Sivut

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Tsunamihommia


9.4.2012 maanantai
Khao Sok

Aamulla ylös seitsemältä. Aamiainen ja lähtö kahdeksalta. Päiväretkelle Khao Sokiin olemme lähdössä vain me kaksi. Oppaanamme ja kuskinamme toimii sama mies, jolta olemme vuokranneet skootterimme. Käyntikortissa lukee Mr. Chu. Kaveri on ystävällinen ja iloinen, mutta hänen aksenttinsa on suoraan sanottuna hemmetin haastava.

Ensin ajamme elephant campille, jossa meidän on tarkoitus ratsastaa norsulla. Norsumme nimi on Nong, tai jotain sinnepäin. Se on uros ja aivan valtavan suuri. Könyämme norsun selässä olevaan penkkiin eräänlaisesta tarkoitusta varten rakennetusta tornimaisesta laiturista. Norsuun köysin kiinnitetty penkki tuntuu vähintäänkin kiikkerältä. Tornista penkille haparoidessani korkeanpaikankammoni muistuttaa taas olemassaolostaan.

Ai voiko tästä niinku mennä?
Norsun ohjaaja kävelee rinnallamme ja huutelee ohjeita – siis norsulle. Polut, joilla norsujen olisi tarkoitus tepastella, ovat kapeita, kivisiä ja ällistyttävän jyrkkiä. Hevosen selässä niille ei yksinkertaisesti olisi mitään asiaa. Mietin ääneen aiommeko todellakin kiivetä norsulla ylös kivikkoista puroa. Vastaus on kyllä.




Norsu keinahtelee hitaasti mutta varmasti eteenpäin. Askel tuntuu erehdyttävästi hevosen laukka-askeleelta, mutta hidastettuna. Keinahtelemme norsunpesupaikalle, missä ratsumme saa pesun ja juomavettä. Jopa kaltaiseni norsuamatööri näkee, että eläin nauttii olostaan. Pesupaikalle pääsy on selvästi mieluisa palkkio työstä.



Takaisinpäin reitti on vielä haastavampi. Suurilta kivenlohkareilta alas laskeutuva jättimäinen urosnorsu on välillä niin killissä, että hetkittäin istuinpenkkimme on lähes pystysuorassa. Tunnen valuvani alaspäin istuimessa.

Tässä vaiheessa norsumies kysyy haluaako meistä jompikumpi siirtyä kaulalle ratsastamaan. Asiaa sen pidempään miettimättä, möngin penkkimme turvaköyden ali ja konttaan kohti norsun kaulaa. Mikä korkeanpaikankammo?

Ison urosnorsun lavat tuntuvat tipahtavan kankkuni alta puoli metriä kerrallaan. Ensin vasen lapa, sitten oikea lapa, sitten vasen... Olo on todella hutera ja etenkin kallioilta laskeuduttaessa joudun ihan oikeasti keskittymään, etten lähde valumaan alas norsun kylkeä pitkin. Hevosella olisi sentään harja johon tarttua! Mietin, miten tasapainoni riittäisi norsun kanssa kiipeilyyn ilman parin vuosikymmenen ratsastusharrastusta.

Muistutettakoon vielä, että olen eilisellä snorklausreissulla polttanut takamukseni ja reiteni ihan kunnolla. Allani edestakaisin keinahteleva karhea ja sänkeä kasvava norsunnahka ei ole siis myöskään täysin kivuton kokemus. Etenkään, kun jalassa on jälleen kerran pelkät sortsit.

Norsusafarin jälkeen meille yritetään myydä norsunluusta tehtyjä koruja. Kieltäydymme kohteliaasti selitellen. Myyjä ei tunnu ymmärtävän turistin huolta.

Ostamme kuitenkin 100 Bahtilla banaaneita, jotka syötämme norsuystävällemme. Annamme tippiä myös norsun ohjaajalle, joka ystävällisesti antoi minun ratsastaa ja lisäksi otti episodista valokuvia omalla kamerallamme.

Seuraava etappimme on joki! Tarkoitus on päästä melomaan. Siinä missä minä haluan ratsastaa itse, Jouni haluaa meloa itse. Siinä missä minä olen harrastanut ratsastusta, Jouni on meloskellut niin tasaisessa kuin virtaavassakin vedessä. Thait ovat pyynnöstä hämillään, mutta silti (tai ehkä juuri siksi) nauravat meille sydämellisesti. Pienen neuvottelun jälkeen Jouni onneksi pääsee itse puikkoihin. Pian liikkeellelähdön jälkeen huomaamme harmiksemme, että kamera on unohtunut Mr. Chun autoon jääneeseen reppuun.

Vesi on paikoitellen olemattoman matalaa. Pohjalla kasvaa melalehtiä (Cryptocoryne sp.) joiden lomassa puikkelehtii kaloja, lähinnä erilaisia barbeja ja rasboroita. Iso parvi näyttäviä hopeabarbeja (Barbonymus schwanenfeldii) ui taianomaisen hetken ajan rinnallamme.

Melontaoppaan ehdotuksesta pysähdymme hetkeksi pulikoimaan joessa. Keskelle viidakkoa on rakennettu useamman metrin korkuinen hyppyteline Tarzan-köysineen. Paikan ympärillä lepattaa kymmeniä perhosia. Näky on epätodellinen, kuin jonkin sortin paratiisisaari-leffasta. Tunnen ikävän kameraa kohtaan kasvavan.

Jouni tekee muutaman liaanihypyn tornista. Touhu näyttää hauskalta, mutta en usko bikinieni soveltuvan aktiviteettiin kovinkaan hyvin. Pelkään nousevani hypyn jälkeen vedestä ilman rihman kiertämää, joten nolojen tilanteiden välttämiseksi jätän Tarzan-leikit väliin.

Uintisession jälkeen matkamme jatkuu ohi komeiden vuorien. Isohko varaani pakenee meitä viidakkoon. Thaipoika antaa ”left, right” –komentoja kanootinnokasta käsin, osoittaen useimmiten juuri päinvastaiseen suuntaan. Välillä irtoaa leveä hymy, peukku ja ”very good”.

Reissun päätteeksi syömme rannassa olevassa ravintolassa. Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Ruokapaikan pihapuussa on melkein kämmenen kokoinen hämähäkki verkossaan. Ei kameraa, ei kuvaa. Jouni ilahduttaa ravintolassa leikkivän paikallisen pikkupojan antamalla hänelle purkkaa.

Hyppäämme taas autoon. Mr. Chu päättää yllättää meidät viemällä meidät katsomaan apinoita. Paikka muistuttaa lähinnä jonkun kotipihaa. Pihalla on koju, jossa istuu nainen parin pikkutytön kanssa. He myyvät maapähkinöitä ja banaaneita, joita voi ostaa syötettäväksi puolivilleille makakeille.

Valitettavasti naisella on kojussaan myös nuori lemmikkigibboni. Niskakarvani nousevat pystyyn. Mr. Chu kertoo, että kyseessä on todennäköisesti orpona viidakosta löytynyt yksilö jonka perhe on pelastanut, mutta ahdistun silti. Skeptisyyteni johtuu siitä, että olen juuri lukenut laittomien lemmikkigibbonien määrän olevan Thaimaassa arviolta 3000-5000 yksilöä. Gibbonit ovat äärimmäisen uhanalaisia, eikä niiden pyydystäminen turisteille esiteltäväksi varsinaisesti paranna niiden tilannetta.

Päädymme siis puolivahingossa tukemaan eettisesti epäilyttävää toimintaa. Emme osta mitään, mutta Mr. Chu saa naisilta pähkinöitä apinoille syötettäväksi. Hän tuo turisteja luultavimmin paikalle aivan säännöllisesti.

Pähkinöitä myyvät lapset riehuvat gibbonin kanssa. Vähän väliä gibbonia kielletään jostain, esimerkiksi liian rajuotteisesta leikistä. Sitä räpsitään ritsalla, kun se yrittää varastaa myytäväksi tarkoitetun banaanin. Gibboni irvistää ärsyyntyneenä, ja näykkää varoittavasti lapsia kohti.

Lasten ja gibbonin sähläämisestä tulee pahaenteinen fiilis. Jonain päivänä jonkun käy vielä huonosti. Tällä kertaa gibboni ei kuitenkaan vielä pure lapsen naamaa irti, vaan lähtee purkamaan pahaa oloaan pihalla notkuvaan koiraan.


Gibbonille ei ryttyillä.

Makakit syövät ahneesti kädestä. Mr. Chun kehotuksesta kokeilen apinoiden syöttämistä. Se ahdistaa. En pidä siitä miten apinan luisevat pikkusormet tarttuvat ahnaasti omiini. Pelottavia eläimiä!

Yhdellä minua epäluuloisesti mulkoilevalla makakilla on sylissään aivan pieni poikanen. Mietin, miten ihmeessä ihmiset pitävät apinoita muka söpönä. Poikanenhan näyttää aivan Klonkulta.

Koira, jota gibboni on jo ehtinyt höykyttää, on siirtynyt puunjuurelle istumaan. Se tuijottaa täysin keskittyneenä kohti taivasta. En keksi syytä, ennen kuin pitkän tarkastelun jälkeen hahmotan puussa varaanin. Se tuijottaa koiraa takaisin vähintään yhtä intensiivisesti.





Automatka jatkuu. Jounin pyynnöstä pysähdymme hedelmäostoksille sekä oppaamme Mr. Chun omasta toiveesta keksiostoksille. Mr. Chu on lähdössä uudenvuoden viettoon perheensä luo, ja haluaa viedä heille perinteisiä keksejä Takua Pan kylästä. Seistessäni keksikojulla huomaan että pohkeisiin osuvat auringonsäteet kirvelevät ”suolaa haavoihin”-tyyppisesti. Tältä vampyyrista varmaan tuntuu auringonvalossa.


Munakoisoissa löytyy valinnanvaraa

Hotellilla otamme pienet päikkärit. Päivä on ollut pitkä ja raskas.

Kellon lähestyessä kuutta hätistelen Jounia ylös sängystä. Olemme suunnitelleet vielä nopeaa piipahdusta markkinoilla, jotka loppuvat seitsemältä. Ehdimme kuin ehdimmekin markkinoille, josta ostamme minulle sandaalit, lajitelman nilkkakoruja, pari vesitiivistä Ocean Packia ja body boardin. Pelkään, että jälkimmäisen ostoksen kuljettaminen Suomeen voi tulla vielä kalliiksi, sillä mokoma kapistus ei todellakaan mahdu laukkuun. Odotan kuitenkin malttamattomana että pääsen valloittamaan aaltoja lautani kanssa!

Shoppailun jälkeen siirrymme rannalle syömään. Kookosmaitoon tehty galangal-soppa vie mennessään sekä kielen että mielen. Annoksen hinta on sopuisa 100 Bahtia, eli noin 2,5 euroa. Vaikka hinnan kymmenkertaistaisi, ei Suomesta siltikään saisi mitään näin järjettömän hyvää.




10.4.2012 tiistai
Ka Min Tong

Herään ensimmäisen kerran kello 7.20 aikaisten uimareiden riemunkiljahduksiin ja tiedostan saman tien oudon vellovan tunteen vatsassani. Aavistelen pahaa, mutta jatkan toiveikkaana unia.

Kun myöhemmin nousen sängystä, en voi enää kiistää asiaa: vatsa on aivan käsittämättömän kipeä. En ole erityisen herkkävatsainen, enkä yleensä oireile vatsallani, mutta nyt krampit vievät jalat alta. Pahimmillaan ne iskevät parin minuutin välein, ja ne vääntävät minut pakostakin kippuraan. Tuntuu kuin joku kiertäisi sisäelimiäni vartaan ympärille kierros toisensa jälkeen.

Käymme kuitenkin aamiaisella. Närpin lautaseltani varovaisesti jotain pientä. Onneksi oloa piristävät kissat: sekä Töpsykkä että Rääky seuraavat meitä aamiaiselle, ja leiriytyvät pöytämme alle. Aiemmin aralta vaikuttanut Töpsykkä jutustelee kanssani jo oma-aloitteisesti ja uskaltautuu jopa syömään kädestä.

Aamiaisen jälkeen Jouni lukee kirjaa, käy pesemässä hiuksensa ja levyttää toimettomana aurinkotuolissa. Koko tämän ajan minä olen täysin kyvytön tekemään yhtään mitään. Juoksen vessassa, rouskutan maitohappobakteereita ja tärisen peiton alla sikiöasennossa.

Noin klo 13 elämä alkaa taas voittaa. Krampit iskevät enää harvakseltaan, ja kestän ne jo irvistämättä. Mietin, uskaltaisinko lähteä liikkeelle. Kokonaisen päivän makaaminen sängyssä tuntuu loman tuhlaamiselta.

Nousen uhkarohkeasti skootterin selkään. Ratsastuksen toivossa aiomme lähteä etsimään hevosia joista Mr. Chu on meille eilen kertonut. ”Just one bid after my shop” on parhaan arvauksemme mukaan ”one bridge”. Sillan jälkeen pitää kääntyä oikealle, mutta sen tarkempaa reittiohjetta emme saa. -Melkoista hakuammuntaa siis.

Noin neljän kilometrin köröttelyn jälkeen löydämme kuitenkin betonisen, jokseenkin Jurassic Park-henkisen hevosaitauksen tien varresta, keskeltä viidakkoa. Pettymys on melkoinen kun huomaamme, että aitauksessa asustavat hevoset ovat kutakuinkin russ-ponin kokoisia. Ratsastuksen voinee siis suosiolla unohtaa, sillä olemme armottomasti liian isoja moisten kääpiöiden selkään. Emme muutenkaan näe aitauksen lähettyvillä minkään sortin ihmisasutusta, joten emme pääse edes juttusille omistajan kanssa.

Kauhukseni huomaan, että vatsakramppi iskee taas. Nojaan betoniaitaan henkeäni haukkoen samalla kun yksi poneista nyhtää malttamattomana hameenhelmaani.


Etsimämme hevoset osoittautuivatkin poneiksi.

Kokoan itseni ja jatkamme matkaa. Näemme tienviittoja jotka ohjaavat Ka Min Tong –nimiselle vesiputoukselle. Ratsastushaaveiden kariuduttua päätämme piipahtaa putoukselle. Muutaman kilometrin jälkeen tie käy liian haastavaksi skootterille, joten jatkamme jalan – kilometritolkulla! Olo alkaa olla heikko. Vesipullon olemme jättäneet skootterin luo, sillä oletimme putouksen olevan aivan mutkan takana.

Tie on mutainen ja täynnä norsunlantaa. Välillä jalka lipsahtaa ulos liukkaasta sandaalista ja varpaat uppoavat kokonaan norsunkakan ja mutavellin sekoitukseen. Mahaan sattuu ja itkettää. Itkupotkuraivari on lähellä.


Loputtomalta tuntuvan mudassa tarpomisen jälkeen olemme viimein perillä. Putous ei ole kovin suuri, mutta nopean tarkastelun jälkeen huomaamme iskeneemme kultasuoneen: paikka osoittautuu varsinaiseksi sammakkolammeksi! Vedessä vipeltää kirjavia sammakontoukkia joiden selkä on helakan lohenpunainen.

Myös aikuiset sammakot näyttäytyvät pelotta ja pääsemme kuvaamaan useampaakin lajia lähietäisyydeltä. Valitettavasti juuri se kaikista näyttävin, kirkkaanvihreäselkäinen iso kurnuttaja katoaa yhdellä pitkällä loikalla viidakkoon.







Herppien kuvaaminen on rankkaa hommaa, mutta jonkun se on tehtävä.
Kuvaamme aikamme ja lähdemme sitten tallustamaan kohti skootteria. Poikkeuksellisen pahan vatsakrampin iskiessä keskellä viidakkopolkua ajattelen yhä, että taivallus putoukselle todellakin oli kaiken tuskan arvoinen. Olen kaksinkerroin keskellä tietä, ja puren hammasta. Eikö tämä nyt jo voisi loppua?

Tacca chantrieri
Jounin pysähdellessä kuvaamaan milloin mitäkin, minä jatkan harvinaisen hidasta tallustamista eteenpäin. Havahdun kuitenkin tajutessani melkein astuneeni jonkun päälle vasemmalla jalallani. Tämä jokin syöksähtää säikähdyksissään oikean jalkani yli. Tunnen hännän lipuvan jalkateräni yli. Käärme? Ei, oli mikä oli – se juoksi juuri kahdella jalalla.
Ampaistuaan tien yli, pelästynyt otus pysähtyy tienreunassa olevalle puunrungolle. Lisko! Se ei lähde enää karkuun, mutta nyökyttää kyllä tarmokkaasti. Parta-agamia pitäneenä minulle on täysin selvää, mitä tuore tuttavuus yrittää minulle viestittää.

Kyseessä on kaunokainen nimeltään Calotes emma. Viittilöin Jounin paikalle ottamaan muutaman kuvan.


Turistin lähestulkoon talloma Calotes emma närkästyneenä.

Kun viimein pääsemme skootterin luo, olemme aika nääntyneitä. Ajamme heti lähimpään kauppaan ostamaan kylmät limut. Kauppaa vartioi puhdasrotuisen tiibetinterrierin näköinen koira, joka haukkuu meidät pystyyn. Limua imeskellessä vatsa kramppaa jälleen.

Jatkamme matkaa. Jouni tiedustelee haluanko suoraan hotellille lepäämään, vai kestänkö lyhyen piipahduksen erilaisia koreja myyvällä tienvarsikojulla. Olen mielestäni kunnossa, krampit iskevät kuitenkin hyvin harvakseltaan.

Ennen kuin ikinä pääsemme korikauppiaan luo, alkaa raivokas vesisade. Sadekuuro on niin voimakas, että meidän on pakko vetää skootteri tiensivuun. Evakuoidumme läheisen mopokorjaamon katokseen. Omistaja ymmärtää tilanteen, ja hakee meille ystävällisesti valkoiset muovituolit joilla värjötellä.

Olemme istuneet sateensuojassa jokusen minuutin, kun muovituoli alkaa pyöriä. Oksettaa ja silmissä pimenee. Katselen ympärilleni ja mietin, mihin suuntaan tarvittaessa ryntään oksentamaan. Anelen Jounilta että lähdemme hotellille välittömästi – sateesta huolimatta.

Jouni suostuu pyyntöön, vaikka onkin huolissaan pysynkö ylipäätään skootterin selässä vai kierähdänkö ensimmäisessä mutkassa keskelle tietä. Liikkeessä oloni on kuitenkin ihan hyvä, joten pysähdymme pikaisesti ostamaan tienvarsikojusta ensiavuksi pari hedelmää sillä emme ole aamiaisen jälkeen syöneet mitään.

Pysähdys kestää vain pari minuuttia, mutta silmissä alkaa silti pimetä. Tuijotan skootterin ympärillä klenkkaavaa kolmijalkaista koiraa ja yritän pysyä tajuissani. Sen toinen takajalka on poikki ja sojottaa 90 asteen kulmassa väärään suuntaan.

Jouni heittää minut hotellille ja lähtee hakemaan ruokaa. Uppopaistettua kanaa ja riisiä. Huumaavasta tuoksusta huolimatta en uskalla kuvitellakaan syöväni mitään. Sen sijaan pesiydyn tiukasti peiton alle, vaikka kello on vasta 17.30. Pysyttelen peiton alla aamuun asti.

Pitkin yötä havahdun kramppeihin jotka vetävät minut sikiöasentoon. Ulvahtelen ääneen. Jouni lukee kirjaa ja paijaa ymmärtäväisesti. Kertaalleen nousen tivaamaan sekopäisenä, olemmeko nyt varmasti käyneet kaikissa sovituissa osoitteissa. Olen nimittäin vakuuttunut siitä, että meidän pitäisi olla skootterimme selässä, kuljettamassa marsuja eri paikkoihin.



11.4.2012 keskiviikko
Eight point six

Herään aamukahdeksalta Jounin kömpiessä vessaan. Olen nukkunut iltakuudesta, Jounikin kuulemma yli kymmenen tuntia. Tunnustelen oloa, ei kovin paha. Aamiaiselle siis!

En ole syönyt yli 24 tuntiin mitään. Suunnittelen aloittavani varovaisesti, mutta pian huomaan kasanneeni lautaseni kukkuralleen pekonia, nakkeja ja muuta kivaa kevyttä.

Aamiaisella sekä Töpsykkä että Rääky ilmestyvät pöydän alle kerjäämään. Ujo Töpsykkä mouruaa nyt jo ääneen ruuan perään. Tarjoan kissoille munakasta. Mouruaminen muuttuu kehräämiseksi.

Tuhdin aamiaisen jälkeen tilanne vaatii pientä ruokalepoa hotellihuoneessa. Minä kirjoitan, Jouni nukahtaa. Ehkä 10 tunnin yöunet eivät sittenkään olleet riittävän pitkät.

Kun saamme itsemme kammettua ylös, nappaamme uuden body board -lautani kainaloon ja otamme suunnaksi kuuluisan White Sand Beachin. Ennen oikean rannan löytymistä eksymme vahingossa syrjäisemmälle rannalle joka on täynnä korallinpalasia ja roskaa. Täällä turismin varjopuolet iskevät vasten kasvoja kovin realistisesti. Masennun.

Matka White Sandsille on pitkä, ja itse ranta on suoraan sanottuna pettymys. Paikka on ahdas ja kaupallinen. Meille tullaan heti myymään rantatuolia (75 Bahtia) vaikka se on kiellettyä koko Khao Lakissa. Nihkeillen leiriydymme maksetulle tuolillemme, ja menemme uimaan. Aallot loistavat poissaolollaan, joten lauta jää lojumaan orpona rantahiekalle.

Ranta syvenee omaan makuuni liian nopeasti, ja kuvittelen tuntevani lähes joka uimavedolla meduusoita. Ne eivät polta, mutta ahdistun silti. En halua jäädä arpomaan onko kyseessä lyhytlonkeroinen laji, jonka lonkeroihin en ole vielä onnistunut osumaan. Jouni jää uimaan hieman pidemmäksi aikaa, mutta myöntää myös tunteneensa limanuljaskoita sekä jaloissaan että käsissään.

Oluen, mango- ja rambutaanipirtelöiden jälkeen vaihdamme rannan tuttuun ja turvalliseen Khuk Khak Beachiin. Khuk Khakilla bongaamme jopa kunnon aaltoja, ja pääsemme leikkimään laudallani. Aalloilla lautailu on huippuhauskaa, ja vauhti on yllättävän kova. Otamme kuvia, ja helle paahtaa ihanasti. Ainoa, mitä kaipaan ääneen, ovat vieläkin isommat aallot.

Khuk Khak Beach 

Olemme leiriytyneet taktisesti Mama’s Greetings –ravintolan ulkopuolelle, sillä viime visiitillämme ruoka oli taivaallista. Lisäksi koemme mieluisammaksi tukea paikallisen perheen yritystä, kuin isojen hotellien sieluttomia ravintoloita.

Emme vaivaudu edes pukemaan päälle, kun istumme Maman muovituoleihin uikkareissamme. Koko omaisuutemme kameroista lähtien lojuu huolettomasti rantatuolilla hieman etäämmällä. Hetki tuntuu pysähtyneeltä, olo on kuin paratiisissa.

Tilaan Gin Fizzin, tonnikalasalaatin, mangoa ja vesimelonia. Jouni haluaa mangopirtelön, vihreämangosalaatin ja vihreää currya. Viereisessä pöydässä istuu kiinalaiselta näyttävä, mutta selvää ameriikkaa ääntävä pariskunta, joiden pikkulapsi kiukuttelee. He syövät kireän oloisina kevätkääryleitä.

Ei aikaakaan, kun henkilökunta kantaa pöytämme notkuvaksi erilaisista herkuista. Olen ehtinyt näykkiä vain muutaman lusikallisen salaattia kun, huomaan että servietit ovat loppu. Yritän saada katsekontaktia henkilökuntaan pyytääkseni lisää, mutta kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomiota. Se on erikoista, sillä tähän asti Mama’sin palvelu on ollut erinomaista. En kuitenkaan ehdi edes kommentoida asiaa ääneen, kun tajuan että ravintolassa on yllättäen enemmän henkilökuntaa kuin asiakkaita. He syöksähtelevät hermostuneen oloisina ympäri ravintolaa. Jotain on selvästi tekeillä.

Pian yksi naisista juoksee luoksemme, ehkä Mama itse. ”Eight point six, eight point six!”, hän toistelee hätääntyneenä. Emme ymmärrä mistä on kysymys, ennen kuin toinen paikallinen astuu esiin. Hänen englanninkielensä riittää kertomaan, että Sumatralla on tapahtunut voimakkuudeltaan 8,6 Richterin maanjäristys, joten meidän on poistuttava rannalta. Hän kehottaa jättämään ruuat ja lähtemään välittömästi. Ravintolan oma väki poistuu Mama’sista samantien – juosten.

Vaikka pöytään jäävät herkut harmittavat suunnattomasti, hätä tarttuu nopeasti meihinkin. Kahmimme tavaramme rantatuolilta, ja etenemme puolijuoksua mopollemme, joka on tietenkin toisessa päässä rantaa. Amerikkalaisperhe kipittää rinnallamme ja mutisee jotain harhaista siitä, miten Thaimaan tsunamien on pakko olla osa heidän hallituksensa salaliittoa.

Aivan vieressä sijaitsevan ison hotellin, JW Marriotin, rantatuolit ovat vielä täynnä aurinkoa ottavia turisteja. Kukaan ei ole kertonut heille. Ohimennen vinkkaamme asiasta lapsiaan rantaviivan tuntumassa leikittävälle britti-isälle. ”Okay, thanks for letting me know”, hän kommentoi ystävällisesti eikä tee elettäkään siirtyäkseen rantavedestä. Emme jää kinaamaan asiasta.

Jatkamme vauhdikasta etenemistä kohti skootteriamme. Näemme muun muassa miten kolme JW Marriot-univormuun pukeutunutta naista pakenee saman skootterin selässä. Turistit röhnöttävät koomaisina rantatuoleissaan eivätkä tajua, että paikalliset pakenevat kaikkialta ympäriltämme. Tilanne tuntuu täysin epätodelliselta.

Ymmärrän hetkessä, miten vuonna 2004 näillä samoilla rannoilla pääsi kuolemaan niin paljon ihmisiä. Muistan lukeneeni, miten kaikki turistit eivät paikallisten ”big water coming”-kehotuksista huolimatta lähteneet rannoilta, vaan jäivät valokuvaamaan mystisesti vetäytynyttä rantaviivaa.

Hyppäämme skootterin selkään ja ajamme pois rannalta kovempaa kuin koskaan ennen. Rannalta pois vievillä teillä alkaa olla jo melkoinen kaaos, ja paikalliset tukkivat sisämaahan vievät tiet. Thaimaalaisia säntäilee ympäriinsä kännykät korvilla, ja poliisi yrittää ohjata liikennettä kaiken sekasorron keskellä. Meidät poliisi pysäyttää kertoakseen auttavalla englannilla tulevasta tsunamista. Hän yrittää ohjata meitä sisämaan suuntaan, mutta antaa meille kuitenkin luvan jatkaa rannansuuntaisesti kohti hotelliamme.

Ajamme täyttä vauhtia hotellille. Hotellimme asukkaat harhailevat hätääntyneen oloisina aulassa. Muut suomalaisasukkaat kertovat, että hotellista on ohjeistettu, ettei saa lähteä omin päin minnekään, vaan pitää odottaa lisäohjeita. Jotkut puhuvat yhteisestä kuljetuksesta sisämaahan. Samaan aikaan hotellin oma henkilökunta evakuoituu paikalta mopoin. Olo ei ole kovin turvallinen.

Pian meille ilmoitetaan, että meidät kuljetetaan sisämaahan ryhmissä. Suoritamme noin kolmen minuutin hätäpakkaamisen. käytännössä katsoen heitämme reppuun lähinnä passit, vesipullon ja pari hedelmää. Kaiken muun joudumme jättämään taaksemme. Ryntäämme ulos huoneestamme viime minuutilla, sillä hotellin muita asukkaita pakataan jo lava-autojen kyytiin. Kipuamme kyytiin viimeisten joukossa. Huh! Paitsi... sitten mitään ei tapahdu: automme seisoo kadulla, ja henkilökunta kinastelee keskenään auton ulkopuolella. Kuski on sitä mieltä, että lähteminen on turhaa – asukkaat voisivat kiivetä hotellin ylimpiin kerroksiin, ”Should be safe”. Suomalaisilla alkaa palaa pinna. Istumme jo valmiina autoissa, joten miksi ihmeessä emme nyt vaan voisi lähteä sisämaahan edes varmuuden vuoksi, sen sijaan että kinaamme hotellin pihassa, kannattaako lähteä vai ei.

Hotellimme sijaitsee parin kilometrin päässä rantaviivasta. Joka tapauksessa, vuoden 2004 tsunamin rantaan heittämä panssarivene sijaitsee syvemmällä sisämaassa kuin hotellimme Mohin Tara.

Muutaman loputtoman pitkän minuutin jälkeen kuski luovuttaa, ja hyppää ratin taa. Huokaisemme jo helpotuksesta, kunnes tajuamme että kuski ajaa auton vain ehkä puoli kilometriä ylemmäs, eräänlaiselle asuinalueelle. Turistit katselevat hämmentyneinä toisiaan. Kuski toteaa ”this is safe”, ja häviää paikalta. Samaan aikaan näemme, että paikalliset, muun muassa oman hotellimme henkilökunta, jatkavat mopoillaan pidemmälle kohti vuoria.

Emme aio jäädä kököttämään lava-auton lavalle vaan teemme oman ratkaisumme. Heitämme reput selkään ja lähdemme määrätietoisesti kävelemään polkua pellon halki, samaan suuntaan kuin paikalliset. Tuumimme, että parempi vaihtoehto olisi alun perinkin ollut lähteä omalla skootterilla, hotellin kielloista huolimatta. Talsiessamme soitan isälle Suomeen, ja kerron millaisessa tilanteessa olemme. Isä kiittää tiedoista ja toivottaa onnea.


Emme joudu kävelemään kovinkaan pitkään, kun nuori thaityttö tarjoaa meille kyydin skootterillaan. Kurvailemme kolmestaan pienellä skootterilla ylöspäin ja ylöspäin, ja päädymme lopulta jonkin sortin hotellin pihaan. Ihmisiä eri maista on päättänyt jäädä sinne odottamaan tulevaa tsunamia. Kaikki ovat hermostuneita. Eräällä naisella on mukanaan korillinen kissanpentuja jotka hän on halunnut pelastaa. 

Sisämaahan on kerääntynyt muitakin

Tiedot tapahtuneesta ovat vähäisiä ja hajanaisia. Kaikki ovat kuulleet jotain, joka on saanut heidät pakenemaan vuorille, mutta kukaan ei tiedä koko tarinaa. Juostessamme ulos Mama’sista kello oli 16. Nyt se alkaa olla 17.

Kaikki on tapahtunut kovin äkkiä, ja nyt istuessamme aloillamme, yritän googlailla kännykällä lisätietoa tilanteesta. Vain muutamaa minuuttia aiemmin suomalaiset sivut ovat julkaisseet uutisen Indonesian maanjäristyksestä, jonka voimakkuudeksi on mitattu 8,7. Järistys on tapahtunut lähes tismalleen samassa kohdassa kuin n. 9 richterin järistys vuonna 2004, jolloin järistystä seuranneessa tsunamissa kuoli n. 220 000 ihmistä. Löytämäni uutisotsikot mässäilevät ”jättiläistsunamilla” ja ”tuhannet suomalaiset hengenvaarassa” –tyyppisillä otsikoilla. Todella rauhoittavaa.

Leiriydymme hotellin pihan rottinkituoleihin odottamaan. Jouni tekstailee sukulaisilleen, jotka yrittävät tahoillaan hankkia realistista lisätietoa tilanteesta. Itse näpytän tekstiviestin äidilleni, kertoen lyhyen tilannekatsauksen tapahtuneesta. Opettaja-äitini vastaa välittömästi: ”oon tunnilla”. Olen vähän katkera ja mietin, miten paljon äitiä harmittaa, jos tuo lause jää välillämme viimeiseksi minun kuoltuani tsunamissa.
Yritän googlata lisätietoa lähes herkeämättä. Samalla ympäröiviltä ihmisiltä tulvii ristiriitaisia tiedonmuruja. Nuori ruotsalaismies kertoo tämän tsunamin olevan jopa vuoden 2004 tsunamia suurempi. Finnmatkat puolestaan muistaa meitä lohduttavalla tekstiviestillä: ”Noudattakaa hotellien lisäohjeita. Lisätietoa tulossa.”

Lisätietoa ei koskaan tule.

Jounin sukulaiset tiedottavat, että aalto iskeytyy Phuketiin oletettavasti klo 17.45. Paikallinen mies saa puolestaan kännykkäänsä arvion klo 18.40, mutta emme tiedä koskeeko se Phuketia vai Khao Lakia. Samaan aikaan ruotsalaisnainen puhuu pitkään puhelimessa, ja puhelun päätteeksi kertoo että aalto iskeytyy vartin kuluttua. Phuket on kuulemma kaaoksen vallassa, ja ihmiset on evakuoitu sairaaloita myöden. Jouni horisee Muumipeikko ja tuhotulva -vertauksia. Kukaan ei oikeasti tiedä mistään mitään. Yhteistä on ainoastaan hiljainen paniikki.

Nälkä alkaa vaivata. Jaamme Jounin kanssa banaanin. Alitajunta pakottaa vilkuilemaan rannan suuntaan lähes jatkuvasti. Thaimies kysyy meiltä, söimmekö muutama ilta takaperin ravintolassa, jossa hän on töissä. Näytämme tutulta. Ravintola paljastuu samaksi, jossa jalkaani hoidettiin kierronlehdillä ja limetillä. Mies esittelee meille vaivalloisesti istuvan vaimonsa, jonka laskettu aika on kahden päivän päästä. En voi olla miettimättä, että mikäli kyseessä olisi Hollywoodissa tuotettu katastrofielokuva, päätyisin vielä kätilöimään tuota naista tänä iltana.

Tilanteen pakokauhua kuvannee parhaiten se, että saksalaisturisti on kaapannut markkinoilta auton saadakseen perheensä, muun muassa 7-kuisen vauvan turvaan. Hän tulee kysymään, haluaisimmeko kylmän oluen. Arvostan tarjousta, ja kiittelen juomasta kovasti. Olen jo avannut tölkin, kun mies kertoo löytäneensä tölkit varastamastaan autosta ja ajatteli että reiluinta olisi jakaa ne kaikkien kesken.

Kello on noin 17.30, eikä mitään ole tapahtunut. Ei aaltoa, ei katastrofia. Osa länkkäreistä alkaa selvästi tehdä lähtöä. Saksalaisnainen kertoo syyn: 30 minuutin kuluttua on taas täysin turvallista. Kysyn, mistä hän voi tietää tämän. Hän kertoo soittaneensa hotelliinsa, ja vastaanottovirkailija on sanonut näin. -Sen täytyy siis olla 100 % faktaa. Samaan syssyyn ruotsalaismies kertoo, että jossain päin Thaimaata aalto on iskeytynyt rantaan viisimetrisenä.

Kun kello lyö minuutilleen kuusi, kärsimätön saksalaisporukka nostaa peffansa penkistä. Moinen luottamus hotellin respaan tuntuu hämmästyttävältä, etenkin kun oman hotellimme henkilökunta ei tuntunut pääsevän edes yksimielisyyteen evakuoinnin tarpeellisuudesta. Oluet tarjonnut saksalaismies vakuuttelee, että paikalliset kyllä tietävät. Systeemistä on tehty pettämätön, koska muuten turisteja ei enää tulisi.

Kuuden jälkeen muutkin turistit lähtevät, paikalliset jäävät. Päätämme seurata jälkimmäisten mallia. Samalla minuutilla kun saksalaisten varastama auto häviää horisonttiin, luen uuden uutisen: Sumatralla on juuri tapahtunut uusi järistys, voimakkuudeltaan 8,2. Tsunamivaroitus on palautettu voimaan.

Jäämme odottamaan. Tulee pimeää, ja seuranamme on enää paikallisia. Yhdellä thaimaalaisseurueella on onneksi mukanaan läppäri, ja noin tunnin kuluttua he tulevat kertomaan meille että aalto on nyt iskeytynyt rantaan. On siis turvallista palata hotellille. Kysymme jälkijäristyksestä, mutta he kertovat että siitä on vaaraa vain Thaimaan ulkopuolella.

Päätämme lähteä takaisin, viimeisinä paikallisten kanssa. Saamme kyydin läppäriseurueelta, joka kertoo asuvansa aivan hotellimme vieressä. Juuri sillä asuinalueella jonne hotellimme virallinen evakuointi-kuljetus suuntautui.

Olen koko illan miettinyt, onko kokemamme yleistä Thaimaassa. Onko kyse vain siitä, että vuoden 2004 jälkeen tsunamivaaraan suhtaudutaan varsin vakavasti, jopa hysteerisesti. Tiedustelemme asiaa varovaisesti kuskiltamme, joka kumoaa epäilyni välittömästi. Moista härdelliä ei ole kuulemma koettu sitten vuoden 2004. Edes tsunamihälyttimet, jotka tuon surullisenkuuluisan katastrofin jälkeen asennettiin, eivät ole soineet kertaakaan ennen tätä päivää.

Kiitämme kyydistä ja jäämme pois hotellillamme. Viskaamme reppumme huoneeseemme ja huomaamme, että koko hotelli vaikuttaa täysin autiolta. Joko muut eivät ole vielä tulleet takaisin, tai sitten he ovat tulleet jo aiemmin ja lähteneet kaupungille syömään.

Olemme itsekin järkyttävän nälkäisiä, joten otamme suunnaksi päätien. Missään ei ole ketään, ja tuntuu kuin ajaisimme kummituskaupungissa. Päätienkin varrella on vasta yksi ravintola auki. Syön herkullista sitruunakanaa, jossa on kanaa suurin piirtein saman verran, kuin nelihenkinen perheemme syö kerrallaan.

Lopettelemme ateriaamme, kun kaduilla alkaa kaikua thainkielinen kuulutus. Sitä toistellaan aasialaisella mahtipontisuudella, emmekä ymmärrä sanaakaan. Kuulutus päättyy hälytyspillimäiseen korvia vihlovaan ujellukseen, joka saa sydämen pomppaamaan kurkkuun: olemme alle kilometrin päässä rannasta. Onneksemme tarjoilija ryntää tulkkaamaan meille tilanteen. Kuulutuksen tarkoitus oli kertoa, että tsunamivaroitus on nyt virallisesti ohi. Jäämme vielä hetkeksi istumaan ja käymään läpi tuntojamme illan tapahtumista. Ravintolassa on monta tyhjännäköistä akvaariota. Yhdessä on käärmeenpääkala, toisessa veitsikaloja ja kolmannessa barbeja.

Lopulta palaamme hotellille. Kilpikonnakuvioinen Misuksi ristimäni narttukissa livahtaa huoneeseemme. Se on mourunnut sisään jo monena iltana, ja olen ääneen epäillyt että edellinen asukas on antanut sen oleilla huoneessa.

Päästämme Misun sisään, ja sen käytös vahvistaa epäilykseni. Se tuntuu tuntevan paikat, ja hyppää tottuneesti sängylle pesemään itseään kuin kuningatar. Misu on ihana piristys henkisesti rankan päivän päätteeksi.

Illalla hotelliimme tuodaan vielä autollinen uusia asukkaita saman omistajan toisesta hotellista. Tuon toisen, rannalla sijaitsevan hotellin alimman kerroksen huoneet ovat kastuneet, joten asukkaat siirtyvät meidän hotelliimme. Samaan aikaan Suomen lehdet kirjoittavat, että aalto osui rantaan vain kymmensenttisenä eikä aiheuttanut mitään tuhoja.

Vaikka olin itse paikalla, en vieläkään tiedä mitä Thaimaassa tuona iltana todellisuudessa tapahtui.

Lue myös:


perjantai 23. tammikuuta 2015

Yksivuotispulina

Unohdetaanpa nuo lomamuistelot hetkeksi!

Minun on jo nimittäin pitkään pitänyt kirjoittaa siitä, miten elämä pulin kanssa on lähtenyt rullaamaan. Tänään Pontus täyttää vuoden, joten kaikkia vuodenaikojakin on nyt jo tullut testattua karvatursakkeen kanssa.

Ollaan nyt rehellisiä: ilman Jounia en olisi ikinä hankkinut pulia. Päällisin puolin rotu on ollut minulle tuttu, mutta a) paimenkoirat ja b) turkkikoirat eivät ole meikäläisen juttu. Saisiko pliis sellaisen ison, ruttunahkaisen ja kuolaavan? Kuorsaamisesta plussaa!

Tästä huolimatta voin todeta, että rotuvalinta osui nappiin. Yhteiselo kanien ja kissojen kanssa sujuu hienosti ilman jännityksen häivääkään. Pontus, kuten pulit ilmeisesti yleensäkin, on ehdottomasti yhden ihmisen koira. Jouni on parasta maailmassa, muut yltävät ainoastaan tasolle "ihan kiva". Ja onneksi koiran tekemä valinta osuikin näin päin: olisi vähän surkeaa, jos Jounin vuosikymmeniä suunnittelema koira olisikin ihastunut minuun.

Ihan kohtuullisesti Pontus tottelee kuitenkin minuakin. Itse asiassa jopa siinä määrin, että käyn sen kanssa tottiksessa. Kyllä, luit oikein. Kyllä, helvetti on todennäköisesti jäätynyt.

Leikkiminen yltyy nimittäin usein aikamoiseksi räksyttämiseksi. Vielä kun puliin saisi lisävarusteena äänenvaimentimen, olisi meillä täydellinen koira.

Hyvää ihan ensimmäistä synttäriä, rakas karvaturselo!



lauantai 17. tammikuuta 2015

Paratiisisaarella

7.4.2012 lauantai
Khuk Khak Beach

Tänään aamiaisella on nakkeja, otan heti kolme! Rääkyllä ei ole kovin kova nälkä tänään, se natustaa vain pienen palan nakkia. Olen aivan silmät ristissä huonosti nukutun yön jäljiltä: olen lahjoittanut peittoni Jounin alle, koska aivan liian kova sänky alkaa tuntua Jounin selässä. Käytän itse peittona kylpytakkia ja herään yön aikana useamman kerran kylmään. Lisäksi paikallisen matkatoimiston leidi tulee takomaan oveamme ani varhain vain kertoakseen, ettei Phuketiin ole tarpeeksi lähtijöitä tänään. Se siitä.

Virkistäydymme hotellin uima-altaassa minkä jälkeen yritämme selvittää muuta keinoa päästä Phuketiin. Taksi ja bussi ovat kumpikin paikallisen matkatoimiston retkeä hintavampia.

Tutustun uuteen kissaan. Kolliin, jolla on kippura lyhyt häntä. Annan sille nimeksi Töpsykkä. Kirjava Töpsykkä on varautuneempi kuin Rääky, mutta loppujen lopuksi se alkaa jopa vastata jutteluuni ja tulee syliin. Lahjon Töpsykän herkuilla, jotka eivät aamiaisen jälkeen kelvanneet Rääkylle.

Huomaan, että juuri ennen matkalle lähtöä korjattu lohjennut hammas särkee taas. Toivon kivun olevan väliaikaista.

Phuket-suunnitelmien kariutumisen vuoksi päätämme jälleen lähteä mopoilemaan. Suunnaksi valitsemme vaihtoehtoisesti pohjoisen! Näemme tienviitan, joka ohjaa Khuk Khak Beach –nimisen rannan suuntaan, ja päätämme käydä kurkkaamassa.

Pysähdymme Mama’s Greeting –rantaruokalaan. Tilaan tonnikalaleivän ja hedelmälajitelman, jonka mango meinaa saada minut kyyneliin. Jouni tilaa papaijasalaatin sekä kanaa vihreässä curryssa. Vaikka paikka on ulkoisesti hyvin vaatimaton, Maman tarjoilemat herkut ovat ehdottomasti yksiä parhaimmista koko loman aikana. Tyytyväisenä kehräten huuhdomme ne alas Piña Coladalla, Gin Fizzillä ja hieman oudolta maistuvalla Thai Piranhalla.

Thaimaalainen ruoka on sanoinkuvaamattoman herkullista
Khuk Khak Beach – loputonta hiekkarantaa ilman kiljuvia turisteja
Rapujen työnäytteitä

Ruokailun jälkeen mereen uimaan. Ranta on ihana. Pompimme isoissa aalloissa. Meillä on sairaan hauskaa, ja sää on uskomattoman lämmin, suorastaan kuuma. Meri on varmasti kolmekymmenasteinen. Jokisuussa näemme tiikeriahvenia (Terapon jarbua) joiden hauska kuviointi muistuttaa maalitaulua. Jounia nipistää erakkorapu.

Temmellyksen jälkeen suuntaamme Khao Lakin omille markkinoille. Matkan varrella tankkaamme mopon mystisestä kojusta: kaksi pullollista bensaa, kiitos.

Markkinoilla on aito festarimeininki ja aivan armoton määrä väkeä, etenkin siihen nähden miten kuolleelta koko Khao Lak vaikuttaa suurimman osan ajasta. Ruokakojuja on kymmeniä, ja tuoksu on huumaava. Vaikka rannalla syömämme ruoka oli todella hyvää, melkein harmittaa että ehdimme jo syödä ennen markkinoita. Kojuissa olisi ollut vaikka mitä hauskaa maisteltavaa!


Ostamme pari paitaa sekä kasan paperilyhtyjä. Lopuksi lankeamme ostamaan banaanipannarit (banana pancake), joita saa eri täytteillä. Hyvää oli!

Tuuli alkaa yltyä ja taivas on pimeääkin pimeämpi. Ilmassa on maailmanlopun tunnelma. Eikä ihme, vain hetkeä myöhemmin taivasta halkovat salamat, jollaisia en ole ikinä nähnyt. Hyväntuuliset thaimyyjät hihittelevät itsekseen, kun tuuli meinaa viedä myytävät tuotteet mennessään. Juroa suomalaista torikauppiasta tilanne tuskin huvittaisi.

Matkamme jatkuu jälleen kerran Bang Niangiin, sillä Jounin pitää sovittaa paitaa uudestaan. Koko Bang Niangin rantaan vievä iso katu on säkkipimeä. Salamat ovat niin valtavia, että toistelen epäuskoisena Raamatun hahmojen nimiä. Meille kerrotaan että pimeys johtuu ukkosen aiheuttamasta sähkökatkoksesta.

Sovitussession jälkeen hyppäämme jälkeen mopon selkään. Toivon, että taivas repeäisi vasta päästyämme hotellille, mutta toive ei tällä kertaa toteudu. Pisarat ovat isoja, kylmiä ja niitä tulee määrällisesti paljon. Ensimmäistä kertaa loman aikana tärisen kylmästä. Päälle pukemani revityt farkkushortsit eivät varsinaisesti lämmitä.

Hotellilla ihailemme ukkosta vielä hetken uima-altaasta käsin. Kylmät sadepisarat saavat altaan veden tuntumaan linnunmaidolta. Koko taivas välkkyy mustansinisenä. Tunnelma on ihan sairaan makea.

Löhöilemme vielä hetken kylpytakeissa kuivatellen ja mutustellen sipsiä ja taas aivan käsittämättömän ihania mangoja. Menemme kuitenkin pian nukkumaan, sillä huomenna ohjelmassa loman toistaiseksi aikaisin herätys.




8.4.2012 sunnuntai
Koh Ta Chai

Nousen aamukuudelta katseltuani kahta eri painajaista putkeen. Väsymys on käsinkosketeltava. Syytän painajaisista tulevan päivän aiheuttamaa jännitystä. Luvassa on nimittäin kokopäivän snorklausretki Ta Chain saarelle. En ole eläessäni snorklannut, ja snadista uimakammostani johtuen pelkkä ajatuskin kuumottaa. Lohduttaudun tiedolla, että samaisille päiväretkille kuskataan myös lapsia ja vanhuksia. On siis täysin mahdollista, että selviän tästä päivästä hengissä.

Aamiaisen jälkeen siirrymme odottamaan taksia hotellin edustalle. Pakusta tuunattu tilaksi saapuu ajallaan, mutta pääsemme lähtemään vasta yli 20 minuutin odottelun jälkeen. Emme tiedä mitä tai ketä odotamme, sillä kuski ei puhu lainkaan englantia. Hänen käytöksestään on kuitenkin helppo lukea, että kaikki ei ole kunnossa.

Lopulta myöhästymisen syy selviää, kun paikalle saapastelee koko bussia odotuttanut Dwight Schrute -kopio tyttöystävineen. Sama mies, jonka besserwisseröinti on ärsyttänyt minua jo aamiaispöydässä. Voisiko reissu enää lupaavammin alkaa?

Matka jatkuu kohti satamaa. Kauhukseni huomaan, että Dwightin voucherissa lukee sama määränpää kuin omassamme: Ta Chai. Olemme siis tuomittuja Mr. ja Mrs. Schruten seuraan koko päiväksi.

Satamassa meitä odottaa kahvi/tee, pieni purtava ja reikä lattiassa – teknologialla toimiva vessa. Siirrymme veneeseen huomaten, että me neljä suomalaista olemme koko paatin ainoat ei-thaimaalaiset asiakkaat. Thaimaalainen uusivuosi on paikallisten loma-aikaa, joten kaupunkilaiset matkustavat Khao Lakin kaltaisiin kohteisiin rentoutumaan ja tapaamaan sukulaisiaan.

Olemme tehneet matkaa jo hetken, kun veneen miehistö saa ikävän puhelu: osa kyytiimme tarkoitetuista matkustajista on päätynyt väärään veneeseen. Heitä on pakko lähteä hakemaan. Tilanne saat suomalaiset kiroilemaan, thaimaalaiset hihittelemään. Kun kadonneet matkustajat loppujen lopuksi paljastuvat venäläisryhmäksi, en ole kovin hämmästynyt.

Tiukka U-käännös, ja kurssi kohta toista venettä. Veneet pysähtyvät rinta rinnan keskelle avomerta. Niukasti pukeutuneet venäjättäret könyävät miehistön avustamina laidan yli oikeaan veneeseen, ja alkavat välittömästi vaatia istumapaikkoja itselleen.

Vihdoin pysähdymme ensimmäistä snorklausta varten. Jouni on ensimmäisten joukossa vedessä, minua vain ahdistaa. Epävarmoin fiiliksin räpiköin thaimaalaisten perässä veteen. Muutaman kauhunsekaisen minuutin jälkeen havahdun yllättävään tunteeseen – snorklaaminen onkin hauskaa.

Suruksemme suurin osa koralleista on kuitenkin täysin död, ja vedenalainen maailma on ainakin tällä paikalla kaikkea muuta kuin värikäs. Lohdutukseksemme näemme kuitenkin paljon erilaisia kaloja, mm. sarvikaloja (Zanclus cornutus), erilaisia perhokaloja, papukaijakaloja, huulikaloja, ylikersanttikaloja (Abudefduf saxatilis), napostajia, viherneitokaloja (Chromis viridis) sekä keisarikaloja (Pomacanthus imperator). Fiilis on kuin lapsella karkkikaupassa.

Hienon ronklaussession jälkeen siirrymme lounastamaan Ta Chain saarelle. Lounaskokemus itsessään muistuttaa hieman lapsuuteni kesäleirejä. Sopivaa puskapissapaikkaa etsiessäni törmään joessa pulikoivaan komeaan juovavaraaniin.

Huonovointiset korallit menettävät värinsä


Lounaan jälkeen ohjelmassa on ”jungle walk”. Lähdemme viidakkoon oppaan ohjeistuksesta paljain jaloin. Kyseinen opas käyttää stetsonia, pilottilaseja ja liikkuu kuin Jack Sparrow. Bongailemme erakkorapuja ja taskurapuja, joista paikalliset käyttävät nimeä ”chicken crab”. Ryhmämme thaituristit ryntäilevät ympäri viidakkoa iPhonet ja iPadit kourassa kuin pahinkin venäläisturistilauma. Opas on aloittanut patikointimme julistamalla, ettei mihinkään saa koskea, mutta silti nimenomaan paikalliset tökkivät rapuja kepeillä ja hihittävät mennessään. En arvosta.


Oppaamme mukaan ”Chicken Crab” kaakattaa kuin kana


Jungle walkin jälkeen päädymme vitivalkoiselle hiekkarannalle, jossa veneemme odottaa meitä. Sovitun lähtöajan koittaessa veneen luona ei toisen suomalaisparin lisäksi ole kuitenkaan muita venekuntamme jäseniä. Koska ryhmämme natiivit ovat vielä viidakossa valokuvaamassa toisiaan, päätämme tappaa aikaa rantavedessä. Haen veneestä omine lupineni snorklauskamppeet itselleni ja Jounille.

Rantaan paiskautuvat aallot pyörittävät hienojakoista rantahiekkaa niin, että näkyvyys veden alla on täysin nollassa. Näen ehkä puoli metriä eteeni, jonka jälkeen kaikki peittyy pöllyävään hiekkaan. Ehdin juuri tuomita rannassa snorklaamisen täysin turhaksi, kun tajuan tuijottavani mustaevähaita (Carcharhinus melanopterus) silmästä silmään.

Thaituristit valuvat veneen luo perhekunta kerrallaan. Olen vielä vedessä, kun yksi thainaisista uskaltautuu pyytämään minua valokuvaan kanssaan. Idea innostaa muitakin, ja seuraavaksi naiset jonottavat päästäkseen kanssani kuvaan. Halaillaan ja näytetään kameralle voitonmerkkiä.


Ta Chain valkoinen ranta ja turkoosi meri houkuttelevat myös thaimaalaisia turisteja

Lopulta laumamme on kasassa, ja pääsemme taas matkaan. Suuntaamme päivän toiseen snorklauskohteeseen, joka on onneksi huomattavasti ensimmäistä parempi. Korallit näyttävät tosin valitettavan huonovointisilta täälläkin. Ainoa selvästi kukoistava laji on jonkin sortin tulikoralli. Koralleista bongaamme lisäksi Acroporaa, Turbinariaa sekä aivokoralleja. Näemme myös valtavan määrän muita eläimiä: papukaijakaloja, ylikersanttikaloja, neitokaloja, sarvikaloja, viirikaloja, pippuripallokaloja, merimakkaroita ja –tähtiä, erilaisia välskäreitä ja keisarikaloja. Jounin harmiksi vain minä löydän Nemon, vuokkokalan.

Pulahduksen jälkeen suuntaamme kotimatkalle. Veneessä tarjoillaan hedelmiä. Olemme taas onnistaneet kärventämään nahkamme. Tällä kertaa kovilla ovat olleet selkä ja pohkeet.

Satamassa siirrymme taksiin. Taksi ennättää jo lähteä, kun minä ja Jouni tajuamme että Dwight Schrute ja hänen tyttöystävänsä ovat unohtuneet kyydistä. Hetken moraalisen pohdiskelun jälkeen päätämme huomauttaa asiasta taksikuskille. Palaamme hakemaan Dwightia, joka on siis taas myöhässä sovitusta lähtöajasta. Taksimatkalla osa kyytiläisistä ja huippuhotelliin, jonka ajoportti runtelee taksimme. Hotellin vahtimestari ja taksikuski käyvät hetken kiihkeää keskustelua josta emme tosin ymmärrä sanaakaan.

Hotellilla karistamme Andamaanienmeren suolat uima-altaaseen. Palaneet pohkeet saavat nopean Aloe Vera -käsittelyn, jonka jälkeen olemme valmiit lähtemään Bang Niangin suuntaan illalliselle. Erehdyn pukeutumaan hihattomaan toppiin, joten keskimäärin joka toinen paikallinen pysäyttää meidät kommentoidakseen tatuointejani. Jouni hoitaa kyselijät managerimaisella ammattitaidolla, tiedottaen tottuneesti niin kuvieni hinnat kuin tatuointisessioiden kestotkin.

Haemme samalla Jounin tilaamat paidat räätäliltä. Räätäli on tähän asti esittäytynyt nimellä Rocky, mutta hyvästien koittaessa hän tunnustaa oikeaksi nimekseen Nanu. Kun olemme lähdössä, näemme miten paljaspyllyinen pikkupoika viilettää isänsä Nanun perässä räätälinliikkeen takahuoneeseen.

Niin se vain näyttäisi olevan Thaimaassakin. – Räätälin lapsella ei ole housuja.

Lue myös:


sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Turistirantaa ja tappajamuurahaisia

4.4.2012 keskiviikko
Lamru National Park

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä en saa nukuttua. Suomalaisturistit möykkäävät uima-altaalla, aivan ikkunamme alla. Kyrsii suunnattomasti. Aamulla en enää muista, miksi en käynyt avautumassa asiasta.

Ensimmäistä kertaa loman aikana heräämme ns. ajoissa. Aamiaisella tajuan pettymyksekseni, ettei Rääky rakastakaan vain minua, vaan suurin piirtein kaikkia hotellin asukkaita. En enää suunnittele sen salakuljettamista Suomeen.

Valvomisen aiheuttamasta ärsytyksestä huolimatta päätämme lähteä mopolla kansallispuistoon. Lähtö tosin aiheuttaa vähän sydämentykytyksiä, sillä mopoa ei ensietsinnällä löydy. Joku on jostain syystä siirtänyt sen toiselle puolen hotellia.

Puisto löytyy helposti. Jatkamme jalan viidakkoon kohti vesiputousta. Agama- ja perusgekkotyypin lisäksi liskoja näyttäisi löytyvän myös skinkki- ja sisiliskomallisina. Lähes joka askeleella rapisee, kun liskot ryntäilevät pois alta. 


Erilaisten liskojen löytäminen oli Lamru National Parkissa helppoa


Ensimmäisessä bongaamassamme lammikossa näyttää asustavan kauneushoitoloista tuttuja,
Liian iso muurahainen, jolla oli liian isot leuat. En tykännyt.
trendikkäitä pedikyyrintekijäkaloja garroja. Hyödynnämme tilaisuuden ja otamme ilmaisen jalkahoidon. Jouni päättää uida pikkuputouksessa, mutta itseäni ajatus näykkivistä kaloista muualla kuin varpaanväleissä ahdistaa liikaa. Tosin, rantakivillä liikkuu juotikkaita ja todella kuumottava jättiläismuurahainen. Hypähtelen hermostuneesti ympäriinsä ja toivon, että Jouni on kohta pulikoinut riittämiin, jotta voimme jatkaa matkaa.

Matka jatkuu ylöspäin kohti Ton Chong Fa –vesiputousta. Ajoittain korkeanpaikankammo meinaa viedä tajun. Itkettää ja henkeä ahdistaa. Räpiköin silti urheana Jounin perässä.

Lähes heti kuvan ottamisen jälkeen päädyin takapuolelleni vesiputoukseen
Keruing-puun siemen

Syvemmältä viidakosta löytyy lisää garroja, upea käärmeenpääkala, nuoliaisia, barbeja sekä jumalattoman iso sauvasirkka. Myös sammakontoukkia löytyy useampaakin mallia: isoimmat ovat lähes hiiren kokoisia, kauneimmilla on kirkuvan oranssi silmätäplä pyrstön tyvessä. Valitettavasti aikuiset sammakot luikkivat tällä kertaa karkuun sellaista kyytiä, ettei meillä ole mitään saumaa todistaa millaisille lajeille jälkikasvu mahdollisesti kuuluu. Esitteen mukaan puistossa elää myös tiikereitä, tapiireita ja varaaneita. Emme tietenkään ole tarpeeksi onnekkaita nähdäksemme kyseisiä elikoita.

Tämä valtava sauvasirkka jäi edellämme kulkeneilta turisteilta täysin huomaamatta



Paluumatkalla Jouni huomaa mitättömässä lammikossa miljoonakaloja. Vettä on ehkä kahvikupillinen, mutta kalat pärjäävät silti. Havainnon jälkeen palkitsemme itsemme paikallisherkuin ja vedämme totaaliset Pad Thai –överit. Nam!

Illemmalla drinkkihammasta alkaa kolottaa. Siispä mekko niskaan ja korkoa jalkaan! Ennen kuppilan valitsemista päätämme kuitenkin nopeasti tsekata yhden tien, jonka määränpää meitä on ihmetyttänyt. Mopoilemme pimeyteen ja sieltähän ne sitten löytyvät: koko Thaimaan sammakot! Tie on mustanaan erilaisia kurnuttajia, joita hypähtelee skootterin valokiilasta joka ilmansuuntaan.

Mopo parkkiin ja fikkari kourassa pusikkoon! En kuitenkaan koe olevani uskottavimmillani rymytessäni sammakoiden perässä pallomekossa ja rusettikengissä, joten päätämme tulla takaisin joku toinen ilta.

Ilta päätetään Mai Tai -cocktaileilla ja hampurilaisella, jossa on liikaa valkopippuria. Jouni ei koskaan saa tilaamaansa Thai Cashew – salaattia.




5.4.2012 torstai
Banana Colada

Nappaan aamiaiselta mukaani pari kananpalaa Rääkylle. On sairaalloisen kuuma, jopa Thaimaan mittakaavalla. Vastapäisen hotellihuoneen pikkutytöt ovat vihdoin päässeet uimaan hotellin uima-altaaseen. Tähän asti olen nähnyt heidän ainoastaan istuvan toiveikkaina altaan reunalla kellukkeisiin pukeutuneina.

Mopomies!
Suunnitellaan päivän ohjelmaa, katselemme karttoja emmekä ymmärrä minne Khao Lakin kuuluisat hiekkarannat on piilotettu. Kartta kyllä osoittaa lukuisia rannan suuntaan kääntyviä pikkuteitä, mutta todellisuudessa teitä ei yksinkertaisesti ole olemassakaan. Toteamme turistikartat kelvottomiksi, ja päätämme lähteä koeajamaan bongaamiamme pikkuteitä. Huomaamme nopeasti, etteivät tiet todellakaan johda minnekään tai vaihtoehtoisesti palaavat nopeasti omaan aloituspisteeseensä. Järjettömiltä tuntuvilla liikenneratkaisuilla on ehkä jotain tekemistä vuoden 2004 tsunamin kanssa, joka murjoi ankarimmin nimenomaan Khao Lakin aluetta.

Määränpäättömillä teillä teemme kuitenkin päivän ensimmäisen herpetobongauksen joka on samalla reissun ensimmäinen käärmebongaus. Iloitsemme löydöstämme, vaikka kyseinen eläin onkin valitettavan yliajettu. Myöhemmin huomaamme samaisella tiellä (elävän) liskon joka antautuu turistin kuvattavaksi.

Reissun ainoa käärme oli valitettavasti entinen

Samalta tienpätkältä löytyi onneksi myös elävää herpetofaunaa


Juuri kun sää muuttuu sateiseksi, löydämme noin viiden kilometrin päästä oikean tien kohti Bang Niangin rantaa. Ranta on huomattavasti steriilimpi kuin aiemmin vierailemamme. Hiekalla kipittäviä rapuja ei juurikaan näy, mutta pieniä rantabaareja on silmänkantamattomiin. Piña Colada –nassuun ja veteen!


Bang Niang on rehellinen turistiranta
Siltä varalta, että kahlaaminen ällöttää
Bang Niangin rantabaarit eivät ole mitään bambuhökkeleitä vaan ihan kunnon tönöjä. Ero näkyy tietenkin myös hinnoissa.

Jouni etenee snorklaten ja tuomitsee rannan nopeasti vedenalaiseksi autiomaaksi. Päättelen rannan tämän perusteella turvalliseksi, ja uskaltaudun uimaan. Tunnustettakoon tosin, että ”uiminen” tässä asiayhteydessä tarkoittaa lähinnä vedessä kävelyä ja säpsähtelyä vedessä kelluvien, muka meduusaa muistuttavien roskien takia.

Laskuvesi. Kivenkolojen vuorovesialtaat ovat täynnä kalaa. Erilaisia limakaloja ja isojakin taskurapuja.

Uimme lisää ja onnistumme siinä samalla kärventämään hipiämme. Suuressa viisaudessamme olemme käyttäneet ristiin eri suojakertoimia. Lopputulos on vähintäänkin kirjava.


Hotellille tukanpesuun, kolmioleivät nassuun ja vahinkopäikkärit.

Illalla köröttelemme takaisin Bang Niangin suunnalle. Turistikrääsäkaupassa näemme holtittomasti tärisevän kissanpennun jolla on selvästi jotain pahasti vialla. Jounille pakkomyydään pari paitaa. Räätäli suosittelee ruokapaikaksi Mali-nimistä ravintolaa. Lankean taas curryyn. Ruoka on todella tulista mutta erinomaista. Alkujuomaksi valitsemani Banana Colada on taivaallinen.

Kun palaamme hotellille, on jo säkkipimeää. Koko lähitienoon koirat ulvovat kuorossa aivan kuten elokuvien sudet. Sirkat sirittävät. Tunnelma on aika hieno.




6.4.2012 perjantai
Bang Niang revisited

Rääky rääkyy
Aamu alkaa sielua korventavalla pettymyksellä. Aamiaispöydästä on nakit loppu! Rääkykään ei nyt
sitten saa kuin pekonia ja munakasta. Tunnen oikean jalkapöytäni päällä säännöllisesti kävelevän muurahaisen, jota ei ole olemassakaan. Epäilen sen olevan jokin meduusaepisodin jälkioire.

Yritän kaivaa netistä tietoa paikallisista meduusoista, mutta se on kovin ristiriitaista. Sukellusfirmojen kotisivuilla vakuutellaan, ettei Thaimaassa ei edes tavata kuutiomeduusaa, kun taas vanhat iltapäivälehtien artikkelit mässäilevät ”riehuvilla tappajameduusoilla”. Kumpikin ääripää lienee yhtä kaukana todellisuudesta.

Käymme ostamassa paikallisilta pari päiväretkeä. Hinnat ovat aivan eri luokkaa, kuin matkatoimiston retkien. Toinen retkemme vie meidät Khao Sokiin, toinen Ta Chain saarelle. Suunnittelemme myös mahdollisesti Phuket Marketilla käymistä huomenna. Valitettavasti Phuketiin on huomiselle vain neljä lähtijää ja retken toteutuminen on näin ollen vaakalaudalla.

Sitten skootteriajelulle. Läheisestä tekojärvestä houkuttelemme kalanruoan avulla esiin sinivaanijakaloja, barbeja ja jotain saksipyrstön tyyppisiä.

Kalanpällistelysession jälkeen hyppäämme taas skootterin selkään, ja päätämme ajaa pidemmälle kuin koskaan ennen. Huristelemme ison tien vartta isojen autojen seassa ja pysähdymme vasta, kun havaitsemme ison, vilkkaasti liikennöidyn tien varressa norsuja. Näky on länkkärille niin absurdi, että on aivan pakko pysähtyä.

Saamme norsufarmareilta vesipullot ja pällistelemme norsuja hetken. Päivän safarit on jo tehty, mutta paikalliset kertovat että voimme tulla huomenna uudelleen. Yhdellä norsulla on ilkeännäköinen, joskin hyvin parantunut haava kärsässä. 


Motarin varresta löytyi ronsu

Matka jatkuu, suuntana Bang Niang. Pysähdymme kerran ihmettelemään puusta puuhun liitäviä liskoja. Koirailla on komea sininen leukapussi.

Seuraavaksi syömään. Jojo’s Steakhouse on pettymys, mutta Mali on taaskin käymisen arvoinen. Jouni syö kaksi pienen hummerin kokoista tiikerikatkarapua. Minä keskityn Banana Coladan imemiseen ja mietin, miten tulen pärjäämään Suomessa ilman tätä jumalaista drinkkiä.

Matkalla hotelliin ostetaan tienvarresta hedelmiä. Hotellin seinältä lasken samanaikaisesti seitsemän perusgekkoa. Ne ovat harmaanvihertäviä, eivät oikein minkään värisiä, mutta oikein sieviä.

Käymme vielä altaassa pulahtamassa ennen kuin meidän täytyykin jo lähteä takaisin Bang Niangiin. Jounin täytyy nimittäin käydä sovittamassa paitaa. Sovituksen jälkeen tsekkaamme rannan, sillä olemme nähneet flyereita pahamaineisista täydenkuunjuhlista. Paikalliset tosin sanovat, etteivät juhlat ole tänään. Rannalla on baareja, soihtuja ja euroteknoa. Kyseessä lienee kuitenkin aivan perusilta, tai sitten hurjat täydenkuunbileet ovat oikeasti todella laimeat. Ostamme kuitenkin paperilyhdyn ja katsomme kun se ja monta muuta häviävät tunnelmallisesti tähtien sekaan.

Rantabaarissa illan viimeiset drinkit. Frozen Margarita ja Piña Colada. Kotimatkalla yksi palveluitaan tyrkyttävistä räätäleistä kysyy Jounilta, ”is this your daughter”. Se huvittaa pitkään.



Lue myös: