Sivut

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Rakas kaviomies

© Anniina


Mä olen ihan rakastunut. Nimittäin Topiin! Yritän nyt nautiskella tästä tunnehehkusta ja ikuistaa sen tekstimuotoon. Voin sitten palata näihin tunnelmiin, kun tulen seuraavan kerran tatti otsassa tallilta miettien mitä teen väärin, kun poni on maastoreissulla rynninyt lapa edellä naapurin petunioihin mun vastusteluista piittaamatta.

Eilinen ratsastus, kaikessa arkisuudessaan, oli ihana. Ratsastus rulettaa!

Mitään maailmoja mullistavaa ei tapahtunut, mutta Topi sattui vain eilen olemaan Huikea. Parhaimmillaan se on superherkkä ja liikkuu (muumipeikon olemuksesta huolimatta) höyhenenkevyesti. Se ei nojaa kuolaimelle vaan kantaa itsensä ryhdikkäästi ja liikkuu eteenpäin omalla, reippaalla moottorillaan. Pidätteeksi riittää kuitenkin pelkkä ajatus. 

Ihan unelmahevonen! 

Ratsastus on ollut minulle luvallista hupia nyt kolmen kuukauden ajan ja vasta nyt tuntuu, että yhteistyö Topin kanssa alkaa taas rullata entiseen malliin. Allekirjoittanut ei enää puuskuta kevennettyään puoli kierrosta, mikä luonnollisesti heijastuu myös hevosen työskentelyyn. Kukapa sitä haluaisi juosta ympyrää perunasäkki selässään. 

Ihan aluksi satulaan paluun jälkeen Topi oli itse asiassa todella haluton ravaamaan kanssani, mikä johtui varmasti vain ratsastajan totaalisesta lihaskunnon romahduksesta. Sen siitä saa, kun ei koko kesänä ota puolikastakaan juoksuaskelta tai nosta mitään maitopurkkia painavampaa. Itse asiassa ensimmäisellä ratsastuskerrallani (joka kesti huikeat 20 minuuttia) läähätin jo kammetessani satulaa selkään.

Pääsin viime viikolla eroon kummalliseksi muuttuneesta istunnastakin, kun tajusin sen johtuvan turvaliivistä. Käytän nimittäin nykyään turvaliiviä aina ratsastaessani, sen olen pyhästi luvannut Jounille. Turvaliivi on mulle kuitenkin uusi juttu, enkä oikein ole osannut istua normaalisti siihen paketoituna. Liivin selkäpaneelin säätö lyhyemmäksi auttoi asiaan, ja istun taas kuten normaali ihminen, kun ei tarvitse alitajuisesti varoa satulan takakaaren ja selkäpaneelin ikäviä yhteentökkimisiä.

© Anniina

Olen edennyt myös toisinhevostelussani! Kuten kaikki ovat jo varmasti haistaneet, haluaisin ratsastaa mahdollisimman hevoslähtöisesti. Tällainen puunhalaaja (poninhalaaja?) kun olen. Uskon kengättömyyteen, kokopäivätarhaukseen ja positiiviseen vahvistamiseen, aamen!

Hippipäisyyksissäni menin jo kertaalleen tilaamaan yhdet kuolaimettomat suitsetkin, koska Täydellisen Kuolaimen™ metsästykseni ei ole tuottanut toivottua tulosta. Tilasin sellaiset halvimmat mahdolliset, mitkä menevät leuan alta ristiin. (Globuksen kuolaimettomat)

Niistä ei kuitenkaan ollut Topin kohdalla yhtään mihinkään: poni käveli kylmän rauhallisesti ulos kentältä suoraan talliin. Minulla ei ollut asiaan MITÄÄN sanomista selästä käsin. Voihan se olla, että kyseinen suitsitus toimii joillakin hevosilla erinomaisesti, mutta ainakaan Topin karvaisen leukatuheron seassa ristiin menevät remmit eivät palautuneet "passiiviseen tilaan", vaikka löysäsinkin ohjaa. Jos paine jää päälle, ei se kai ihme, että poni ei kuule ratsastajaa.

Tähän kuolaimettomuuskokeiluun pohjaten viikonlopun fiilikset olivat hieman pelonsekaiset, kun virittelin Topin päähän toiset kuolaimettomat suitset, Orbitless Bridlet. Nämä sain suositusten kera lainaan Anniinalta, jotta voin jatkaa eläinkokeitani Topin kanssa. Kiitos siitä! Kuolaimet ja suitset eivät ole ihan ilmaisia, joten ihan jokaista suuhärveliä ei kehtaa kokeilumielessä omaksikaan ostaa.

Pessimismistäni huolimatta orbitlessit toimivat kuitenkin erinomaisesti! En olisi ikinä uskonut, että Jääräpää™ liikkuu niin minimaalisen kevyellä kädellä, vaikka suussa ei ole rautakankea. Vau!

Anniinan sidepullit on vielä kokeilematta. Täytyy katsoa, millainen elämys niillä ratsastaminen on. Ja seuraavaksi voisikin alkaa shoppailla sitä rungotonta ituhippisatulaa...

P.S. Lainakamppeiden lisäksi Anniinalle iso kiitos myös valokuvista JA maagisesta lauseesta, joka sai minut huokaamaan helpotuksesta: "On tää kyllä vaikee. Kiva, mutta vaikee.". Tuo ratsastusdiagnoosi osaavan ratsastajan suusta loi paljon uskoa omaan ratsastukseeni. Mä en siis välttämättä olekaan susihuono ratsastaja! Ehkä Topi vain ON vähän keskivertopollea haastavampi paketti? Jes!


Ihana, vaikea Topi.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Hyvä hunaja, parempi mieli?

Terveisiä Suomen Mehiläishoitajain Liiton sadonkorjuuseminaarista!

Viikonloppu se hujahti taas ohi harrasteiden merkeissä. Olimme Turussa, elämämme toisessa mehiläishoitajien sadonkorjuuseminaarissa. Viime vuonna seminaari kuljetti meidät Kankaanpäähän, joka synnyinkaupunkinani tuntui helpolta matkakohteelta. Siellä kun odottivat sekä ilmainen majoitus että mamman lihapadat.

Vaikka tämänvuotinenkin seminaari oli matkakohteena suhteellisen simppeli (ajoaika 1 h 11 min), päätimme kuitenkin tarttua seminaarimajoitustarjoukseen ja jäädä yöksi Turkuun. Ajatus osoittautui erinomaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun allekirjoittanut pilkki iltajuhlassa kilpaa naapuripöydän satavuotiaan kanssa. Hups.

Juhlissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, eivät olleet tylsätkään! Hereillä pysymisen vaikeus oli siis puhtaasti univelkaperäistä. Kun olin ahtanut itseeni jo vähän vinoiluakin aiheuttaneen äijäannoksen ruokaa, tajunta alkoi auttamattomasti hämärtyä. Piilarit kuivuivat kiinni silmämuniin ja luomet alkoivat lupsahdella. Myös avokätisellä valkoviinitarjoilulla saattoi tosin olla osuutta asiaan...

Aina on aihetta juhlaan, sanovat, mutta iltajuhlalla oli ihan virallinenkin syy: paikallinen yhdistys, Varsinais-Suomen mehiläishoitajat, täytti kunnioitettavat 30 vuotta. Sen vuoksi kannattikin kilistellä skumppalasia ja kuunnella banjopolkkaa. Wuhuu! 



Iltajuhlaa edelsi päivä täynnä kiinnostavia luentoja, joiden aiheiksi olivat tällä kertaa valikoituneet muun muassa kaupunkitarhaus, hunajan terveysvaikutukset, ylälistapesät sekä hunajan pakkausmerkinnät. Ohjelmaan kuului lisäksi valokuvakilpailu ja Suomen Paras Hunaja 2014 –kisa, jonka finalistihunajia me äänivaltuutetut pääsimme lounastauolla maistelemaan. Ja kylläpä niitä eroja eri hunajien välillä taas löytyikin! Osaa en olisi sokkotestissä edes tunnistanut hunajaksi, enkä ole vieläkään ihan 100-prosenttisen varma, etteikö yksi purkeista olisi sisältänyt sittenkin toffeeta.






Tämä kaikki pohjustuksena sille, miten mehiläisväki yhä hämmentää minua. Positiivisesti.


Vaikka se hullun hommaa onkin, olen aina keikkunut mukana kaikenmaailman yhdistyksissä ja seuroissa. Jo pitkään on kuitenkin tuntunut siltä, että perinteinen yhdistystoiminta on kuolemassa sukupuuttoon – tai vähintään kärsinyt hemmetinmoisen inflaation. Enää ihmisiä ei tavata kasvokkain, vaan yhteisöllisyys on siirtynyt internetin ihmeelliseen maailmaan.

Vaikka olenkin tällainen nettihiiri, en silti näe muutosta yksiselitteisen positiivisena. Saman yhdistyksen sisällä nälvitään ja auotaan päätä harrastajatovereille nimimerkin suojista. Onko se nyt sitten sitä yhdessä harrastamista? Facebook-ryhmät, vaikka niissä omilla nimillä esiinnytäänkin, ovat täynnä besserwissereitä ja riidanhaastajia, joilla on mielipide joka helvetin asiasta. Myös niistä, joista ei mitään tiedetä. En tule koskaan ymmärtämään, miten se muka edistää oman harrastuksen asiaa.

Myönnän toki, että kokemukseni ovat lähinnä erilaisten eläinharrastusten parista. Voi olla, että esimerkiksi pienoisrautatieharrastajien keskuudessa on hyvinkin sopuisaa! Eläinväkihän se nyt on riidellyt muutenkin kautta ihmiskunnan historian, milloin mistäkin. Koirankasvattajien kesken käydään välillä käräjillä, hevosväen keskuudessa tehdään eläinsuojeluilmoituksia silkassa kiusantekomielessä. Hamsteripalstoillakin kiukutellaan, miten joku on niin kamalan vastuuton, että ostaa lemmikin eläinkaupasta. Joopajoo.

Mehiläisväki on kuitenkin jotenkin toista maata, vaikka eläin se on mehiläinenkin. Minä en kuulu joukkoon monellakaan tapaa: en ensinnäkään tiedä mehiläisistä tai hunajasta tuon taivaallista ja olen muutenkin bimbo kaupunkilainen. -Tai niin voisi ainakin jonkun alan tosiosaajan kuvitella murahtelevan, ainakin jos kuvitellaan jotain äreää vanhan liiton ammattitarhaajaa, vaikkapa 65-vuotiasta Keijo-Eeverttiä. 

Totuus on kuitenkin harvinaisen hunajainen: koen olevani aidon tervetullut mukaan! Kukaan ei edes mulkoile pahasti, vaikka olenkin amatööri ja juniori. Mehiläistarhaajien tapahtumissa on mukana usein sekä ammattilaisia että harrastajia, aloittelijoita ja elämäntapahippejä, joita ei edes kiinnosta hunajan tuotanto vaan pelkkä mehiläisten elämän hifistely ja muu yleinen hörhöily. Voisi kuvitella, että isojen tuottajien ja puunhalaajien välille syntyisi kitkaa, mutta ei! Päinvastoin, mehiläisskenessä Isoja Poikia tunnutaan katsovan arvostavasti ylöspäin ja he vastaavasti jakavat vuosikymmenten kokemustaan avokätisesti.

Jotain on siis tehty oikein. Ehkä leppoisuuden ja hyvän meiningin taustalla on juurikin mehiläistarhaajien korkea keski-ikä, minkä vuoksi netti ei ole ehtinyt pilaamaan yhteishenkeä? Tai ehkä hunaja vain tekee leppoisaksi?


Eipä se Nalle Puhkaan tainnut paljon marjastajille rähjätä, kun oli kupu täynnä hyvää hunajaa.



keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Ehtimiskysymys

En tiedä onko tämä nyt sitä syysväsymystä vai mitä, mutta mä olen täysin yksiselitteisesti loman tarpeessa. Enkä tarkoita edes pelkästään lomaa päivätyöstäni, vaan lomaa ihan kaikesta suorittamisesta.

Musta nimittäin tuntuu, etten ehdi nykyään enää yhtään mitään. En edes kirjoittaa yhtä hemmetin blogia! Teksti-ideoita olisi vaikka kuinka paljon. Osa on edennyt jopa luonnosasteelle. Valmista ei kuitenkaan tule, kun kello alkaa uhkaavasti lähennellä aamuyötä, ja ennen aamun töihinlähtöä pitäisi kai nukkuakin.

En tietenkään toivo tekeväni uutta kuperkeikkaa hevosen kanssa, mutta sellainen teho-osastoloma olisi todellakin poikaa.

Sairaalassa viettämäni aika on nimittäin ollut koko opiskelu- ja työelämäikäni ensimmäinen ajanjakso, jolloin annoin itselleni luvan vain olla. Kun olen kesälomalla töistä, joudun puremaan hammasta, etten vilkuilisi sähköposteja. (Ja välillä repsahdan silti. Ihan silleen ...vähän vaan vilkaisen!) En vain osaa olla huolehtimatta omien työasioideni kulusta. Siihen nähden oli hämmästyttävää, ja ennen kaikkea äärimmäisen vapauttavaa, että sairaalassa kykenin antamaan itselleni täydellisen vapautuksen kaikesta niin työ- kuin vapaa-aikaankin liittyvästä vastuusta.

Pystyin takomaan kallooni, että nyt pitää ihan oikeasti vaan antaa olla. Kukaan ei varmastikaan tule arvostelemaan, että jätin hommat puolivalmiiksi revenneen maksan takia. Kerrankin uskoin, että mulla on ihan validi syy olla tekemättä mitään. Hyväksyin, että nyt ei tosiaankaan tarvitse (eikä edes saa) miettiä asioita, jotka pitäisi jo olla tehtynä. Makasin meritähtiasennossa sängyssä ja vieläpä ihan hyvällä omallatunnolla!

En ahdistunut hevosen puutteellisesta liikunnasta, en Excel-taulukoista, en ohi lipuvista deadlineista. En siivoamattomasta marsuhäkistä, en apukeittiön kaaoksesta. Annoin itseni vaan ...olla.

Mutta miksi mä en osaa antaa itselleni lupaa relata ilman vakavaa sisäelinvauriota? Se, että vielä viimeisenä illalla sängyssä mietin tulevien päivien ahdistavia aikatauluja, ei kuitenkaan edistä yhtään mitään. Vuorokauteen ei silti ilmesty lisää tunteja, ei bloggaamista eikä mitään muutakaan varten.

Maallemuutto voi kuulostaa tosi leppoisalta. Downshiftataan ja kasvatellaan vähän omia tomaatteja, ihanaa. Käytännössä, kun kahdeksan tunnin ja kahden tunnin työmatkojen jälkeen pääsee kotiin, pitäisi ehtiä tallille liikuttamaan hevosta, treeneihin väsyttämään koiraa? Siitä on kuulkaa "leppoistaminen" kaukana. Lisäksi pitäisi tehdä Herpetomaniaa ja vähän sivutoimisia töitä.

Siivoaminen, ruoanlaitto ja pyykinpesu, niillekin kai pitäisi raivata aikaa. Olla silleen hyvä vaimo. Ja joku vielä töissä kehtaa ihmetellä ääneen, miten on mahdollista, etten ole nähnyt jotain ärsyttävää TV-mainosta? Hah.


Viime viikonloppuna oli sentään hetki aikaa hengähtää, koska olimme hautajaisreissulla Kankaanpäässä. Jouni ja Pontus ehtivät jopa rakentaa lumiukon, vaikka lunta olikin laihanlaisesti.

Tällainen joutenolo on aika harvinaista herkkua tässä osoitteessa.







P.S. Miten hitossa kello tulee taas kaksitoista? Enkä mä ole vielä edes syönyt... Ja pitihän mun se yksi piirakkakin leipoa tänään. 


Pitäisi, pitäisi, pitäisi.