuvoo meitä menemään päätien varteen ja heiluttamaan oikealle bussille. Varsinaista bussipysäkin käsitettä ei tunneta.

Ulkona on sairaalloisen kuuma. Jo kymmenen minuutin kävelyn jälkeen kiskon caprit jalasta kokonaan. Pitkä tunikani saa nyt toimia mekkona. Olo on vähän alaston, mutta minkäs teet – helle on täysin tuuperruttava.

Tönöttäessämme tien varressa, paikalliset pysähtyvät tämän tästä tarjoamaan kyytiä ja kysymään, onko meillä kaikki hyvin. Haikeana tajuan, ettei Suomessa erehtyisi moiseen ystävällisyyteen. Lopulta bussi saapuu, noin vartin myöhässä. Se on aivan täysi, mutta onneksi äärimmäisen hyvin ilmastoitu kuten Thaimaassa on tapana. Bussissa esitetään thaiksi dubattua Clash of the Titans –leffaa. Tekstitystä ei luonnollisestikaan ole, mikä saa elokuvan vaikuttamaan tavallistakin järjettömämmältä. Istumme Jounin kanssa eri puolilla bussia, joten tekeminen on kovin vähissä. Matka Khao Lakista Phuketiin kestää melko tarkkaan kaksi tuntia ja maksaa meiltä kahdelta reilut 5 euroa. Kallista matkanteko ei siis ole.

Uusi vuosi vaikuttaa selvästi aukioloaikoihin, sillä Phuketissa kaikki on kiinni. Bussiasemalla käy kuitenkin kuhina, jollaista Khao Lakista ei löydy. Ihmiset ovat selvästi kaupunkilaisia. Käytännön esimerkkinä mainittakoon, että en ole kahteen viikkoon nähnyt meikattua naista. Täällä naiset sen sijaan ovat kovinkin tällättyjä.

Ehdimme pyöriä bussiasemalla maksimissaan kaksi minuuttia, kun paikallinen nainen tulee kysymään miten voisi auttaa meitä. Kädenkäänteessä hän on jo järjestänyt meille taksin ja neuvotellut hinnankin valmiiksi. Taksikuski muistuttaa ensimmäisenä, että illan viimeinen bussi takaisin Khao Lakiin lähtee jo kuudelta. Kerromme, että tarvitsemme taksin hotellille, sillä haluaisimme viipyä torilla pidempään kuin tunnin. Mies ilmoittautuu vapaaehtoiseksi keikkaan noin 50 euron hinnalla. Vaihdamme puhelinnumeroita.

Vain kolme kuukautta vanha taksi on teemoitettu Nalle Puh –turvavyöpehmusteilla ja vaihdekepillä. Takalasilla pällistelee Ihaa. Aika suloista.

Mitä et täältä löydä, jäisi todennäköisesti joka tapauksessa syömättä.

Tori on iso ja hyvin vaatepainotteinen. Ensimmäiseksi käymme ruokapöytään, sillä kello on jo 16 emmekä ole syöneet mitään sitten aamuyhdeksän aamiaisen. Vaapumme ruoka-alueelle ja istumme ensimmäiseen bongaamaamme muovituoliravintolaan. Jouni tilaa currya ja paistettua kiertoa (morning glory). Minä tilaan hieman tylsältä kuulostavan annoksen, ”fried noodles with chicken”. Vaikka nuudelini ovat käytännössä katsoen spagettia, annos on ihana. En osaa määritellä miltä se maistuu, sillä hallitseva mauste on jotain minulle täysin ennalta tuntematonta. Toriruoan hinta ei päätä huimaa, sillä herkkuannokseni kustantaa minulle noin 2 euroa.

Ruoan jälkeen jatkamme kojulta kojulle kiertelyä. Matalien kangaskatosten alla on tuskallisen kuuma. Välillä pyörryttää enemmän, välillä vähemmän. Ryystän litratolkulla vettä. Tuntuu, että se huokuu saman tien ulos joka huokosesta.

Pian löydämme lemmikkikojut: tarjolla on erilaisia rotukoiria, hamstereita, marsuja, kaneja, kissoja, aroja, kakaduja, jakoja, sokerioravia, pieniä apinoita, oravia, preeriakoiria, aavikkokettuja… you name it! Kaikkea todellakin löytyy!

Töks töks! Koskeminen sallittu.

























Feikkimerkkilaukkujen seasta bongaamme yllätykseksemme myös erityisesti herppeihin erikoistuneen osaston, Gotzillan. Tarjolla on esimerkiksi iguaaneja, punakorvakilpikonnia, kannuskilpikonnia, leopardigekkoja, sarvisammakoita, ”thai water snake”, kuningaspytoneita ja kuningasboia, jotka asuvat samassa terraariossa brasiliansateenkaariboien kanssa. Yllätykseksemme näemme myös suloisen pienen siankärsäkäärmeen ja väritykseltään harvinaisempiakin viljakäärmeitä.

Tiedustelen kärsäkäärmeen hintaa. Käärme lähtisi mukaan noin sadalla eurolla. Hinta on mielestäni melko korkea paikalliseen hintatasoon nähden. Gotzillan henkilökunta ällistyy, kun tunnistamme lajin. Käärme yritetään myydä meile puoliväkisin mukaan. Onhan se vielä niin pieni, että pystyisin kuulemma kuljettamaan sen lentokentällä taskussa.

Valokuvaaminen oli oikeastaan kiellettyä, mutta... todistusaineistoa!
Äkkiseltään katsottuna käärmeillä näyttää olevan kaikki suhteellisen hyvin verrattuna muihin eläimiin. Elämme vuoden kuumimpia päiviä, mutta siitä huolimatta kaneilla, marsuilla, hamstereilla tai kissoilla ei ole vettä eikä minkäänlaista suojaa auringolta. Todella kurjalta näyttävät oravat makaavat X-asennossa puuskuttaen A5-kokoisissa häkeissään. Illalla suuri osa häkeistä on tyhjiä, enkä voi olla miettimättä onko puolikuolleet oravat oikeasti saatu myytyä, vai ovatko ne päätyneet lähimpään roskikseen läkähdyttyään hengiltä.

Vain kalleimmilla rotukoirien pennuilla oli vesipullo.
Ironista on, että samat kojut myyvät kaikkea, mitä eläimet eivät tarvitse. Muun muassa stetsoneita marsuille ja Angry Birds –hiuspampuloita pitkäkarvaisille koirille. Silti samat ns. eläinrakkaat ihmiset eivät tajua, tai välitä, huolehtia eläinten perusedellytyksistä. Ärsyynnyn, mutta tiedän, etten voi asialle mitään. Tori järjestetään täällä joka viikonloppu jatkossakin.










Vessakäyntiä varten joudumme etsimään lähimmän baarin. Nautimme Gin Tonicit. Tarjoilijatar hihkuu innosta nähdessään tatuointini ja vipeltää hakemaan meille kulhollisen pähkinöitä. ”I want to give you free”, hän säteilee.

Baarin naapurissa on loman ensimmäinen oikea akvaarioliike. Papukaijakirjoahvenia, kultakaloja, rapuja, karppeja, kiekkokaloja, platyja, molleja, piraijoita, oskareita, taistelukaloja, arovanoja, norsukaloja, veitsikaloja, lehtikaloja, miljoonakaloja ja …haaveja! Ostamme heti jämäkän XL-kokoisen haavin. Vapise käärmeenpää!

Saisiko olla taistelukala?

Syömme torilla vielä iltasushit sopuisaan 17 eurosentin kappalehintaan. Ne ovat hyviä eivätkä häviä lainkaan Helsingin sushipaikkojen huimasti kalliimmille sukulaisilleen, päinvastoin. Sushipalat saa itse valikoida tiskistä. Kotimatkalle ostamme vielä friteerattua kanaa ja katkarapuja. Nälkä ei varsinaisesti ole, mutta tuntuu että torin ihanasta katuruoasta on otettava kaikki ilo irti. Kohta sitä ollaan taas Suomessa, missä vaihtoehdot oikeasti nopealle fast foodille ovat lähinnä Mäkkäri ja Hese.

Tuttuja naamoja sushitiskissä.
Taksi on hotellilla iltakymmeneltä. Päästyämme hotellihuoneesemme, Jouni kävelee suoraan terassillemme ja huikkaa sieltä sangen arkisesti: ”Tää pyyhe on vieläkin ihan märkä ja mun uikkareissa on sammakko!”

Sammakko kuljetetaan Jounin speedoissa kylppäriin valokuvausta ja yleistä ihmettelyä varten. Hämmästytän jopa itseäni tunnistaessani lajin ihan lonkalta puhvelisammakoksi (Kaloula pulchra). Hetken pällistelyn jälkeen vapautamme kurnuttajan ulos.


Uimahousuista löytyi yllätys.

Käymme malttamattomana nukkumaan. Heti aamulla on päästävä kalaan! Haavi odottaa jo ovella.



15.4.2012 sunnuntai
La-kawn sawatdee, käärmeenpää


Ylös ennen yhdeksää, aamiaiselle mars! Jouni on jo ihan oikeasti jalkeilla, kun minä vielä näen unia: olen saanut Sirkulta jonkinlaisen tehtäväkirjan, jonka tehtäviä minun pitäisi suorittaa, mutta Jouni ei suostu. Ei ihme ettei huvita nousta ylös.

Tämä on viimeinen aamiaisemme Mohin Tara –hotellissa. Rääky astelee ohitseni kuin Euroopan omistaja. Vaihdamme naukaisut – ehkä viimeistä kertaa koskaan. Munakas kaikilla täytteillä tulee jo tilaamatta.

Naapurin pikkutytöt ovat samaan aikaan aamiaisella. He ryntäävät innokkaina esittelemään minulle eilisiltä Khao Lakin markkinoilta ostamiaan nilkkakoruja, tai ”jalkarenkaita”, kuten he itse niitä kutsuvat. Kummankin pikkiriikkiset varpaankynnet on myös lakattu huolella. Huvitun, sillä eilen tytöt ovat kovaäänisesti ihmetelleet minun vastaaviani: heidän äitinsä käyttää kynsilakkaa kuulemma vain sormissa, eivätkä tytöt ole tienneet, että sitä voi laittaa varpaankynsiinkin. Tylsä äiti ei myöskään koskaan käytä jalkarengasta. Loma loppunee juuri ajoissa, enpä ainakaan ehdi turmella näitä vaikutteille sangen alttiita pikkutyttöjä enää yhtään enempää.

Tytöt kysyvät voisimmeko taas uida heidän kanssaan. Lupaamme yrittää sovittaa uintisession päivän aikatauluun, mutta emme lupaa mitään. Viimeisen lomapäivän kiireen tuntu alkaa jo nostella päätään.

Aamiaisen jälkeen hyökkäämme välittömästi kalaan. Murisijarihmakalat uivat käskemättä haaviin. Samoin tiikeribarbit. Käärmeenpäästä sen sijaan ei näy vilaustakaan. Ehkä olemme liikenteessä liian aikaisin? Päätämme palata hetkeksi hotellille ja tulla takaisin vain myöhemmin aamupäivällä niihin aikoihin, jolloin olemme yleensä käärmeenpään nähneet. Järvi on joka tapauksessa vain muutaman sadan metrin päässä hotellistamme.

Palaamme takaisin hotellille rihmakala- ja barbisaaliimme kanssa. Minä levitän aurinkorasvaa sillä aikaa kun Jouni valokuvaa kalat ja käy vielä palauttamassa ne takaisin kotijärveensä.

Nuorempi pikkutyttö tulee käymään terassillamme kysyäkseen saisiko piirtää minulle. Hän raapustaa muistivihkooni linnan, jossa asuu prinsessa ja prinsessan sisko. Oleellista on, että kummallakin prinsessalla on oma torni josta johtaa henkilökohtaiset portaat suoraan keittiöön. Koska keittiö on ilmeisen hyvin varusteltu, en malta olla kysymättä millaista ruokaa prinsessat syövät. Nelivuotiaan vastaus tulee kuin tykin suusta: prinsessat syövät sydämenmuotoisia karkkeja, eivät mitään muuta.

Leikimme vedessä jonkin aikaa tyttöjen kanssa. Sää suosii, ja meillä on hulvattoman hauskaa. Vesileluna toimiva body boardini lipeää otteestani kertaalleen niin, että se pomppaa veden alta kovalla voimalla suoraan rintakehääni. Onnettomuus saa 4- ja 6-vuotiaan nauramaan katketakseen. ”Suoraan hinkeille, suoraan hinkeille!”, tytöt kikattavat stereona. Ilmaisu on sen verran värikäs nelivuotiaan suuhun, että vaikutteita on ilmeisesti kerätty muualtakin kuin meikäläisen varpaankynsistä.

Uimasession päätteeksi palaamme päättäväisinä kalastushommiin. Nappaan evääksi kolmioleivän ja oluen. Haavi tanassa painelemme rantaan. Tiikeribarbit, rihmakalat, vaanijat ja saksipyrstöt uivat taas suoraan haaviin, mutta käärmeenpää ei vaivaudu edes näyttäytymään. Kertaalleen Jouni luulee bongaavansa tuon myyttisen olennon, mutta möykky paljastuu monniksi.

Vaihdamme paikkaa pariinkin otteeseen, mutta näkymät eivät suinkaan parane – kalat ovat hävinneet totaalisesti. Kierrettyämme lopulta koko järven päädymme takaisin aloituspisteeseen. Jounia touhu alkaa tympiä, hän antaa käärmeenpään pyynnille maksimissaan kymmenen minuuttia armonaikaa. Jos kalaa ei saada kiinni siinä ajassa, unohdetaan koko homma. Vettäkin alkaa sataa. Hemmetti!

Pönötämme jälleen kerran järveen johtavilla betonirappusilla ja tuijotamme epätoivoisina vedenpintaa. Enää kaksi minuuttia jäljellä.

Voi käärmeenpää, missä lienet?
Noniin, eiköhän se ollut sitten siinä. Kymmenen minuuttia on nyt takana. Pakkailen kamat ja nousen seisomaan. Siivoan portailta tyhjän olutpullon ja kolmionleivän kääreet ja …ja siinä se sitten yhtäkkiä on! Käärmeenpää tuijottaa meitä vedessä lojuvan haavin vieressä. Se katselee meitä hetken kuin hyvästelläkseen ja kertoakseen, ettei nyt tällä kertaa lähde meidän mukaamme. Hetki on lähes runollinen. Viimeisten vaihdettujen katseiden jälkeen käärmeenpää ui vesikasvien sekaan, emmekä näe sitä enää koskaan.

Sade yltyy ja yltyy. Pelastaudun hotellihuoneeseen. Jouni sen sijaan surauttaa mopolla nopeasti Mr. Chun konttorille kysyäkseen vuokramopon palautuksesta. Asian selvittämistä kuitenkin vaikeuttaa se, että vuokraamo on kiinni. Elämme uudenvuodenjuhlan kolmatta päivää ja useimmat liikkeet ovat yhä lomilla. Olemme lähdössä kotiin aamuyöllä, joten käytännössä meidän olisi pakko saada mopo pois käsistämme jo tänään.

Vettä tulee kuin saavista, ja ukkonen pauhaa. Sähköt häviävät hetkittäin. Songkran todellakin ajoittuu vuoden kuumimpaan aikaan. Kuiva kausi alkaa olla ohi ja sadekausi on selvästi aluillaan.

Syömme nälkäämme mangoa ja pistaaseja hotellihuoneessamme. Sää ei varsinaisesti houkuta hyppäämään mopon selkään. Tekemisenpuutteessani lähden katsomaan olisiko respan tietokone vapaana. Voisin aikani kuluksi selvitellä TUIFly Nordicin matkatavarapolitiikkaa ja päättää sen perusteella, huolinko ylimittaisen Body Boardini mukaan kotimatkalle.

Tietokone on tavalliseen tapaan varattu, mutta Misu retkottaa respan lattialla. Kysyn siltä, haluaisiko se tulla kylään. Se naukaisee äänekkääsi ja hölkkää laiskasti luokseni. Kävelemme yhtä matkaa terassillemme, Misu tietää selvästi minne ollaan menossa.

Sisällä Misu tekee tavanomaisen tarkastuksensa. Annan sille aamupalalta säästämääni kanaa. Mouruaminen ei kuitenkaan lopu – vieläkin kamala nälkä!

Jouni muistuttaa, että meillä on jäljellä puoli pussia kalanruokaa jota emme aio roudata mukanamme Suomeen. Pikaisen tuoteselosteeseen tutustumisen jälkeen totean, että kalanruokapelletti eroaa kissanraksuista lähinnä kilohintansa puolesta. Pelletit sisältävät itse asiassa pääasiassa kalajauhoa. Eiköhän se siis kissalle passaa.

Misu hullaantuu papanoiden tuoksusta ja läpsii pussia kärsimättömänä tassullaan. Se näykkii pussin kulmaa varovasti hampaillaan. Avaan pussin, ja Misu syö ison annoksen papanoita ennen kuin kellahtaa kylläisenä kyljelleen kehräämään.

Lopulta sade hieman hellittää, joten pääsemme vihdoin syömään. Lähdemme kohti Sawasdee Lobster & Seafood –nimistä ravintolaa, sillä paikan kuvaus Finnmatkojen taskuoppaassa kuulostaa houkuttavalta. Lisäksi netissä meuhkataan paikasta kovastikin. Paikka sijaitsee jälleen kerran Bhang Niangissa. Tuttu tienhaara löytyy jo rutiinilla. Paikan päällä tajuan, että olemme ajaneet paikan ohi toistuvasti, mutta jokseenkin pelkistetty julkisivu ei ole kiinnittänyt huomiota Bhang Niangin rantakadun ravintoloiden värivalojen loisteessa.

Huomaamme heti, että paikka on huomattavan hintava verrattuna esimerkiksi aivan käsittämättömän loistavaan naapuriinsa Maliin. Phuketissa aivan torin ääressä nauttimani Gin Tonic maksoi 70 Bahtia. Täällä samaisesta drinkistä saa pulittaa 170 Bahtia.

Palvelu on hidasta. Tarjoilija ottaa meidän jälkeemme kahden-kolmen muun seurueen tilaukset, ennen kuin lähtee omakätisesti rakentamaan alkudrinkkejämme. Vaikka ravintola on iso ja kaupallinen, paikalla on ilmeisesti vain yksi työntekijä.

Jouni tilaa tulisen Massaman Curryn kanalla, minä ananakseen asetellun punaisen curryn. Kumpikaan ruoka ei lupauksista huolimatta ole tulista – eikä kyllä muutenkaan millään tavoin elämyksellistä. Sapuskat ovat ihan ok, mutta suoraan sanottuna kovin mitäänsanomattomia verrattuna kahden edellisen viikon taivaallisiin herkkuihin. Silti loppulaskumme, pitkälti yli 1000 Bahtia, on suurempi kuin yksikään aikaisempi.

Sekä hintataso että naurettavan maltillinen mausteiden käyttö lienevät kumpikin sidoksissa siihen, että paikka on turistien suosiossa. Sawasdee-kokemuksen jälkeen uskon yhä vahvemmin, että parhaat ruoat löytyvät paikallisille suunnatuista muovituolipaikoista. Turistien suosimia paikkoja neuvoisin suorastaan karttamaan.

Ruokailun jälkeen minulla on myös loman ensimmäinen kunnon ähky. Annos ei ollut poikkeuksellisen suuri, mutta kiljuvasta nälästä johtuen olen vetänyt sen naamariin epäinhimillisen vauhdikkaasti.

Menemme vielä Bhang Niangin rantaan kävelemään. Yö on jo laskeutunut, ja koko taivaanranta räiskyy ja salamoi. Veneiden valot loistavat pieninä kynttilöinä horisontissa, ja tuuli leikittää hiuksia. Seison nilkkoja myöden lämpimässä rantavedessä ja pidättelen itkua. Onko ihan pakko lähteä kotiin?

Haikean tunnelmoinnin jälkeen on aika palata hotellille. Jouni bongailee rantapolulta sammakoita, ja minä sohin niitä taskulampulla. Sammakoiden lisäksi rankkasade on houkutellut esiin valtavia kotiloita. Niitä lipuu pitkin tietä. Kooltaan ne eivät missään nimessä häviä yhtään terraariossa pidettäville kotilolajeille.

Hotellilla Jouni soittaa Mr. Chun mopovuokraamoon. Kello on jo paljon, joten vuokraamo on virallisesti kiinni. Onneksemme Mr. Chu on kuitenkin epävirallisesti paikalla. Sovimme, että tuomme vuokramopon hänelle saman tien.

Menomatkalla bongaamme komean rupikonnan joka antautuu kuvattavaksi uskomattoman rohkeasti. Tai ehkä paikalleen jähmettyminen on puolustautumiskeino? Saalistaja voisi luulla sitä jopa kuolleeksi.

Haikein mielin luovutamme uljaan moporatsumme Mr. Chulle. Hän kiittelee vuolaasti. Hyvästelemme, ja Mr. Chu antaa meille pienet buddhalaisamuletit, ”for good luck”.

Hotellille joudumme palaamaan apostolinkyydillä. Rupikonna on yhä asemissaan, täysin samassa paikassa kuin äskenkin. Perehdymme siihen tarkemmin ja keksimme pian miksi konna oli niin helppo kuvauskohde: se on kuollut. Siis oikeasti kuollut. Kyseessä ei siis ollutkaan mikään kikka.


Tähän veijariin emme saaneet enää mitään eloa. RIP.

Pökäle, joka popsii pökälettä.

Bongaamme myös häiritsevän suuren kaksoisjalkaisen joka popsii tyytyväisen oloisena jonkin sortin mutaoksennusta, tai ehkä koirankakkaa, nurmikolta. Kaksoisjalkaista valokuvatessamme Töpsykkä jahtaa Misun tien yli.

Puhvelisammakosta lähtee paitsi hajua, myös ääntä.

Teemme vielä toisen sammakkoeläinbongauksen saman tien varressa: puhvelisammakko. Tämä yksilö hermostuu valokuvaussessiosta siinä määrin että turauttaa ilmoille sangen epämiellyttävää hajua. Kyökkien jätämme sammakon rauhaan jatkamaan yöllisiä puuhiaan.


Haen huoneemme avaimen respasta. Lulu huomaa minut. Se on viimeisten päivien aikana oppinut kulkemaan perässämme huoneemme ovelle. Pyydän sitä odottamaan, ja se istuu ovemme ulkopuolelle kärsivällisesti sillä aikaa kun haen sille namin. Tällä kertaa Lululla käykin erityinen flaksi, sillä se saa kaikki jäljelle jääneet kalanruokapelletit. Lulu on hauska, hieman resuisen näköinen narttukoira. Se vahtii hotellia terhakkaana haukkuen kaikki kohdalle osuvat paikalliset. Turisteille se sen sijaan heiluttaa iloisesti häntää.

Lulun hyvästelemisen jälkeen koittaa hetki, jota olen kauhulla odottanut: on aivan pakko pakata, niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin. Operaatio sujuu kuitenkin yllättävän kivuttomasti, ja kaikki tavarat mahtuvat laukkuun ilman suurempaa sommittelua. Ehdin muhia tyytyväisyydessä vain hetken ennen kuin tajuan, että passini on Phuketin reissun jäljiltä pienemmässä selkärepussani, jonka olen tilan säästämiseksi litistänyt alimmaiseksi rinkkani pohjalle. Joudun siis purkamaan ja kasaamaan koko omaisuuteni uudelleen.

Paljon pohdiskelua aiheuttaneen body boardin kohtalo on yhä vaakalaudalla. Henkisesti olen valmistautunut uhraamaan sen lentokentällä, mikäli siitä aletaan vaatia älyttömiä kuljetusmaksuja. Se ei mahdu laukkuun eikä ole oikein edes kiinnitettävissä laukkuun millään tavoin.

Saan pakkailuni loppuun ennen Jounia ja käyn nukkumaan. Ensimmäistä kertaa loman aikana laitan kännykkään herätyksen, tähän asti herätykset ovat olleet Jounin vastuulla.


16.4.2012 sunnuntai
Helsinki sweet Helsinki

Kännykkä räjähtää ärsyttävän pirtsakkaan herätysmelodiaan tasan aamuneljältä. Olen pomppinut neuroottisesti ylös pitkin yötä, hermoillen että olemme jo missanneet lentokenttäkuljetuksemme. Kun kännykkä viimein herättää, olen pystyssä saman tien.

Jounin kännykkä sen sijaan ei herätä ollenkaan. Lyhyen tarkastelun jälkeen toteamme, että puhelin, jossa illalla oli täysi akku, on nyt täysin eloton. Ilman minun herätystäni olisimme siis suurella todennäköisyydellä oikeastikin nukkuneet pommiin.

Vaatteet niskaan, kassit olalle. Jouni palauttaa yhden lukemansa kirjan respaan. Naapurin pikkutytöt odottelevat jo bussia. Toinen tytöistä esittelee Jounille uuden Hello Kitty –käsilaukkunsa. Toisin kuin meitä, lapsia ei näytä väsyttävän ollenkaan.

Hyppäämme bussiin joka muistuttaa lähinnä pyörillä liikkuvaa verhoiltua jääkaappia. Nukun lähes koko matkan Phuketiin.

Phuketin lentokenttä yllättää heti ovella: jo pääsisäänkäynnillä tehdään turvatarkastus, ja myös ruumaan menevät matkatavarat läpivalaistaan ennen kuin turistia päästetään edes sisätiloihin. Tarkastuksen jälkeen katselemme hieman lentokentän tarjontaa, mutta kenttä ei ole kovin iso. Ostamme mukaan ainoastaan vesipullot. Body board pääsee koneeseen ilman lisämaksua – tai edes lisäkysymyksiä. Olen siis stressannut tästäkin asiasta täysin turhaan. Saan kuin saankin laudan kotiin, autotallin nurkkaan pölyttymään.

Nälkä alkaa olla kiljuva, joten uhraudun jonottamaan naurettavan pitkään saadakseni kahvilasta paninin ja Jounille bagelin. Juuri kun minun vuoroni lähestyy, venäläinen nainen kiilaa minut jonossa. Yritän vääntäytyä kilpaa myyjän puheille, mutta valitettavasti tämä alkaa palvella etuilijaa ensin. Väsyttää ja ärsyttää.

Venäläinen nainen haluaa espresson. -Ei ole. Nainen haluaa espresson siitä huolimatta. Hän selvästi olettaa, että äänen korottaminen saa espresson ilmestymään tyhjästä. Myyjä yrittää selittää, ettei espressoa yksinkertaisesti ole – se on loppu. Asiakas ei huomioi myyjää ollenkaan, vaan nostaa volyymia entisestään viuhtoen käsillään vihaisesti.

Myyjä nostaa kätensä kirjaimellisesti pystyyn ja kävelee nauraen pois tiskiltä. Venäläisnainen on thaimaalaisen silmin juuri nolannut itsensä totaalisesti. Thait eivät osoita suuttumusta julkisesti, joten jo pelkkä äänen korottaminen saa heidät sen verran hämilleen, että he reagoivat nauramalla.

Venäläisnainen alkaa turhautua. Äänekkäästi venäjäksi raivoten hän saapastelee matkoihinsa. Olen tyytyväinen. Täällä haluamaansa ei saa huutamalla tai käyttäytymällä aggressiivisesti. Kukaan ei pelkää huutajaa, vaan hänelle korkeintaan naurahdellaan.

Seurattuani tätä kulttuurien yhteentörmäystä aitiopaikalta, saan lopulta kauan odottamani leivät. Jonotus on kestänyt niin pitkään, että ehdimme juuri ja juuri syödä ne, kun alkaakin jo olla aika siirtyä portille.

Kävellessämme koneeseen numeroituja paikkojamme silmäillen, vilkuilen samalla hermostuneesti ympärilleni etsien katseellani Onnia. Onni istuu tälläkin kertaa vain kahden penkkirivin päässä meistä. Toivon, että etäisyys on kuitenkin turvallinen.

Ruoka on vähän ällöttävää brittisotkua: lihaa, joka sopisi paremmin purukumiksi, jauhoista perunamuusia sekä parsakaalia, joka nyt vaan ei ole koskaan kuulunut lempieväisiini. Edes minä, suuri lentokoneruokafani, en ole tyytyväinen.

Takanamme istuva pariskunta riitelee taukoamatta. Jouni nukkuu autuaan tyytyväisenä, minä en saa nalkutukselta unta. Miten kaksi aikuista ihmistä voi riidellä siitä, kumman vuoro on katsella maisemia? Voisi kuvitella, että yli kymmentuntisella lennolla kumpikin saa tuijottaa aivan riittävän montaa pilvenhattaraa.

Lentoa on enää tunti jäljellä, alamme pudottaa korkeutta. Tavallaan ihan kiva olla kotona, vaikka loma onkin ollut paras ikinä.


Miten Khao Lak vaikutti minuun? Loman jälkeen teimme nopeasti päätöksen siamilaisen kissan hankinnasta, ja nyt elämääni kuuluu jo kaksi sangen äänekästä kissaa. Sen lisäksi olen jo kertaalleen palannut Thaimaahan, sillä ikävä kävi liian suureksi. Eikä tietenkään unohdeta Mr. Chulta saamaani buddhalaista onnenamulettia. Sitä en ole yhäkään riisunut kaulastani.


Lue myös:


tiistai 3. helmikuuta 2015

Vesisotaa!


12.4.2012 keskiviikko
Phang Nga Naval Base

Nousemme aamuyhdeksältä. Olen nähnyt yön painajaisia muun muassa Linnanmäeltä peräisin olevasta kuolemansäteestä. Aamuviideltä olen pompannut ylös sängystä auton keskuslukituksen piippauksen takia, koska kuvittelin luvanneeni paikalliselle miehelle vahtivani juuri tuota autoa koko yön. Nytkö sitä sitten varastetaan!? Vilkaisen pöydälle ja tajuan, että auton avaimet ovat hävinneet pöydältä. 

Vain hetkeä ennen kuin ryntään ulos alasti, tajuan näkeväni unta.

Aamiainen nautitaan tällä kertaa kevyemmän kaavan mukaan, jos niin voi edes sanoa: joka-aamuisessa munakkaassani on nimittäin kokin mukaan neljä munaa.

Aamiaisen jälkeen pulahdamme altaaseen, johon ilmestyy pian kaksi muutakin suomalaisseuruetta. Spekuloimme eilisen tapahtumia omista vinkkeleistämme. Eilisen arvioni tyhjästä hotellista on ilmeisesti osunut oikeaan, sillä ainakin muut suomalaiset olivat olleet koko yön saksalaisen seurueen tiluksilla ylempänä sisämaassa. Heti lähdettyämme omin päin viidakkoon, yksi pariskunnista oli päättänyt lähteä peräämme, mutta eivät olleet saaneet meitä enää kiinni. Myös hotellin ”virallinen” evakuointikuljetus oli ilmeisesti loppujen lopuksi jatkanut pidemmälle sisämaahan, kuski oli vain ensin halunnut käydä kaupassa omalle perheelleen. Mitään hämmennystä ei olisi syntynyt, jos hän olisi maininnut asiasta ennen kuin lähti juoksemaan auton luota! 

Evakossa olleiden lapsiperheiden lapset olivat naapuriemme kertoman mukaan jo unten mailla kun tilanne julistettiin turvalliseksi, joten he olivat jääneet turvapaikkaansa yön yli. Ilman lapsiaan matkustava pariskunta oli ollut jo taksissa takaisin hotelliin, kun heidän tyttärensä oli lähettänyt tekstiviestin jälkijäristyksestä. He olivat pyytäneet taksia kääntymään saman tien takaisin.

Spekulointisession jälkeen käymme hiustenpesulla ja hyppäämme mopon selkään. Suuntana tällä kertaa Turtle Conservation Center.

Turtle Conservation –mesta ei suinkaan löydy ensi yrittämällä. Aloitettakoon siitä, että  

jumiudumme lähtöä tehdessämme lähilammikkomme luo kahdeksi tunniksi: ajatuksena on 
”vilkaista” mitä lammikossa tänään näkyy (tiikeribarbeja, rihmakaloja ja rasboroita) mutta lumoudumme punasilmäisestä käärmeenpääkalasta niin, että jäämme jahtaamaan sitä kahdeksi tunniksi aseenamme vanha risa päivänvarjo. Harrastus se on kalastuskin.


Turisti esittää: kalastusta päivänvarjolla
Tältä näyttää himoittu käärmeenpää


Raikastavan välipaladrinkin jälkeen ajamme useamman kilometrin etelään ja käännymme tielle, jonka päästä löytyy Similanille lähtevien veneiden laituri. Similan National Parkin päämajan henkilökunta neuvoo, että päästäksemme kilpikonnien luo, meidän täytyy kääntyä golfkentän kyltin kohdalta vasempaan.

Vasta toisella lähestymisyrityksellä kohde löytyy, mutta hämmästykseksemme se näyttäisi sijaitsevan militaarialueella. Tie on suljettu puomilla, jota vahtii useampi sotilas. Ajamme portille ja tiskin takana oleva mies univormussa kysyy minne olemme menossa. Soperramme hädissämme jotain sekavaa kilpikonnien pelastamisesta. Jounin ajokortti lähtee pantiksi, mutta saamme kuin saammekin kulkukortit sotilasalueelle. 

Portilla asioi samanaikaisesti mies, jota lienee helpointa kuvailla Andy McCoyn thaimaalaisversioksi. Hän vinkkaa että voimme seurata hänen lava-autoaan päästäksemme perille, sillä paikka on hieman vaikea löytää. Lava-auto ajaa tottuneesti pääportin ohi, me sen sijaan joudumme pysähtymään ja esittämään vierailijalupamme. Tässä ajassa lava-auto häviää auttamattomasti horisonttiin.

Tie on täynnä risteyksiä eikä meillä ole harmainta aavistusta mihin suuntaan Andy-kopio on mahdollisesti kääntynyt. Ajelemme tovin melko päämäärättömästi ennen kuin puolivahingossa näemme merikilpikonnat mainitsevan kyltin.

Lopulta keskus löytyy. Andy hoipertelee pitkin pihamaata. Pihalla on useita katoksia jotka suojaavat yksinkertaisia sinisiä kaakelialtaita. Taustalla seisoo jättimäinen kilpikonnapatsas.


Kilpikonna-altaat sijaitsevat simppeleissä katoksissa

Eri-ikäiset kilpikonnat ovat omissa altaissaan

Liemikilpikonnan (Chelonia mydas) poikanen


Lähestymme ensimmäistä katosta, jonka altaista löytyvät pienimmät liemikilpikonnanpoikaset. Viereisessä altaassa räpiköivät sairaat ja vammautuneet eläimet. Tutustumme vasta ensimmäisen katoksen eläimiin, kun paikalle saapuu kiinalaisseurue. Vaikka paikka on tapetoitu kieltokylteillä, alle minuutissa nakkisorminen pikku-Wong on jo tökkimässä kilpikonnia sormin. Kätöset pulahtavat sujuvasti sairaiden kilpikonnien altaasta terveiden, vastakuoriutuneiden altaaseen. Niin sitä pitää!


Seuraavalla vilkaisulla lapsi juokseekin jo kilpikonna kädessä vanhempiensa luo. En pysty enää olemaan hiljaa vaan rääkäisen äänekkään protestin asiasta – suomeksi. Sekä aikuiset että perheen lapset tuijottavat minua haavi auki. Aasiassa moinen ei siis liene tapana. Siitä huolimatta en epäile hetkeäkään, etteikö seurue olisi ymmärtänyt mistä poikaa läksytän.

Eri katoksissa on eri-ikäisiä liemikilpikonnia, noin kuukauden ikäeron välein. Mitä vanhempia konnat ovat, sitä vähemmän niitä valitettavasti on. Paikalla partioiva sotilas kertoo, että kilpikonnat vapautetaan luontoon puolen vuoden iässä. Hetkeäkään empimättä sotilas nappaa yhden jo seitsenkuisen konnan, iskee sen kouraani ja kannustaa Jounia ottamaan valokuvan. Enää en tunne olevani pikku-Wongia parempi ihminen.

Keskuksessa on myös yksi suurempi allas, jossa elää aikuisiai liemi-, etelänbastardi- sekä karettikilpikonnia. Yksi kilpikonnista on jonkin sortin albiino, muissa on toivottavasti jotain muuta vikaa, joka estäisi niiden pärjäämisen luonnossa. Kyltit kertovat, että esillä olevien lajien lisäksi Thaimaassa tavataan myös merinahka- sekä valekarettikilpikonnia.




Aikuisten kilpikonnien altaassa on aivan liian vähän tilaa ja vesi hyötyisi reippaasta vedenvaihdosta. Kuitenkin kilpikonnille on vaivalla rakennettu myös hiekka-alue, pesimäranta. On vaikea kuvitella että kilpikonnilla kävisi mielessäkään lisääntyä niissä olosuhteissa. Todennäköisesti kaikki keskuksen poikaset on haudottu rannoilta kerätyistä munista.

Kilpikonnaepisodin jälkeen suunnistamme ulos sotilasalueelta ja iloksemme saamme jopa Jounin ajokortin takaisin. Päivä on ollut äärimmäisen kuuma, joten ennen hotellille ajamista ajattelemme piipahtaa Lamru National Parkin Small Sand Beach -rannalla. 

...Joka on jo mennyt kiinni! Pettymys on käsinkosketeltava: jos emme olisi lutranneet kahta tuntia käärmeenpääkalan perässä, olisimme ehtineet. Jouni ehdottaa vartioimattoman portin ali livahtamista, mutta minä olen liian nynny. Jounia ärsyttää. 

Nyrpeinä jatkamme matkaa hotellille ja pysähdymme vain tankkaamaan ja ostamaan hedelmiä. Seuraavaa peliliikettä ehdimme miettiä hotellilla. Itse ehdotan revanssia käärmeenpään kanssa.

Lammella käärmeenpää jo odotteleekin meitä. Se hengailee suoraan upoksissa olevan päivänvarjoansamme päällä, kuin haistattaakseen meille pitkät. Emmekä tietenkään saa sitä kiinni tälläkään kertaa. Lammikossa on selvästi alkanut jo iltavuoro. Rannan tuntumassa uiskentelevat vaanijat ja pikkubarbit ovat korvautuneet yli kymmensenttisillä tilapioilla.

Käärmeenpää häviää sen siliän tien. Luovuttaneina suuntaamme 7Eleveniin ostamaan lohdutusoluet. Illallisen päätämme nauttia viereisessä ”ravintolassa”, joka käytännössä katsoen koostuu aaltopeltikatoksesta ja kulahtaneista valkoisista muovituoleista. Paikka on kuitenkin täynnä paikallisia, jotka seurustelevat ja katsovat telkkaria.

Asiaa sen kummemmin ajattelematta tilaan curryn. Vasta annosta odotellessani tajuan, miten tulista se saattaa olla. Olemmehan nimenomaan paikallisten ruokalassa. Olen huolissani lähinnä toissapäiväisen täysin sanoinkuvaamattoman vatsakipuni vuoksi. Jokohan ruuansulatukseni kestää tulevan koitoksen?

Kuten ennakoinkin, ruoka on hyvää ja todellakin äärimmäisen tulista. Huulia kirvelee vielä kahden ison oluen jälkeenkin. Ostamme vielä paikkaa pyörittävältä hyväntuuliselta rouvalta muovikassillisen jakkihedelmää. Selviämme koko illallisesta juomineen ja hedelmineen alle kymmenen euron laskulla (375 Baht).

 
Palaamme hotellille ja nappaan avaimen tottuneesti respasta. Lähestyessämme huoneemme ovea huomaan että Misu juoksee perässämme naukuen äänekkäästi. Närkästynyt kissa yrittää kai kertoa, että unohdimme poimia hänet mukaan.

Hotellihuoneessa annan Misulle vettä ja kuivattua possua. Se jää kanssamme nukkumaan pitkäksi aikaa ennen kuin lopulta katoaa tropiikin yöhön.





13.4.2012 torstai
Songkran


Olen taas katsellut painajaisia koko yön. Unessa näin miten vanhempani olivat vieneet Diiva-koirani hoitoon serkulleni, jonka luona Diiva oli muka kuollut. Serkkuni oli kuitenkin myynyt Diivan eteenpäin paperittomana. Herään alahuuli väpättäen.

Laahustamme aamiaiselle. Nakit ovat vaihtuneet Bratwursteista Atria-tyyppisiin. En arvosta. Rääky näyttäytyy, mutta ei ole sovitussa paikassa odottamassa aamupalaa. Säästämäni kananpalat ja nakki päätyvät tänään hotellihuoneen jääkaappiin.

Aamiaisen jälkeen pulahdamme altaaseen. Vaikka hotellimme sijainti on melko etäinen, tällä kertaa kaikkialla ympärillämme raikaa ysäritekno ja kaukainen bassojytke. Tuntuu, kuin minut olisi hetkessä teleportattu Provinssirockin leirintäalueelle. Laajamittaiseen bilettämiseen on kuitenkin syynsä: Tänään alkaa Songkran, thaimaalaisten uusi vuosi jota juhlitaan vuosittain 13.-15.4., vuoden kuumimpaan aikaan. 

Uteliaina päätämme heti aamu-uinnin jälkeen lähteä katsomaan meininkiä hotellinaapuriemme varoittelusta huolimatta. Vuokratessamme mopoa loman alussa myös Mr. Chu vinkkasi, että Songkranin aikaan kannattaa liikkua vain jalan tai taksilla. Mopoajelut kannattaa unohtaa kokonaan. Vinkki on hyvä, sillä Songkranin aikaan Thaimaassa tapahtuu enemmän liikenneonnettomuuksia kuin milloinkaan muulloin. 

Lähdemme liikkeelle kävellen. Otamme suunnaksi etäämmältä kaikuvat riemunkiljahdukset, jotka kuuluvat hotellille asti. Pukeudun sandaaleihin ja kevyen kesäiseen mekkoon.

Homman juoneen on helppo päästä käsiksi: kaikki kastelevat kaikkia. Ihmiset ovat pakkautuneet avolava-autojen lavoille isojen vesitynnyrien kanssa. Erilaisten kippojen ja kuppien avulla vettä viskotaan kadulla tepastelevien raukkojen niskaan. Mukana on tietenkin myös erilaisia vesipyssyjä. Kaikkialla autojen lavoilla tanssitaan ja vilkutellaan iloisesti. Ympäriinsä kurvailevien autojen lisäksi päätien varteen on leiriytynyt ryhmiä, jotka järjestävät tiesulkuja joiden ohi on mahdoton päästä kuivana.





Suunnistamme päätien varteen. Tulen välittömästi piiritetyksi neljän thain toimesta. Kaksi heistä kaataa oranssiksi värjättyä vettä kesämekkoni sisään, yksi suihkii hajuvettä niskaani, neljäs sotkee naamani valkoisella talkkitöhkällä ja kikattaa maanisesti. Kukaan ei kysy lupaa, joten tiukkapipoisimpien reissaajien kannattanee viettää Songkran turvallisesti hotellihuoneensa seinien sisäpuolella.

Koska Songkranin aikaan Thaimaan lämpötilat ovat korkeimmillaan, kuulostaa maanlaajuinen vesisota ihan virkistävältä kokemukselta, eikö vain? Tässä täytyy olla koira haudattuna.




Homman juju on tietenkin meille suomalaisillekin tuttu varsin ärsyttävä aine: jää. Lava-autojen kyytiin punnerretut vesitynnyrit täytetään puoliksi jäällä. Kun ilman lämpötila on esimerkiksi 34°C ja niskaan lävähtää saavillinen viisiasteista vettä, on vaikea olla rääkäisemättä.

Pelastaudumme hotellille hyvin nopeasti. ”Kesäisen kevyt” mekkoni on muuttunut kuusikiloiseksi reisiin liimautuvaksi säkiksi. Lisäksi naaman valkaisuun käytetty talkki, värjätty ja hajustettu vesi tai jokin muu kirvelee silmiä. 

Hotellilla viereisen huoneen pikkutytöt tulevat pyytämään minua uimaan. Nappaan body boardini ja osallistun tyttöjen kanssa vesiakrobatiaan, kuten he sitä kutsuvat. 

Tämän, jo päivän toisen, allassession jälkeen päätämme selvitellä reissumme hintaan sisältyneen uudenvuoden juhla-aterian aikaa ja paikkaa. Finnmatkojen tekstiviestipalvelu ei vastaa kysymykseen luvatun tunnin sisällä. Tarkalleen ottaen tekstiviestipalvelu ei ole vastannut vieläkään.

Soitan Finnmatkoille kuullakseni, ettei kyseistä ateriaa ole olemassakaan. Opas tosin tunnustaa, että myös muut matkalaiset ovat soitelleet ja kyselleet asiaa. Vika on kuitenkin meissä, sillä olemme kuulemma sekoittaneet juhlaillallisen länsimaisen uuden vuoden aikaan tarjottavaan ruokailuun. Hän ei osaa selittää miksi minä, kevätaikaan matkustava asiakas, olen saanut Finnmatkoilta varausvahvistuksen jossa juhlaillallinen mainitaan. Ärsyynnyn, mutta tiedän, ettei langan päässä oleva opas voi minulle tähän hätään illallista loihtia. 

Tyydymme kohtaloomme ja alamme miettiä ruokapaikkaa. Vaihdamme kuivat vaatteet ja otamme suunnaksemme suosikkipaikkamme Mama’s Greetingsin. Pelottelusta huolimatta kulkupeliksi valikoimme mopon.

Ajamme kuivana vain noin 200 metrin matkan, jonka jälkeen mopomme pysäytetään ja tanssivat ja möykkäävät thait kaatavat päällemme litratolkulla vettä. Kuivat vaatteet eivät enää lohduta. 

Kokeilkaapa tätä Suomen liikenteessä...

...Tai tätä suomalaisen nakkikioskin jonossa

Märkä kypärän visiiri heikentää näkyvyyttä huomattavasti, joten ajamme tyylikkäästi Khuek Khak Beachin tienviitan ohi. Käännymme seuraavasta tienhaarasta olettaen ja toivoen, että myös se johtaa rantaan. Päädymme kuitenkin mystiselle temppelialueelle ja näemme muun muassa kuumottavia krematoriolaitoksia. Kaikkialla on kylttejä joissa muistutellaan käyttäytymissäännöistä ja siveellisestä pukeutumisesta.

Selkeää reittiä rannan suuntaan ei näy, vaan päädymme kinttupolulle. En haluaisi pidemmälle, mutta Jouni vakuuttelee että käännymme takaisin heti, jos alkaa näyttää pahalta.

Päädymme onnettoman kapealle umpeenkasvaneelle polulle. Polun reunoilla kasvavat märät heinät ruoskivat sääriäni, kun viiletämme pitkin kuoppaista polkua. Mielessäni vilisevät punkit ja juotikkaat. Säikähtänyt tupaija (puupäästäinen) loikkaa mopon edestä pusikkoon.

Ilahdun suunnattomasti, kun polku lopulta päättyy hiekkarannalle. Kävelen rantaveteen ja totean, ettei vesi ole vain lämmintä – se on kuumempaa kuin hotellihuoneemme suihku. Vilkuilemme ympärillemme ja bongaamme Mama’s Greetingsin horisontissa. Olemme siis samalla rannalla, jolta pakenimme toissapäivänä juosten. Silti olo on turvallinen.

Mietimme, saammeko mopon Mama’siin rantaa pitkin, sillä ajatus pusikkoon palaamisesta ei varsinaisesti houkuta. Jouni ajaa, minä hölkkään rinnalla. Suoritus on loppujen lopuksi varsin kivuton ja peloistamme huolimatta mopo ei tällä kertaa uppoa pehmeään rantahiekkaan.

Mama’sissa on sama, hyvää englantia puhuva tarjoilija, joka kehotti meitä pakenemaan toissapäivänä. Hän vaikuttaa ilahtuneelta nähdessään meidät. Juttelemme hetken toissapäiväisistä tapahtumista. Hän vakuuttelee, että hekin olisivat kyllä vieneet meidät turvaan. Myös tyylikäs saapumisemme rantaa pitkin huvittaa häntä.

Tilaamme drinkit, hedelmiä, salaatteja sekä kanaa. Kaikki ruuat ovat jälleen kerran taivaallisia, ja lopuksi saamme vielä ylimääräisen herkkuannoksen hedelmiä. 

Aterian loppupuolella paikalle astelee lisää tuttuja naamoja: kiinalaisamerikkalainen perhe, jonka kanssa pakenimme toissapäivänä. Tällä kertaa perhettä kiusaa hiiren kokoinen ampiainen, joka saa perheen isän käyttäytymään täysin sekopäisesti. Ensin hän yrittää tappaa ampiaista ruokalistalla, minkä jälkeen hän tyhjentää puoli pulloa hyttysmyrkkyä päällensä. Vaimolleen hän selittelee, ettei halua pienen poikansa näkevän kyseistä pörriäistä. ”Such a huge wasp, it would totally freak him out”. Onneksi mielipuolisesti huutava ja huitova isä ei kuitenkaan säikäytä lasta…

Jouni kuvaa vielä vähän auringonlaskua, minkä jälkeen lähdemme kotimatkalle – tällä kertaa oikeaa reittiä. Ruikutan ääneen miten kylmissäni olen, olemme kuitenkin istuneet pitkään paikoillamme läpimärissä vaatteissa. Tärisen mopon selässä pimenevässä illassa.




Kuin tilauksesta risteyksessä meitä odottaa pieni, mutta innokas joukko uudenvuodenjuhlijoita. Ensimmäinen mies lätkäisee poskiimme vihreät sotamaalit, toinen kaataa paidan kaula-aukosta niskaan vettä pullosta, joka on vielä osittain jäässä. Sydämeni hyppää kurkkuun.

Kotimatkalla pysähdymme 7Elevenissä hakemassa juotavaa. Tuttu lähikauppammekin on selvästi varustautunut Songkranin juhlintaan, sillä koko lattia on päällystetty litistetyillä pahveilla märkien asiakkaiden varalta.

Hotellilla katsomme vielä maailman koomisinta korealaista hevosaiheista reality-sarjaa: tässä jaksossa ohjelmassa vierailevat venäläinen mies ja ruotsalainen nainen, totaaliset hevosamatöörit, jotka ensin käyvät katsomassa laukkakilpailua, sitten lapioivat hevosenpaskaa ja lopuksi pääsevät ”ratsastamaan” ihan itse. Toisin sanoen heitä talutetaan hevosen selässä hiekkatiellä. ”Elämäni hienoin kokemus”, kyynelehtivät osallistujat. Sitten kiitellään vähän jumalaa ja isänmaata.

Yritän päästä vielä hetkeksi hotellin tietokoneelle, mutta kalju kundi jurottaa World of Warcraft –foorumin äärellä jo toista vuorokautta putkeen. Mahtaa olla hauska loma. Lähden nukkumaan toivoen, että helvetissä on erityinen paikka wowittajille.