Sivut

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Joulurauhaa odotellessa

Aloitetaan kuvalla, johon tiivistyy taas enemmän kuin tuhat sanaa. Viime viikon ehkä ainoa(?) rehellinen rauhoittuminen ja hengähdystauko: pylly alas sohvaan naapurin sikalassa ja lasi samppanjaa. Tsekkaa myös autenttisesti paskaiset kynnenaluset. Mun elämä on niin glamuuria!

Mä olen nyt ihan oikeasti yrittänyt rauhoittua. Olen luopunut koko hiirikasvatuksestani (uusimaalaisuus tai edes uusmaalaisuus eivät tähän asti ole onnistuneet kitkemään mielipidettäni hiirten suloisuudesta). Minkä lie impulssin vallassa irtisanouduin myös vapaaehtoisesta päätoimittajan pestistäni erään yhdistyslehden parissa.

Vapaus!


Tai sitten ei? Elämä ei muuttunutkaan välittömästi kiireettömäksi riippumatossa loikoiluksi. Aikamoista suorittamista tämä on yhä. Etenkin viikonvaihde oli aivan sekopäinen:


  • Torstai. Karkaan töistä etuajassa, jotta ehdin neljäksi keskustaan luovuttamaan verta. Joo, tiedetään. Pakkoko näitä ylimääräisiä projekteja on sinne kalenteriin haalia? Oma moka, mutta mulle oli kuitenkin tärkeää käydä palauttamassa se pussillinen verta, joka muhun pumpattiin toukokuussa ambulanssissa. Kai siitä nyt edes jotain karmapisteitä saa? Ja hyvän omantunnon.
  • Verenluovutuksen jälkeen ajan kuiviin imettynä kiireessä kotiin, koska illalla olivat tulossa vielä viimeiset hiirten hakijat. Tie on hemmetin liukas, moottoritiellä körötellään mummovauhtia. Argh!
  • Hiiristien kotiinlähdön jälkeen voisi vaikka vähän oikaista sohvaan ja rentoutua, paitsi... ei. Kissa näyttäisi kusevan ihan rehellistä verta. Instant huoli ja ahdistus. Vapaapäivää viettänyt Jouni myöskin kertoi, ettei kyseinen katti ole suostunut syömään mitään koko päivänä.
  • Perjantaiaamuna pitää taas hilautua kuudelta ylös, lähteä töihin. Aamukiireiden ohessa yritän pakkojuottaa potilaskissaa, joka on harvinaisen yhteistyöhaluton ja raapii kiitokseksi omistajan ranteet auki. Onneksi Jounilla on onneksi vielä vapaata, joten minun ei tarvitse ottaa kissaa mukaan töihin. Jouni jää mirrin kotihoitajaksi.
  • Töissä on huolta ja murhetta viikonlopun sairaspoissaolojen takia. Hyväntahtoisuuspäissäni päästän suustani vuosituhannen sammakon ja lupaan tulla launtaina, vapaapäivänäni, töihin tuuraamaan. (Mitä helvettiä?)
  • Lauantain ylimääräisiä tunteja ajatellen päätän tehdä vähän lyhyemmän perjantain. En ole kotona kuitenkaan yhtään normaalia aikaisemmin kotona, koska saan yllättävän tekstiviestin: ystävät ovat täräyttäneet vihille! Pakkohan se on lähteä metsästämään jostain Alkoa ja ostaa se pakollinen samppanjapullo.
  • Matkaan ilmestyy lisäetappi: saan tekstiviestillä tiedon kotijoukkueelta, että pissakissalle on lääkkeet jossain random apteekissa mun kotimatkan varrella. Pitää koukata hakemaan. Ajan kotiin vesisateessa, joka ylittää tuulilasinpyyhkimien suorituskyvyn 6-0. Yritän olla esim. kuolematta.
  • Kotona nappaan kiinni kissan, joka vihaa hoitotoimenpiteitä yli kaiken. Käärin kissasta burritoa muistuttavan pötkön viltin avulla ja pumppaan raivoavaan kattiin antibiootteja ja kipulääkettä. Ja tämä tarvitsee tehdä vain kahdesti päivässä, jes!
  • Muistan, että ihmisen pitäisi vissiin syödäkin jotain. Voileivän pystyy muuten tosi näpsäkästi ahtamaan naamariinsa ihan lennossa samalla kun vaihtaa tallivaatteita päälle.
  • Hyppään taas autoon, suuntaan tallille, jossa en olekaan ehtinyt käydä kertaakaan koko viikkona. Häpeällistä.
  • Tallin pihassa havahdun jännään tunteeseen, ihan kuin olisin ehkä unohtanut jotain. Niin, sehän on se Kennelrehun auto, joka tulee kolmen vartin päästä. Siellä on "vaan" elukoidemme lopputalven ruoat.
  • Se siitä ratsastamisesta. Nöyränä palautan Topin takaisin tarhaan. Kiireessä kuitenkin sähellän jotain ihmeellistä ja tulen siinä samalla karkuuttaneeksi yhden ponin. Enkä hittovie edes sitä omaani!
  • Jahtaan kylmässä tihkusateessa russ-ponia ympäri pimeää, mutaista pihaa. Poni juoksee ympärilläni haistapaska-virne naamalla. Katson kellosta, että rehuautolle olisi pitänyt lähteä noin kymmenkunta minuuttia sitten. Hyvä meininki!
  • Napattuani ponin lähden rehuautolle aivan liian myöhässä. Arvon hetken luovuttamisen ja epätoivoisen yrittämisen välillä. Päätän yrittää. Ajan koko matkan tyylillä, jota en edes kehtaa tarkemmin kuvailla.
  • Koko universumin aika-avaruusjatkumoa uhmaten ehdin rehuautolle ajoissa. Uskomatonta! Yritän asioida luukulla mahdollisimman nopeasti, jotta kuski pääsisi jatkamaan matkaa. Ahnehdin syliini samanaikaisesti kolme lihalaatikkoa. Eihän siitä mitään tule, joten päällimmäinen laatikko romahtaa pahaa-aavistamattoman, tuntemattoman naisen varpaille. Sooriii!
  • Kurvaan takaisin kotiin, viskaan jäiset lihat portaalle odottamaan ja nappaan Jounin mukaan. Käydään nyt sentään nopeasti onnittelemassa niitä vastanaineita!
  • Istun sohvaan. Hengähdän ensimmäistä kertaa koko päivänä. Onnittelen ystäviä. Kilistelen samppanjat.
  • Palaan väsyneenä kotiin ja törmään portaalla jäisiin lihoihin. Ai niin, noikin pitää vielä prosessoida. Jotenkin lihat pitäisi vielä sommitella pakastimiin, jotka ovat (aina) suhteellisen täyteenahdettuja.
  • Jo alkumetreillä selviää, että lihalevyt eivät missään nimessä mahdu kokonaisina pakastimeen. Haen kirveen hakatakseni kanankauloja kappaleiksi puoliltaöin keskellä pihaa, seitinohuesti samppanjapäissäni tietenkin. Perussettiä!
  • Muistan, että olen tosiaan lupautunut huomiseksi töihin, vaikka lauantai onkin. Eissaat... Vieläkö voi perua?


Maanantaina kissakin oli niin sekaisin päivistä, että kuvitteli ilmeisesti elettävän sunnuntaita. Tavoistaan poiketen se ei nimittäin edes herättänyt minua aamulla. Kukaan ei aamukuudelta nipistellyt mun käsivartta hampaillaan, mistä johtuen totaalinen pommiin nukkuminen kävi aika lähellä.

Onneksi otin tälle viikolle perjantain ylimääräiseksi vapaapäiväksi. Onneksi tiistaina lähdemme joulunviettoon kohti Pohjois-Karjalaa, kauas arkisista kuvioista. Ehkä siellä odottaa joulurauha.


Ja huomenna on talvipäivänseisaus. Se tarkoittaa, että kohta ollaan jo voiton puolella. Kevät tulee. ♥