Sivut

perjantai 17. lokakuuta 2014

Pimenevien syysiltojen hirviöt

Ei, minua ei ole syöty, vaikka en olekaan hetkeen ehtinyt kirjoittaa. Syödyksi tuleminen oli kylläkin aika lähellä pari iltaa takaperin, kun kävin ruokkimassa kanin vielä myöhään illalla. Ei olisi pitänyt, ei ainakaan yksin. Ei, jos on varustettu mielikuvituksella, joka hetkittäin laukkaa villimmin kuin se pahamaineinen, ihmisten kylkiluita katkova sotaponi.

Lähdin ulos pinkkiin otsalamppuuni sonnustautuneena ja manasin omaa tyhmyyttäni. Miksi en vienyt Vandalle ruokaa heti töiden jälkeen, kun ulkona vielä näkikin jotain? Kylmää, sateista ja aivan säkkipimeää. Tosi kiva. Mitä hienoa tässä vuodenajassa pitikään olla? Sormia palelsi, koska käteen nappaamani työhanskat olivat vielä eilisestä nihkeät. Eihän näillä säillä edes kuivu mikään.

Nyhtäessäni pellon reunasta vuohenputkia ja voikukkia Vanda-kanin puputettavaksi, sain yhtäkkiä äärettömän typerän ajatuksen: Mitä jos otsalampun valokeilassa vilahtaisikin yhtäkkiä hirviö? Mitä tekisin? Juoksisinko pakoon vai huutaisinko niin maan perkeleesti? Todennäköisesti sen kanssa ei ainakaan kannattaisi yrittää taistella, kuolisin kuitenkin. Kuuluisiko avunhuutoni sisään asti? Tajuaisiko Jouni tulla pelastamaan minua? Ja jos Jouni tulisikin katsomaan, mitä ihmettä takapihalla möykätään, tajuaisiko se ottaa mukaansa jotain kättä pidempää? Pitäisikö meidän keksiä tulevia ihmissusitilanteita varten jokin koodisana? Silloin toinen voisi juosta paikalle jo valmiiksi katana tanassa.

Visioin mielessäni jotain ihmissuden tyyppistä olentoa, jonka yllättäisin repimässä kanalta päätä irti. Hirviötä ympäröisivät verestä tahriutuneet valkeat sulat, joita se olisi levitellyt pihanurmelle. Hirviö huomaisi minut välittömästi. Se irvistäisi minulle kumarassa kuin ruokakuppiaan vartioiva koira. Olisin yksinkertaisesti väärässä paikassa väärään aikaan.

En todellakaan tiedä mistä alitajunnan syvimmästä suosta koko lapsellinen skenaario ryömi esiin. En ihan oikeasti ole taipuvainen selittämättömiin pelkotiloihin. ”Hirviö tulee ja tappaa” –genren kauhuelokuvat ovat pääasiassa niin typeriä ja epärealistisia, etten kyynisenä ja huumorintajuttomana ihmisenä jaksa katsoa edes niitä. Mitään varsinaisia vaikutteita ei ole siis tullut imettyä.

Yritin poissulkea kauhuvisioni muistuttamalla itseäni tosielämän realiteeteista. Herätys! Hirviöitä ei ole olemassakaan. Piste. Sitähän minä olen koko syksyn Topille hokenut, kun se on pöhköillyt metsästä kuuluvien risahduksien ja rasahduksien takia. Tuulisella säällä se on nimittäin viime aikoina ollut sitä mieltä, että pusikoissa vaanii monstereita. Niitä se sitten jää tapittamaan sieraimet höröllään, hengitys lamaantuneena. Ah, saaliseläimen järjenjuoksu!

Henkisellä avokämmenellä itseni läpsiminen ei kuitenkaan enää auttanut. Olin jo ohittanut järjen ja siirtynyt tunnepohjaisiin reaktioihin. Minustakin oli tullut saaliseläin. Vaistosin yhä, miten minua seurataan. Tunsin silmät takaraivossani ja puolittain odotin jonkin tarraavan minua olkapäästä (koska niin hirviöt tekevät?). Matkalla kanihäkille tein hätäisiä puolipiruetteja* tarkistaessani, ettei minua todellakaan seurata. Ketään ei yllättäen näkynyt.

* Näin jälkikäteen mietittynä jossain toisaalla naapuri-raukka on saattanut kokea vastaavia paniikin tunteita epäillessään ufon laskeutuneen takapihallemme. Sen verran villisti varmasti pyöri otsalampun valokeila horisontissa. Pahoitteluni siitä!

Pääsin kuin pääsinkin Vandan häkin luo hengissä ja kumarruin ottamaan pupun vesipullon. Vaikka jollain tasolla itse lietsomani paniikki jopa huvitti, olin kilometrien päässä mukavuusalueeltani. Pelotti ihan oikeasti.

Kun nousin seisomaan, otsalampun valossa näkyi jotain, mikä kiinnitti huomioni: valo heijastui takaisin pienistä heijastimista. Hätkähdin ja kurtistin kulmiani. Miksi meidän pihatie on kepitetty? Tiedän, että yksi naapureista on kepittänyt oman tienpätkänsä niillä rumilla oransseilla heijastinkepeillä, mutta onko se nyt tuonut niitä meidänkin puolelle tietä? Miksi? Vai onko meidänkin kohdalla aloitettu jokin sähkötyömaa? Sellainen oli nimittäin ilmestynyt tien alkupäähän.

En keksinyt mitään järkevää selitystä heijastinkepeille, kunnes älysin ottaa huomioon, etteivät ne ehkä olleetkaan heijastinkeppejä. Mutta mitä ne sitten ovat?

Ei kun... Apua. Voi hitto, olkaa nyt pliis sittenkin niitä rumia heijastinkeppejä.

Eivät muuten olleet.

Yksi heijastinkeppi räpäytti silmiään. Toinen kallisti päätään tutkiskelevasti.

Voi perkeleen perkele.

Nopea laskutoimitus vahvisti ”heijastimien” määräksi kymmenen. Edessäni, vain muutaman metrin päässä minua tuijottaa siis viisi silmäparia. Takapihalla, hallin takana. Aivan pellon reunassa.

Silmät eivät olleet korkealla. Seisoin metrin tarkkuudella paikassa, josta ilves vei viime talvena kanin. Ilves ei kuitenkaan liiku laumassa, joten kissaeläimen ruokapöydässä en tainnut kuitenkaan pönöttää. Susi? Vai sittenkin se äsken visioimani ihmissusi? Onko ihmissusi laumaeläin? Ei se taida olla, leffoissakin riehuvat aina yksikseen.

Pimeässä oli aivan mahdoton tehdä tarkempaa lajinmääritystä vastapelurille. En tiennyt pitäisikö huutaa vai juosta? Sammuttaa valo? Esittää kuollutta? Heittää kivellä?

Kohtaamani pihamaan tunkeilijat eivät tehneet elettäkään. Ne vain tuijottivat ääneti. Niin minäkin.

Helpotuksen hetki koitti viimein, kun yksi hirviöistä kääntyi äkisti ja valokeilassa vilahti valkoinen peräpeili. Valkohäntäpeura, tuo Ameriikan ihme. Huh! Selviän siis hengissä myös tästä viikon toisesta lähikohtaamisesta sorkkaeläimen kanssa: Vain paria päivää aiemmin pääsin herättelemään refleksejäni aikuisen hirven laukatessa täyttä vauhtia alas metsärinnettä ja siitä eteenpäin kohti ajorataa ja Corollan oikeaa etukulmaa.

Tässä autoilutilanteessa kumpikin osapuoli teki kuitenkin onnistuneesti viime hetken väistöliikkeitä, ja tilanteesta selvittiin säikähdyksellä. Riski tukehtua hedelmäkarkkiin oli tosin käsinkosketeltavan suuri, sen verran syvälle nielun uumeniin Hedelmäaakkonen siinä säikähdyksessä hulahti.

Pimenevä syksy. Mitäpä siitä sitten sanoisi... Tuntuu pahalta mutta näyttää hyvältä? Käyttäkää heijastinta ja varokaa hirvi(ö)eläimiä.








6 kommenttia:

  1. Hienot kuvat! Muistelepas aikaa 50 000 vuotta sitten, oliko tuollainen fiilis harva se ilta. Ja väliin päivälläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo! Sellaisessa keräilijä-metsästäjä -yhteiskunnassa mä olisin ollut se taljassa ympäriinsä huiteleva nynny marjanpoimija, joka päätyy ensimmäisenä sapelihammastiikerin välipalaksi. :)

      Poista
  2. Mä en voi sille mitään, että mua nauratti ihan kauheasti. Mä omistan myös hyvän mielikuvituksen, mutta ihme kyllä mua ei pelota pimeä.

    Silmien korkeudesta voi päätellä minkä eläimen ne ovat. Punaiset alhaalla- rusakko. Siniset korkealla- hirvi. jne.
    Mä en tiedä haluatko tietää, mutta ilvekset voi liikkua porukassa. Emä ja pennut ainakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa vapaasti nauraa. Sitähän varten mä näitä kirjoitan. :)

      Ja joo, kyllähän mä (tarkemmin) ajateltuna tiesin, että ilveksetkin voi porukassa liikkua. Viime talvena läheisellä pellolla käppäili useinkin ilves ja kaksi pentua. Olin vaan unohtanut sen jo. Mutta noita oli äkkiseltään "liian paljon".

      Mä yritin päätellä sitä korkeuttakin, mutta se oli jotenkin tosi vaikeaa, kun ei hahmottanut että miten lähellä ne eläimet on. Ja jännää kyllä, ne silmätkin kiilui vähän eri värisinä. Ehkä se valo sitten heijastui jotenkin eri tavalla, kun osa oli enemmänkin kylki muhun päin, osa taas suoraan turpa (kuono? Mikä niillä on?) mua kohti.

      Poista
  3. Heijastinkeppejä voi käyttää aurauksen lisäksi siinä talvella että näkee mistä tie menee kun on satanut paljon lunta. Jotain valoja olisi hyvä olla pihalla että siellä näkisi pimeällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nojoo, vaikka mä niitä rumiksi haukuinhin, niin käyttöönhän ne on tehty. Onhan ne hyödyllisiä, vaikkei ihan Suomi-Filmin maalaismaisemaan istukaan. :)

      Piha on kyllä valaistu, mutta ihan koko viiden hehtaarin tonttia (mukaan lukien niitä peltoja, jolla ne peuratkin hengasivat) ei kyllä tällä palkkapussilla pysty valaisemaan. Siksi tuo kannettava vaihtoehto, siis otsalamppu, on ihan näpsäkkä peli.

      Poista