Sivut

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Ja viholliset vielä lähempänä

Vuohenputki, nokkonen ja kierto. Raivostuttavuuden pyhä kolminaisuus.

On täysin mahdotonta valita, mikä edellä mainituista ärsyttää eniten. Kaikkien kanssa menee hermo vuorotellen, yhdistelmistä puhumattakaan! Esimerkiksi nokkonen, jonka kierto on niputtanut tiiviisti ruusupuskan piikkeihin, on harvinaisen kelju kitkeä. Tiedän kokemuksesta, koska tältä tontilta löytyy sellainenkin tunteita herättävä kokonaisuus.

Pari viikkoa takaperin revin jälleen hampaat irvessä meillä kasvavaa isokiertoa, siis valkokarhunköynnöstä, irti kanadanpiiskusta. Kitkeminen on masentavaa, koska kasvi, jonka ympärille köynnös on itsensä kieputtanut, on varsin raiskatun näköinen pelastusyrityksensä jälkeen. Mietiskelin hetken antaisinko tänä vuonna yksinkertaisesti olla. Piiskuja meillä on varmaan kuudessa paikassa. Hukkukoot tämä yksilö köynnösten alle, ihan sama! Kyseistä penkkiä ajetaan kuitenkin ympäri ruohonleikkurilla, joten paljon pidemmälle kierronperkele ei kuitenkaan pääse matkaansa jatkamaan.

Sitten huomasin, että kierto on jo salakavalasti hiippaillut isännän vaalimien, suoraan Paksalon Perennasta saatujen nauhusten kimppuun. That’s it. Tää lähtee nyt!

Kun 90 % kierroista oli riivitty juuriltaan (mistä ei muuten ole edes mitään hyötyä, se kasvaa takaisin pätkistäkin), sain yllättäen idean tehdä vähän hullun tiedemiehen kokeita tällä Arkkivihollisellani. Siltä seisomalta otin ja purkitin kyseisen kiusankappaleen.

Noh, siinä pitäisi olla ainakin nopeakasvuinen ja helppo köynnös! Kierrollani on nyt pajutuet, joita pitkin kiipeillä mielin määrin. Elättelen toivoa, että tämän kokeen kautta voin aloittaa kyseisen kasvin kanssa puhtaalta pöydältä. Uusi alku. Ehkä meistä tulee vielä ystäviä. Ehkä opin jopa tykkäämään tästä kasvista.


Ironista kyllä, istutettu karhunköynnökseni ei ainakaan toistaiseksi näytä kovinkaan hyvävointiselta. Pakko tunnustaa.

Mutta sitten se vuohenputki… Verenpaine nousee, kun edes ajattelen takapihamme vuohenputkiviidakkoa. Tuntuu, että tästä rikkaruohosta pääsee eroon ainoastaan valamalla kymmensenttisen betonin koko pihan päälle. Vaihtoehdoksi ei oikein voi tarjota kuin liekinheitintä.

Äidillä on ollut ihan makean näköistä kirjavaa vuohenputkea perennapenkissään. En ole kuitenkaan halunnut sekaantua kyseiseen kasvikseen, koska kyseessä on, noh, vuohenputki. Vuohenputken tahallinen istuttaminen kun tuntuisi vähintäänkin rikolliselta.

Viikonloppuna se syntiinlankeemus kuitenkin tapahtui; olin itse asiassa jo mietiskellyt kyseistä kasvia, kun Jouni meni sanomaan sen ääneen. "Jos sitä kirjavaa vuohenputkea kuitenkin pyytäisi vähän?” 


Ja näin meille muutti toinen arkkiviholliseni, vuohenputki. Kirjovuohenputki joutunee tosin ruukkuun, tai ainakin se laitetaan heti kerrasta aisoihin juurimaton avulla. Täytynee vain ajatella, että jos sitä vuohenputkea on joka tapauksessa katseltava jossain muodossa, voi se kai saman tien olla sitä vähän villimmän väristä sorttia.

Mutta siinä vaiheessa kun mä alan istutella nokkosia ruukkuun, tulkaa nyt joku vetelemään mua pitkin korvia.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kärhöhörhö


Ja minä kun luulin, että pahin olisi jo ohi. Vaan väärässä olin; kesä on taas aktivoinut akuutin clematismanian. Tekee mieli hankkia vaikka mitä kivaa!


Jos totta puhutaan, puutarhaintoni on aika tuore ilmiö. Jos teinivuosien kesätyötä kaupungin kukkapenkkien nyppijänä ja orvokkien istuttajana ei lasketa mukaan, en ole juurikaan viherpeukaloinut ennen kuin muutimme maalle. En todellakaan ole mikään kasvituntija. Sen takia kai tässä harrastuksessa onkin vielä niin paljon ammennettavaa. Uutta jännää löytyy koko ajan.

Kun kiertelimme puutarhamyymälöitä ja taimistoja maalla asumisemme alkuaikoina, sellainen hölmistynyt "mikä toi on?" taisi olla aika yleinen kysymys. Kerta toisensa jälkeen Jouni vastasi kärsivällisesti, että kärhöhän se. Opin siis hyvin nopeasti, että jos tykkään siitä, se on mitä suurimmalla todennäköisyydellä kärhö.


Nykyään kyllä tunnistan kärhöt jo kaukaa ihan ilman Jounin apua! Puutarharaamattuni on Andromeda Matzin ja Krister Cedergrenin Ihanat kärhöt, jota lueskelen aina pahimman kuumeen iskiessä. Koska kirja on kirjoitettu Ruotsissa, ei kaikkia kirjan esittelemiä ihanuuksia suinkaan ole kovin helposti saatavissa Suomesta - eivätkä ne täällä välttämättä oikein menestyisikään.

Kirja esittelee pitkälti yli 100 eri kärhöä, mutta Suomen myymälöissä pyörivät pitkälti ne parisenkymmenät samaa nimeä. Jackmanii, Mr. President, Piilu, Hagley Hybrid... Siinä mielessä kovin tarkkaa ostoslistaa ruotsalaiskirjan perusteella ei kannata tehdä. Puutarhakeskus Sofianlehto tosin on melkoinen kärhöparatiisi. Sieltä löytyy oikeasti vaikka mitä! Sofianlehdossa kannattaa ehdottomasti käydä, mutta heräteostoksiin kannattaa varautua henkisesti jo etukäteen.

Hehkutuksesta huolimatta meillä ei suinkaan ole kymmeniä kärhöjä - valitettavasti. Tällä hetkellä meiltä löytyvät lumikärhö 'Summer Snow', siperiankärhö, kiinankärhö ja jalokärhö 'Multiblue', jotka kaikki hankittiin viime vuonna*.
 
(* Viime vuoden hankinnoista 'Nelly Moser' ja 'Brunette' sen sijaan pääsivät hengestään talvella. RIP.)


Toissaviikolla kärhöjemme määrä lähes kaksinkertaistui, kun vaapuin Sofianlehdosta ulos kainalossani kolme loistokärhöä: 'Niobe', 'Ivan Olsson' ja täysin nimen perusteella valittu 'Nina'.

Hupsista!


Ja ennen kuin kukaan ehtii edes kysyä mitä kärhöjä näissä valokuvissani esiintyy... en muista, sori! Minulla oli niin kiire juosta kuola poskella kärhön luota toiselle kamera ojossa, että nimien pällistely jäi ihan kokonaan.

Nämä kasvit on kuvattu Tarton yliopistollisessa puutarhassa, joka on myös hyvä kohde kärhöjen ja ruusujen ihailuun. 






tiistai 24. kesäkuuta 2014

Ratsastukseton raittiuskesä

Lääkärithän pyytävät arvioimaan kivun voimakkuutta asteikolla yhdestä kymmeneen. Miksi kukaan ei koskaan pyydä antamaan arvosanaa ihan rehelliselle vitutukselle? Mulla ei nimittäin tällä hetkellä riittäisi edes se täysi kymppi. Lääkäri tosin todennäköisesti haistoi sen ihan kysymättäkin.

Tänään oli toinen kontrollikäynti sitten sairaalasta kotiin pääsyn jälkeen. Ensimmäinen viikko työntekoakin on jo takana. Ironista kyllä, mulla oli eilen ensimmäistä kertaa sellainen lähes normaali olo. Kylkeä jomotti vain hetkittäin ja kohtalokkaasti erehdyin jopa ajattelemaan että hei, nythän tää tästä!

Tässä vitutusraportissani jätän nyt täysin sivuhuomiolle esimerkiksi sen, että sairaalan käsittämättömistä systeemeistä johtuen jouduin juoksemaan kolmen eri kerroksen väliä, kolmella eri ilmoittautumistiskillä ennen kuin kukaan tuntui tietävän missä minun pitäisi olla. Tai että viimeiselle varaamalleni lääkärille pääsin 45 minuuttia myöhässä. Päivän tutkimusten ja myöhästyneen ortopedin tuomion jälkeen ehdin käydä töissä enää kääntymässä.

Päivän suurin harmituksen aihe oli lääkärin tyly komento: ainakin vielä kaksi kuukautta tätä hiljaiseloa. Mitään ei saa tehdä, ei etenkään ratsastaa eikä harrastaa kamppailulajeja. Lääkäri oli hyvin no-nonsense –henkinen tyyppi ja ultraäänikuvaani katsellessaan totesi suorasanaisesti, että tohjona mikä tohjona. Ja mikäs siinä, ei se maksa nyt millään halipuseilla paranekaan.

Mutta saako tähän väliin vetää sellaiset epäkypsät itkupotkuraivarit? Kaksi kuukautta. Sehän on koko hemmetin kesä! Mun ja Topin ensimmäinen yhteinen kesä.

Lääketieteellisesti pällisteltynä tilanne ei ole kaikesta angstailustani huolimatta mennyt sentään huonompaan suuntaan. Itse asiassa kaikki sappinesteet ovat nyt löytäneet tiensä ulos maksasta, joten jatko-operaatioita ei tällä hetkellä tarvitse aktiivisesti pelätä. Toisaalta maksan vaurioitunut alue ei ole myöskään pienentynyt merkittävästi. Synkän ilmeeni huomattuaan lääkäri muistutteli jälleen, että lähdimme liikkeelle huomattavan vaikeasta maksavauriosta. Tämän isommasta parannuksesta olisi kuulemma ollut vähän turha haaveillakaan.


Kesähevostelua 2011


Eikä kukaan sitäkään tietenkään takaa, että saan ratsastuslupaa silloin 22. elokuutakaan, kun astelen seuraavan kerran kontrollitutkimuksiin. 


Pitää nyt vain niellä harmitusta ja lohduttautua sillä iänikuisella, todella piristävällä ”hei, en sentään kuollut” –ajatuksella. Ja Topille pitää ihan oikeasti keksiä jostain säännöllisiä liikuttajia. Muutenhan se metsittyy ihan kokonaan.


Että sellainen kesä 2014 luvassa.



perjantai 13. kesäkuuta 2014

Mehiläistriathlon: kiipeilyä, edustustehtäviä ja vähän askarteluakin

Viimeisen sairauslomaviikkoni teema on todellakin pörrännyt mehiläisten ympärillä, siitä ei ole epäilystäkään.

Tiistaina pukkasi uutta parvenpyydystyskeikkaa. Jouni kävi jo maanantaina katsomassa paikan ja totesi, että paikka ei suinkaan ollut ainakaan edellistä yksinkertaisempi; noin kahdeksan metrin korkeudessa pörisevä pallo oli oksan nokassa, pitkienkin tikkaiden ulottumattomissa. Vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut kuin kaksi: joko luovuttaisimme suosiolla tai sitten päätyisimme kekkuloimaan rakennustelineen päällä painovoimaa uhmaten.

Ei liene vaikea arvata kumpaan päädyimme. Riskien ottaminen on ihan perusteltua, onhan meistä toisella vielä ehjät kylkiluut.

Vaikka itse seisoin turvallisesti maan kamaralla valmiina vastaanottamaan pyydystetyn parven, touhun seuraaminen nipisteli silti vatsanpohjassa. Vaikka pörriäispelkoni alkaa olla menneen talven lumia, korkean paikan kammosta eroon pääsemiseen en ole vielä keksinyt vippaskonstia. 

(Mehiläisten hankkimista vastaava shokkihoito, esimerkiksi benji-hyppy, ei tunnu vaihtoehdolta. Sori.)

Telineen päältäkin parveen oli vielä jokunen metri korkeuseroa. Useammasta alumiinivarresta ja postisäkistä askarrellulla tee-se-itse-haavilla oksaan oli kuitenkin mahdollista yltää – ainakin teoriassa! Näillä muutamalla parvenpyydystyskeikallani olen jo oppinut, että hyvän mehiläishoitajan ominaisuuksiin kuuluu ilmeisen uhkarohkeuden lisäksi paitsi ripaus hullua tiedemiestä, myös MacGyverin talentteja rakentaa toimiva mehiläispyydys tarvittaessa vaikka kävystä, jeesusteipistä ja naapurin koirasta.

Ensin parvi kasteltiin paineruiskulla, jonka saimme viime heinäkuussa naapureilta lahjaksi, kiitos vain! Ruiskulle on mehiläisharrastuksen myötä syntynyt näköjään ihan uusia käyttömahdollisuuksia. Märkänä mehiläiset eivät ole niin herkkiä lentämään, ja ne keskittyvät muutenkin mieluummin parven lämmittämiseen esimerkiksi, noh, hyökkäämisen sijaan.



Napakka kopsautus altapäin...
...Ja parvi mätkähtää säkkiin


Tämäkin mielipuoliselta kuulostava projekti oli kuitenkin paketissa reilussa tunnissa, ja mehiläiset matkasivat nopean Hesburger-pysähdyksen kautta uuteen kotiinsa, Villa Kyllikkiin. Jopa tällainen kaltaiseni puusilmä huomasi, että nämä mehiläiset olivat huomattavan tummia. Yksi bongaamani veijari oli lähes musta.




Keskiviikon
mehiläisaktiviteetit alkoivat sitten vähän virallisemmissa merkeissä Goethe Institutissa, Helsingissä. Meidät oli kutsuttu tarhaajia edustamaan Suomen Mehiläishoitajain Liiton tiedotustilaisuuteen, jossa olikin mukavasti median edustajia paikalla. Aiheina olivat mehiläisille suotuisan talven lisäksi muun muassa kaupunkimehiläiset (tiesitkö, että citypörriäisiä asuu esimerkiksi Lasipalatsin katolla ja Oopperatalon nurkilla) sekä mehiläistarhaajia tällä hetkellä kovasti huolettavat mesikämmenet. Tänä keväänä hunajan makuun päässeet karhut tuhosivat 137 mehiläispesää, eli yli puolet enemmän kuin viime vuonna.


Mediapoimintoja löydät esimerkiksi täältä:


Suomen Mehiläishoitajain Liiton puheenjohtaja Janne Leimi

Mikko Fritze hoitaa Lasipalatsin mehiläispesiä

Tarjolla oli muun muassa aivan ihanaa Hunajasimaa

Ja tietenkin kennohunajaa




Meilläkin pörriäisten kevät ja talvi sujuivat mallikkaasti, eikä karhukaan ole vielä tiluksillemme uskaltautunut (vaikka karhuvahinkoja on kyllä ilmoitettu Lohjaltakin), ensimmäiset hunajatkin on jo lingottu! Alkukesän hunaja maistuu täysin erilaiselta kuin loppukesän hunaja, koska mesikasvit eivät ole samoja. Viidestä pesästämme saimme parisenkymmentä kiloa herkullista keväthunajaa jota niin ikään maisteltiin SML:n tiedotustilaisuudessa.







Tiedotustilaisuuden jälkeen oli tarkoitus siirtyä jälleen tositoimiin; tuttavamme oli bongannut hervottoman hirviöparven lepästä. Päivä oli kuitenkin lämmin ja kesäinen, joten päästyämme paikan päälle mehiläiset olivat jo ottaneet hatkat. 




Torstaina sitten kruunasimme hela hoidon askartelemalla uusia kehiä, joita tarvitaan mehiläispesiin. Draivi oli melkoinen, ja kehiä syntyi niin pitkään kuin nauloja riitti. Jouni laski yön loppusaldoksi 54 uutta, valmista kehää. Huh!




En ole kuitenkaan omaakaan harrastustani unohtanut tässä kaikessa mehiläistohinassa. Kahdesti olen ehtinyt tässä loppuviikolla tallillekin. Itsehän en vielä saa ratsastaa, mutta olen ainakin päässyt katselemaan Topia kahden* muun ratsastajan alla.

Sekin on tällä hetkellä ihan parasta!



* Itse asiassa niitä ratsastajia on ollut kolme, jos lasketaan myös ystäväni Sarin Oliver-poika (7,5 kk), joka myös kävi eilen ensimmäistä kertaa Topin selässä - eli aloitti ratsastusharrastuksen jopa nuorempana kuin meikäläinen!



keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Kesäkuista kuvakavalkadia



Vuorikaunokkia tarttui viime kesänä mukaan kotiseudultani Kankaanpäästä. Se voi hyvin ja on selvästi myös mehiläisten suosiossa.


  



Hopeahärkki on kai jo vähän "nähty", kaikillahan sitä on, mutta itse tykkään siitä kovasti. Oikeanlaisessa hämärässä se lähes hohtaa. Etenkin, jos sitä kasvaa vähän isommalla alueella.






Juhannusruusun kukinta ei tänä vuonna malttanut odottaa juhannukseen saakka. Kukkia on paljon, ja lisää vielä tulossa! Oikein hävettää, että vielä kaksi vuotta sitten halusin eroon koko puskasta.





Levisia on ihastuttava, mulle uusi tuttavuus. Ylhäällä 'Little Peach', alempana 'Little Mango'. Nämä hankittiin tulevaan kivikkoryhmään, jonka olisi tarkoitus korvata norjanangervoryteikkö Mikon huoneen ikkunan alta.




Akileija 'Mckana Giants' saatiin pikkutaimena Alixilta viime vuonna. Kaunis on!




Sitruuna-ajuruoho 'Silver Queen' tarttui aika vasta mukaan Salosta, Puutarhakeskus Jaakkolan uudesta myymälästä. 




Sormivaleangervolla on isot, näyttävät lehdet kuin suoraan Jurassic Parkista. Näitä nähtiin naapurissa ja iski kasviskateus! Oli pakko metsästää omia.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Parvia puissa

Olen jo hetken harmitellut, miten mehiläiset jäävät valitettavan vähälle huomiolle blogissani. Ilmiö selittyy yksinkertaisesti sillä, että pörriäiset ovat melko yksiselitteisesti Jounin harrastus. Mulla on hevosjuttu, Jounilla mehiläisjuttu. Fair enough, kaikki ovat tyytyväisiä. Jopa minä, joka vielä pari vuotta sitten podin melko kokonaisvaltaista lentävien, raidallisten hyönteisten kammoa. 




Eilinen oli kuitenkin ihan rehellinen mehiläispäivä jopa minun osaltani - enemmän tai vähemmän suunnitellusti. Olin ajatellut kirjoittavani kärhöistä, mutta mehiläiset taitavat nyt kuitenkin mennä ohitse. Sen verran tapahtumarikas päivä sattui mehiläisrintamalle.

Päivä meni ulkona rauhallisesti rikkaruohoja sellaiseen potilaan etanatahtiin nyppiessä. Illaksi Jouni oli kuitenkin sopinut yhden mehiläispesän kuskaamisen. Parinkymmenen kilometrin päässä meistä asuu pariskunta, joka on hieman hädissään totaalisesta pölyttäjien puutteesta nurkillaan. He olivat huudelleet Facebookissa, jos joku tarhuri olisi halukas tuomaan pesän heidän mailleen.

Jouni oli heihin asian tiimoilta yhteydessä ja kävi jo aiemmin katsomassa paikkaa. Eilen sitten vietiin itse pesä paikan päälle pölytyshommia hoitamaan. Pesä otettiin vastaan suurella mielekiinnolla, joten se oli mukava jättää innostuneiden, uusien tuttavuuksien ihmeteltäväksi. Paikka itsessään on aika sopivasti työmatkamme varrella, joten kovin suurta mutkaa pesällä käymisestä ei synny. Ja onhan se ihan mielenkiintoista nähdä miten mehiläiset pärjäävät noilla seuduilla omaan kotitarhaamme verrattuna.

Kello oli jo lähemmäs kymmenen illalla kun olimme takaisin kotikulmilla. Päätimme silti vielä piipahtaa naapurissa pitkästä aikaa. Kovin pitkään emme kuitenkaan ehtineet naapurissa hengähtää, kun Jouni sai tekstiviestin. Ja kas, jälleen kerran mehiläisasiaa ja vieraalta ihmiseltä.

17 kilometrin päässä meiltä oli ns. tilanne päällä: mehiläisparvi männyssä. Tulkaa pliis hakemaan pois.

Ja mehän haettiin!

Karkurit eivät tietenkään olleet meidän mehiläisiämme (jotka eivät lennä noin kauas kotoa), mutta pitäähän sitä auttaa! En edes tiennyt, että rakas, aktiivinen ja kaikkeen mahdolliseen osallistuva mieheni on ilmoittautunut myös vapaaehtoiseksi mehiläisparvien kiinniottajaksi, mutta nytpä selvisi sekin. Itse ilmoittauduin niin ikään vapaaehtoiseksi Jounin mukaan ihan mielenkiinnosta. Lisäksi uskalsin jopa ajatella olevani jollain tapaa hyödyksikin nyt, kun uskaltaudun jo alle kymmenen metrin etäisyydelle mehiläisestä.

Ajelimme siis yötä myötä paikan päälle ihmettelemään noin neljän metrin korkeudessa pörisevää mehiläisparvea. Koska talossa oli iäkkäitä koiria ja rouva itse oli allerginen mehiläisenpistoille, perheen ykkösintressi oli todellakin vain päästä mehiläisistä eroon mahdollisimman nopeasti, vaikka sitten kaataisimme koko hemmetin männyn. 


Bongaatko kuvasta mehiläisparven?

Supersankarinimi: Bee-Man, ase: oksasakset

Mehiläisille sopivasti raidallinen pussilakana



Keskiöiseen puunkaatoon ei onneksi kuitenkaan tarvinnut ryhtyä. Tikkaiden varassa kiikkuen Jouni sai oksaa trimmailtua sen verran, että koko hela hoito pörriäisineen saatiin mahtumaan pussilakanaan. Itse toimin sankarillisesti apukätenä ja pönötin tikkaiden alapäässä painona. Oman mittapuuni mukaan siis hirmuisen lähellä pörisevää, ehkä 30 000-40 000 mehiläisen palloa. 

Kun oksa ja parvi olivat saatu nätisti huputettua pussilakanalla, Jouni napsaisi oksan poikki. Koko paketti tipahti sievästi suoraan pussilakanaan. Eikun lakana solmuun ja pahvilaatikkoon.


Parvi napattu, tadaa!


Pistosaldo: 1
Kohde: mun nilkka


Turvallisesti kotona. Siellä takakontissa ne nyt pörisee...



Mehiläisenpisto sattui, mutta ei niin paljon kuin olin kuvitellut. Olen tähän asti välttynyt pistoilta, koska en ole juurikaan ollut kädestä pitäen tekemisissä niiden kanssa. Pisto luultavasti vain rohkaisi minua, koska nyt tiedän miltä se tuntuu. Eli ei kovin pahalta.

Lapsuudentraumojeni ampiaisenpistot olivat mielestäni huomattavasti tuskaisempia. Tai niin olen ainakin muistavinani. Siitä se pörriäispelko kai on liikkeelle lähtenytkin.

Kovasti kiittelevä perhe pääsi rauhassa yöunille noin tunnin pyydystyssession jälkeen, me saimme ilmaisia mehiläisiä suhteellisen vähällä vaivalla.

Jounin osalta projekti ei kuitenkaan tietenkään päätynyt siihen, vaan vielä piti rakentaa laatikko karkulaisille. Aamuyöllehän se sitten meni. Kehiä Jouni ja Mikko olivat onneksi askarrelleet jo aamupäivällä ihan vain siltä varalta, että sattuisi tarvitsemaan. Niiden ajoitus ei olisi voinut olla parempi!



Don't try this at home!


Jos omaan näköpiiriin osuu parveileva mehiläisparvi, asiaa ei kannata lähteä hoitamaan omatoimisesti ilman alan välineistöä ja jonkinlaista käsitystä mehiläisten käyttäytymisestä. Järkevintä on ottaa yhteyttä lähimpään parvien kiinniottajaan.

Jounin eilen nappaama parvi oli valtava ja nopeasti laskeskeltuna hyökkäysvoimaltaan noin sataa kyytä vastaava. Vaikka mehiläiset ovatkin lauhkeita, kyllä nekin provosoituvat hyökkäykseen vääränlaisen sorkkimisen seurauksena. On myös tiettyjä ärsykkeitä, esimerkiksi värejä ja hajuja, jotka mehiläiset kokevat uhkaavaksi.

Asia kannattaa kuitenkin ottaa hoitaakseen mahdollisimman nopeasti, sillä jatkokoordinaateista yhteisymmärrykseen päästyään parvi jatkaa matkaansa sopivaksi kokemaansa pesäpaikkaan - esimerkiksi talon savupiippuun. Helpompi se mehiläispallo on kopsauttaa mukaan puun oksasta kuin ilmastointihormista!

Aivan ensimmäiseksi tulee kuitenkin selvittää, että kyseessä todellakin on mehiläinen. Mehiläistarhaajat eivät tule häätämään parvekkeella pyöriviä, siiderilasiin tunkevia ampiaisia. Ampiainen on peto, joka ei valmista hunajaa. Ampiaiset rakentavat itse harmaan, paperimassan tyyppisen pesän. Hunajamehiläiset sen sijaan asuvat mehiläistarhaajan niille rakentamassa pesässä, eikä niitä tavata villinä Suomen luonnossa. 




Kyseessä on todellakin aivan eri eläin, niin helppoa kuin ampiaisten, mehiläisten ja kimalaisten niputtaminen samaan, epämiellyttävien ötököiden kategoriaan onkin.

Jos pörriäistuntemus ei ole aivan huipussaan, vinkkejä tunnistamiseen löydät esimerkiksi näiltä sivuilta:



Parveileva mehiläisparvi on helppo tunnistaa. Mehiläisiä on tällöin tuhansia, ja ne muodostavat tiiviin surisevan pallon esimerkiksi puun oksaan. Mukana on aina myös emo. Parveilevat mehiläiset eivät ole hanakoita hyökkäämään ellei niitä häiritä, koska niillä on mielessään tärkeämmät asiat kuten uuden kodin etsiminen.


Mehiläispallo ja uhkarohkea mehiläistarhaaja kuusenlatvassa. Ja ratsastusko muka vaarallinen harrastus?



Miksi mehiläiset parveilevat?


Syy parveiluun on hyvin yksinkertainen: uudet mehiläisyhteiskunnat syntyvät parveilun kautta. Keskikesällä, kun mettä ja siitepölyä on runsaasti, yhteiskunta saattaa innostua jakautumaan. Etenkin pesän ahtaus saattaa innostaa osaa mehiläisistä lähtemään uuden, oman kodin etsintään. Jotta mehiläiset lähtevät parveilemaan, täytyy pesässä olla kehittyviä emotoukkia. Ilman omaa emoa mehiläiset eivät lähde omille teilleen, mutta kun resursseja on yllin kyllin, työläismehiläiset voivat innostua kasvattamaan uutta emoa. Uusi emo jää vanhaan pesään. Mikäli toinen emoista ei syystä tai toisesta pääse ulos pesästä, syntyy emojen välille taltataistelu, jossa toinen emoista kuolee. 

Useimmiten mehiläiset kasvattavat itse asiassa useita, jopa kymmeniä uusia emoja. Niin julmaa kuin se onkin, ensimmäisenä kuoriutunut emo kiertää tappamassa kilpailijat koteloihinsa. Tämä tuntuu pienoiselta suunnitteluvirheeltä, sillä uutta emoa kohtaavat aluksi lukuisat vaarat: ennen kuin emo voi alkaa munia, sen pitää tehdä useita ns. pariutumislentoja jopa yli kymmenen kilometrin päähän paikoille, joissa kuhnurit, eli poikamehiläiset, hengailevat. Näillä lemmenreissuillaan emo on valitettavasti altis päätymään pääskyjen ja sieppojen saaliiksi.

Jos näin käy, mehiläispesä tuhoutuu väistämättä jälkikasvun puutteeseen ellei se saa uutta, munivaa emoa, koska työläismehiläiset - vaikka naaraita ovatkin - eivät normaalioloissa muni.



Mehiläistarhaajan perushommiin kuuluu aina parven tarkkailu, ja sitä kautta myös parveiluinnon haisteleminen. Täysin parveilemattomiksi mehiläisiä ei saa, koska parveilu on täysin luonnollista, mutta tietyin vippaskonstein tarhaaja pystyy melko hyvin estämään mehiläistensä karkaamisen horisonttiin. Ei tarhaajankaan intresseissä ole naapurisovun tuhoaminen. Sitä paitsi hatkat ottava parvi on aina taloudellista tappiota tarhaajalle!


Nämä mehiläiset asettuivat onneksi matalalle...
...Ja ne pystyi helposti johdattelemaan uuteen, hormia houkuttavampaan pesäpaikkaan