Sivut

maanantai 17. marraskuuta 2014

Hyvä hunaja, parempi mieli?

Terveisiä Suomen Mehiläishoitajain Liiton sadonkorjuuseminaarista!

Viikonloppu se hujahti taas ohi harrasteiden merkeissä. Olimme Turussa, elämämme toisessa mehiläishoitajien sadonkorjuuseminaarissa. Viime vuonna seminaari kuljetti meidät Kankaanpäähän, joka synnyinkaupunkinani tuntui helpolta matkakohteelta. Siellä kun odottivat sekä ilmainen majoitus että mamman lihapadat.

Vaikka tämänvuotinenkin seminaari oli matkakohteena suhteellisen simppeli (ajoaika 1 h 11 min), päätimme kuitenkin tarttua seminaarimajoitustarjoukseen ja jäädä yöksi Turkuun. Ajatus osoittautui erinomaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun allekirjoittanut pilkki iltajuhlassa kilpaa naapuripöydän satavuotiaan kanssa. Hups.

Juhlissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, eivät olleet tylsätkään! Hereillä pysymisen vaikeus oli siis puhtaasti univelkaperäistä. Kun olin ahtanut itseeni jo vähän vinoiluakin aiheuttaneen äijäannoksen ruokaa, tajunta alkoi auttamattomasti hämärtyä. Piilarit kuivuivat kiinni silmämuniin ja luomet alkoivat lupsahdella. Myös avokätisellä valkoviinitarjoilulla saattoi tosin olla osuutta asiaan...

Aina on aihetta juhlaan, sanovat, mutta iltajuhlalla oli ihan virallinenkin syy: paikallinen yhdistys, Varsinais-Suomen mehiläishoitajat, täytti kunnioitettavat 30 vuotta. Sen vuoksi kannattikin kilistellä skumppalasia ja kuunnella banjopolkkaa. Wuhuu! 



Iltajuhlaa edelsi päivä täynnä kiinnostavia luentoja, joiden aiheiksi olivat tällä kertaa valikoituneet muun muassa kaupunkitarhaus, hunajan terveysvaikutukset, ylälistapesät sekä hunajan pakkausmerkinnät. Ohjelmaan kuului lisäksi valokuvakilpailu ja Suomen Paras Hunaja 2014 –kisa, jonka finalistihunajia me äänivaltuutetut pääsimme lounastauolla maistelemaan. Ja kylläpä niitä eroja eri hunajien välillä taas löytyikin! Osaa en olisi sokkotestissä edes tunnistanut hunajaksi, enkä ole vieläkään ihan 100-prosenttisen varma, etteikö yksi purkeista olisi sisältänyt sittenkin toffeeta.






Tämä kaikki pohjustuksena sille, miten mehiläisväki yhä hämmentää minua. Positiivisesti.


Vaikka se hullun hommaa onkin, olen aina keikkunut mukana kaikenmaailman yhdistyksissä ja seuroissa. Jo pitkään on kuitenkin tuntunut siltä, että perinteinen yhdistystoiminta on kuolemassa sukupuuttoon – tai vähintään kärsinyt hemmetinmoisen inflaation. Enää ihmisiä ei tavata kasvokkain, vaan yhteisöllisyys on siirtynyt internetin ihmeelliseen maailmaan.

Vaikka olenkin tällainen nettihiiri, en silti näe muutosta yksiselitteisen positiivisena. Saman yhdistyksen sisällä nälvitään ja auotaan päätä harrastajatovereille nimimerkin suojista. Onko se nyt sitten sitä yhdessä harrastamista? Facebook-ryhmät, vaikka niissä omilla nimillä esiinnytäänkin, ovat täynnä besserwissereitä ja riidanhaastajia, joilla on mielipide joka helvetin asiasta. Myös niistä, joista ei mitään tiedetä. En tule koskaan ymmärtämään, miten se muka edistää oman harrastuksen asiaa.

Myönnän toki, että kokemukseni ovat lähinnä erilaisten eläinharrastusten parista. Voi olla, että esimerkiksi pienoisrautatieharrastajien keskuudessa on hyvinkin sopuisaa! Eläinväkihän se nyt on riidellyt muutenkin kautta ihmiskunnan historian, milloin mistäkin. Koirankasvattajien kesken käydään välillä käräjillä, hevosväen keskuudessa tehdään eläinsuojeluilmoituksia silkassa kiusantekomielessä. Hamsteripalstoillakin kiukutellaan, miten joku on niin kamalan vastuuton, että ostaa lemmikin eläinkaupasta. Joopajoo.

Mehiläisväki on kuitenkin jotenkin toista maata, vaikka eläin se on mehiläinenkin. Minä en kuulu joukkoon monellakaan tapaa: en ensinnäkään tiedä mehiläisistä tai hunajasta tuon taivaallista ja olen muutenkin bimbo kaupunkilainen. -Tai niin voisi ainakin jonkun alan tosiosaajan kuvitella murahtelevan, ainakin jos kuvitellaan jotain äreää vanhan liiton ammattitarhaajaa, vaikkapa 65-vuotiasta Keijo-Eeverttiä. 

Totuus on kuitenkin harvinaisen hunajainen: koen olevani aidon tervetullut mukaan! Kukaan ei edes mulkoile pahasti, vaikka olenkin amatööri ja juniori. Mehiläistarhaajien tapahtumissa on mukana usein sekä ammattilaisia että harrastajia, aloittelijoita ja elämäntapahippejä, joita ei edes kiinnosta hunajan tuotanto vaan pelkkä mehiläisten elämän hifistely ja muu yleinen hörhöily. Voisi kuvitella, että isojen tuottajien ja puunhalaajien välille syntyisi kitkaa, mutta ei! Päinvastoin, mehiläisskenessä Isoja Poikia tunnutaan katsovan arvostavasti ylöspäin ja he vastaavasti jakavat vuosikymmenten kokemustaan avokätisesti.

Jotain on siis tehty oikein. Ehkä leppoisuuden ja hyvän meiningin taustalla on juurikin mehiläistarhaajien korkea keski-ikä, minkä vuoksi netti ei ole ehtinyt pilaamaan yhteishenkeä? Tai ehkä hunaja vain tekee leppoisaksi?


Eipä se Nalle Puhkaan tainnut paljon marjastajille rähjätä, kun oli kupu täynnä hyvää hunajaa.



4 kommenttia:

  1. Täyttä asiaa! Paikalla ollut tarhuri 30-v kokemuksella

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ei voi kuin toivoa, että itsekin pysyy kuvioissa vielä pitkään. :)

      Poista
  2. Mä en ole koskaan ollut missään hunaja-kinkereissä kun tää eidän mehiläistouhu on vähän sellaista omalaatuista ja vähänkään enemmän hc-luokan hunajantuottajat varmaan aikalailla pyörittelisi silmiään, mutta kieltämättä kuulostaa siltä että ehkä kannattaiskin lähteä paikanpäälle! Eikä vähintään viinitarjoilun takia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän siinä niin jänskää onkin, kun ei ne pyörittele! Kuvittelepa minkä tahansa muun ammattimaisen tuotannon edustajat yhteen parveen saman alan idealistiharrastajien kanssa? Ei muuten tule yhtään mitään! Korkeintaan partaan naureskelua ja pään pyörittelyä.

      Rohkeasti vain mukaan hunajakinkereihin. On siellä ainakin suurella todennäköisyydellä mukana leppoisaakin leppoisampi Team Jaakkola!

      Poista