Sivut

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Parvia puissa

Olen jo hetken harmitellut, miten mehiläiset jäävät valitettavan vähälle huomiolle blogissani. Ilmiö selittyy yksinkertaisesti sillä, että pörriäiset ovat melko yksiselitteisesti Jounin harrastus. Mulla on hevosjuttu, Jounilla mehiläisjuttu. Fair enough, kaikki ovat tyytyväisiä. Jopa minä, joka vielä pari vuotta sitten podin melko kokonaisvaltaista lentävien, raidallisten hyönteisten kammoa. 




Eilinen oli kuitenkin ihan rehellinen mehiläispäivä jopa minun osaltani - enemmän tai vähemmän suunnitellusti. Olin ajatellut kirjoittavani kärhöistä, mutta mehiläiset taitavat nyt kuitenkin mennä ohitse. Sen verran tapahtumarikas päivä sattui mehiläisrintamalle.

Päivä meni ulkona rauhallisesti rikkaruohoja sellaiseen potilaan etanatahtiin nyppiessä. Illaksi Jouni oli kuitenkin sopinut yhden mehiläispesän kuskaamisen. Parinkymmenen kilometrin päässä meistä asuu pariskunta, joka on hieman hädissään totaalisesta pölyttäjien puutteesta nurkillaan. He olivat huudelleet Facebookissa, jos joku tarhuri olisi halukas tuomaan pesän heidän mailleen.

Jouni oli heihin asian tiimoilta yhteydessä ja kävi jo aiemmin katsomassa paikkaa. Eilen sitten vietiin itse pesä paikan päälle pölytyshommia hoitamaan. Pesä otettiin vastaan suurella mielekiinnolla, joten se oli mukava jättää innostuneiden, uusien tuttavuuksien ihmeteltäväksi. Paikka itsessään on aika sopivasti työmatkamme varrella, joten kovin suurta mutkaa pesällä käymisestä ei synny. Ja onhan se ihan mielenkiintoista nähdä miten mehiläiset pärjäävät noilla seuduilla omaan kotitarhaamme verrattuna.

Kello oli jo lähemmäs kymmenen illalla kun olimme takaisin kotikulmilla. Päätimme silti vielä piipahtaa naapurissa pitkästä aikaa. Kovin pitkään emme kuitenkaan ehtineet naapurissa hengähtää, kun Jouni sai tekstiviestin. Ja kas, jälleen kerran mehiläisasiaa ja vieraalta ihmiseltä.

17 kilometrin päässä meiltä oli ns. tilanne päällä: mehiläisparvi männyssä. Tulkaa pliis hakemaan pois.

Ja mehän haettiin!

Karkurit eivät tietenkään olleet meidän mehiläisiämme (jotka eivät lennä noin kauas kotoa), mutta pitäähän sitä auttaa! En edes tiennyt, että rakas, aktiivinen ja kaikkeen mahdolliseen osallistuva mieheni on ilmoittautunut myös vapaaehtoiseksi mehiläisparvien kiinniottajaksi, mutta nytpä selvisi sekin. Itse ilmoittauduin niin ikään vapaaehtoiseksi Jounin mukaan ihan mielenkiinnosta. Lisäksi uskalsin jopa ajatella olevani jollain tapaa hyödyksikin nyt, kun uskaltaudun jo alle kymmenen metrin etäisyydelle mehiläisestä.

Ajelimme siis yötä myötä paikan päälle ihmettelemään noin neljän metrin korkeudessa pörisevää mehiläisparvea. Koska talossa oli iäkkäitä koiria ja rouva itse oli allerginen mehiläisenpistoille, perheen ykkösintressi oli todellakin vain päästä mehiläisistä eroon mahdollisimman nopeasti, vaikka sitten kaataisimme koko hemmetin männyn. 


Bongaatko kuvasta mehiläisparven?

Supersankarinimi: Bee-Man, ase: oksasakset

Mehiläisille sopivasti raidallinen pussilakana



Keskiöiseen puunkaatoon ei onneksi kuitenkaan tarvinnut ryhtyä. Tikkaiden varassa kiikkuen Jouni sai oksaa trimmailtua sen verran, että koko hela hoito pörriäisineen saatiin mahtumaan pussilakanaan. Itse toimin sankarillisesti apukätenä ja pönötin tikkaiden alapäässä painona. Oman mittapuuni mukaan siis hirmuisen lähellä pörisevää, ehkä 30 000-40 000 mehiläisen palloa. 

Kun oksa ja parvi olivat saatu nätisti huputettua pussilakanalla, Jouni napsaisi oksan poikki. Koko paketti tipahti sievästi suoraan pussilakanaan. Eikun lakana solmuun ja pahvilaatikkoon.


Parvi napattu, tadaa!


Pistosaldo: 1
Kohde: mun nilkka


Turvallisesti kotona. Siellä takakontissa ne nyt pörisee...



Mehiläisenpisto sattui, mutta ei niin paljon kuin olin kuvitellut. Olen tähän asti välttynyt pistoilta, koska en ole juurikaan ollut kädestä pitäen tekemisissä niiden kanssa. Pisto luultavasti vain rohkaisi minua, koska nyt tiedän miltä se tuntuu. Eli ei kovin pahalta.

Lapsuudentraumojeni ampiaisenpistot olivat mielestäni huomattavasti tuskaisempia. Tai niin olen ainakin muistavinani. Siitä se pörriäispelko kai on liikkeelle lähtenytkin.

Kovasti kiittelevä perhe pääsi rauhassa yöunille noin tunnin pyydystyssession jälkeen, me saimme ilmaisia mehiläisiä suhteellisen vähällä vaivalla.

Jounin osalta projekti ei kuitenkaan tietenkään päätynyt siihen, vaan vielä piti rakentaa laatikko karkulaisille. Aamuyöllehän se sitten meni. Kehiä Jouni ja Mikko olivat onneksi askarrelleet jo aamupäivällä ihan vain siltä varalta, että sattuisi tarvitsemaan. Niiden ajoitus ei olisi voinut olla parempi!



Don't try this at home!


Jos omaan näköpiiriin osuu parveileva mehiläisparvi, asiaa ei kannata lähteä hoitamaan omatoimisesti ilman alan välineistöä ja jonkinlaista käsitystä mehiläisten käyttäytymisestä. Järkevintä on ottaa yhteyttä lähimpään parvien kiinniottajaan.

Jounin eilen nappaama parvi oli valtava ja nopeasti laskeskeltuna hyökkäysvoimaltaan noin sataa kyytä vastaava. Vaikka mehiläiset ovatkin lauhkeita, kyllä nekin provosoituvat hyökkäykseen vääränlaisen sorkkimisen seurauksena. On myös tiettyjä ärsykkeitä, esimerkiksi värejä ja hajuja, jotka mehiläiset kokevat uhkaavaksi.

Asia kannattaa kuitenkin ottaa hoitaakseen mahdollisimman nopeasti, sillä jatkokoordinaateista yhteisymmärrykseen päästyään parvi jatkaa matkaansa sopivaksi kokemaansa pesäpaikkaan - esimerkiksi talon savupiippuun. Helpompi se mehiläispallo on kopsauttaa mukaan puun oksasta kuin ilmastointihormista!

Aivan ensimmäiseksi tulee kuitenkin selvittää, että kyseessä todellakin on mehiläinen. Mehiläistarhaajat eivät tule häätämään parvekkeella pyöriviä, siiderilasiin tunkevia ampiaisia. Ampiainen on peto, joka ei valmista hunajaa. Ampiaiset rakentavat itse harmaan, paperimassan tyyppisen pesän. Hunajamehiläiset sen sijaan asuvat mehiläistarhaajan niille rakentamassa pesässä, eikä niitä tavata villinä Suomen luonnossa. 




Kyseessä on todellakin aivan eri eläin, niin helppoa kuin ampiaisten, mehiläisten ja kimalaisten niputtaminen samaan, epämiellyttävien ötököiden kategoriaan onkin.

Jos pörriäistuntemus ei ole aivan huipussaan, vinkkejä tunnistamiseen löydät esimerkiksi näiltä sivuilta:



Parveileva mehiläisparvi on helppo tunnistaa. Mehiläisiä on tällöin tuhansia, ja ne muodostavat tiiviin surisevan pallon esimerkiksi puun oksaan. Mukana on aina myös emo. Parveilevat mehiläiset eivät ole hanakoita hyökkäämään ellei niitä häiritä, koska niillä on mielessään tärkeämmät asiat kuten uuden kodin etsiminen.


Mehiläispallo ja uhkarohkea mehiläistarhaaja kuusenlatvassa. Ja ratsastusko muka vaarallinen harrastus?



Miksi mehiläiset parveilevat?


Syy parveiluun on hyvin yksinkertainen: uudet mehiläisyhteiskunnat syntyvät parveilun kautta. Keskikesällä, kun mettä ja siitepölyä on runsaasti, yhteiskunta saattaa innostua jakautumaan. Etenkin pesän ahtaus saattaa innostaa osaa mehiläisistä lähtemään uuden, oman kodin etsintään. Jotta mehiläiset lähtevät parveilemaan, täytyy pesässä olla kehittyviä emotoukkia. Ilman omaa emoa mehiläiset eivät lähde omille teilleen, mutta kun resursseja on yllin kyllin, työläismehiläiset voivat innostua kasvattamaan uutta emoa. Uusi emo jää vanhaan pesään. Mikäli toinen emoista ei syystä tai toisesta pääse ulos pesästä, syntyy emojen välille taltataistelu, jossa toinen emoista kuolee. 

Useimmiten mehiläiset kasvattavat itse asiassa useita, jopa kymmeniä uusia emoja. Niin julmaa kuin se onkin, ensimmäisenä kuoriutunut emo kiertää tappamassa kilpailijat koteloihinsa. Tämä tuntuu pienoiselta suunnitteluvirheeltä, sillä uutta emoa kohtaavat aluksi lukuisat vaarat: ennen kuin emo voi alkaa munia, sen pitää tehdä useita ns. pariutumislentoja jopa yli kymmenen kilometrin päähän paikoille, joissa kuhnurit, eli poikamehiläiset, hengailevat. Näillä lemmenreissuillaan emo on valitettavasti altis päätymään pääskyjen ja sieppojen saaliiksi.

Jos näin käy, mehiläispesä tuhoutuu väistämättä jälkikasvun puutteeseen ellei se saa uutta, munivaa emoa, koska työläismehiläiset - vaikka naaraita ovatkin - eivät normaalioloissa muni.



Mehiläistarhaajan perushommiin kuuluu aina parven tarkkailu, ja sitä kautta myös parveiluinnon haisteleminen. Täysin parveilemattomiksi mehiläisiä ei saa, koska parveilu on täysin luonnollista, mutta tietyin vippaskonstein tarhaaja pystyy melko hyvin estämään mehiläistensä karkaamisen horisonttiin. Ei tarhaajankaan intresseissä ole naapurisovun tuhoaminen. Sitä paitsi hatkat ottava parvi on aina taloudellista tappiota tarhaajalle!


Nämä mehiläiset asettuivat onneksi matalalle...
...Ja ne pystyi helposti johdattelemaan uuteen, hormia houkuttavampaan pesäpaikkaan



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti