Sivut

maanantai 26. toukokuuta 2014

Kavionjälki sydämessä

Meillä on hevosväen keskuudessa ilmaisu, kavionjälki sydämessä. Sitä käytetään kun puhutaan hevosesta, ehkä edesmenneestä sellaisesta, joka on ollut jollain tapaa erityisen merkityksellinen. ”Se hevonen jätti ikuisen kavionjäljen sydämeeni”.

Lääketieteen vinkkelistä tarkasteltuna kavionjälki sydämessä olisi varmasti jossain määrin ongelmallinen. Puhun lähestulkoon kokemuksesta, sillä reilu viikko sitten Topi jätti kavionjälkensä, noh, ei sydämeeni, mutta maksaani. Toivottavasti tuo jälki ei kuitenkaan ole ikuinen, kaikella kunnioituksella Topia kohtaan.

Lääkäri kertoi, että maksani on suurin piirtein pienen jalkapallon kokoinen. Tuosta pallerosta noin nyrkin kokoinen alue ruhjoutui, kun putosin ratsailta lauantaina 17.5. ja jäin hevosen jalkoihin. Villin ambulanssikyydin (toinen kerta elämässäni kun oikeasti ajattelin kuolevani - viimeistään siinä vaiheessa kun hermostunut lääkäri teki epävarman päätöksen tiputtaa minuun hätäverta), teho-osaston ja vuodeosaston tarkkailun jälkeen olen onneksi jo päässyt kotiin sairaalasta. Nyt sitten kotoillaan ja otetaan todella iisisti. Rauhallinen poteminen sujuukin lähes luonnostaan, kiitos neljän katkenneen kylkiluun. Ne nimittäin hillitsevät menohaluja kummasti.

Aluksi pelättiin, että maksa alkaa vuotaa vatsaonteloon. Näin ei onneksi ole tapahtunut, eikä toivottavasti enää tapahdukaan, vaikka eipä se täysin poissuljettua ole vieläkään. Viimeisenä sairaalapäivänä tehdyissä tutkimuksissa selvisi kuitenkin uudentyyppinen ongelma; koska sappitiehyet ovat sohjoa, sappinestettä on jumittunut maksaan muodostaen rakkuloita ja yhden suuremman nesteontelon. Elättelemme toivoa, että sappinesteet ovat keksineet itselleen uuden reitin ulos maksani syövereistä. Muussa tapauksessa ne on imettävä ulos neulalla. Maltan tuskin odottaa tätä ihastuttavalta kuulostavaa aktiviteettia!

Tilanne tarkistetaan perjantaina. Ultraääni, röntgen, verikokeet. Yhh, kuumottaa.

Moni on kysynyt hämmästellen, että miten tässä nyt näin kävi. Eniten asia on selvästi askarruttanut ei-hevosihmisiä. Todettakoon, että ratsastusharrastuksessa silloin tällöin joku ihan oikeasti putoaa hevosen selästä. Ei se ole mikään myytti. Putoaminen ei ole jokapäiväistä, mutta ei kovin harvinaistakaan. Olen nähnyt putoamisia ja koko ratsukon kaatumisia niin ratsastustunneilla, -leireillä kuin –kisoissakin. Useimmiten ratsastuskentän pölyn laskeuduttua tapahtuneelle nauretaan makeasti.

Vaikka tilanteet näyttävät monesti hurjilta, yllättävän harvoin niissä käy kovin pahasti. Vuosien varrella olen nähnyt kymmeniä putoamisia, joista vain kourallinen on johtanut välittömiin lääkärikeikkoihin. Itselläni kävi harvinaisen huono tuuri, kun putosin vasempaan kääntyvän hevosen oikean kyljen kautta ja osuin näin sopivasti hevosen takajalkoihin. En tiedä tarkasti missä vaiheessa sain kaviosta, mielestäni se tapahtui jo ilmassa. Ihan hirveästi siinä ilmalennon aikana ei ehtinyt analysoida, mutta laskin kolme tömähdystä, joista viimeisin oli iskeytyminen maahan. Kavionjälki kyljessä ja selässä kertovat tietysti oleellisen osumakohdista.




”Kai se meni nyt sitten makkaratehtaalle?!”



”Siis mistä se hevonen suuttui?!?”



”Tiedätkö, onko se sama hevonen aiemmin käyttäytynyt vihaisesti ihmistä kohtaan?”



”No sä et varmaan kyllä enää ikinä suostu menemään hevosen selkään…?”



"Ai se oli sun oma hevonen! No mitä sä nyt sit meinaat tehdä sille?"





Ei, ei ja ei!

Näihin kysymyksiin toistuvasti vastaillessa on välillä keittänyt niin, että ihme kun ei ole maksan lisäksi ratkennut joku toinenkin elin. Ymmärrän, jos vastaavat kysymykset esitetään ihmiselle, joka on joutunut jonkin eläimen hyökkäyksen kohteeksi, mutta en minä nyt herranjumala sentään lähetä hevosta lihoiksi siitä syystä, että itselläni on vielä paljon kehityttävää ratsastajana?!

Olen ratsastanut 24 vuotta, mutta tasapainoni ei ole ainakaan nykyisellään kovin ihmeellinen. Tällä kertaa tasapainoni ei yksinkertaisesti riittänyt, kun ratsastaessani ilman satulaa (juurikin sitä tasapainoa treenatakseni) nuori, energiaa pursuava hevonen päätti ilotella ihan kunnolla korkeiden pukkiloikkien kera.

Jos pukittelu on vieras käsite, tästä saa vähän osviittaa siitä, mitä pukitteleva hevonen tekee.







Mätkähdettyäni maahan Topi kurvasi välittömästi luokseni nuuhkimaan minua ja tökkimään turvallaan. Se siirtyi ruohonsyöntiin vasta, kun näki että kävelin(!?) omin jaloin kentän laidalle soittamaan. On jotenkin väsyttävää, miten ihmiset lähtevät usein liikkeelle siitä oletuksesta, että vika on eläimessä. Meissä ihmisissä se useimmiten on. Niin vaikeaa kuin se onkin ehkä hyväksyä.

On totta, että jotkut harrastukset ovat vaarallisempia kuin toiset. On todennäköisempää päästä hengestään lumilautaillessa kuin postimerkkejä keräillessä. Fataalit ristipisto-onnettomuudetkin taitavat olla aika harvassa. Siitä huolimatta kaikki meistä eivät halua uppoutua postimerkkien ihmeelliseen maailmaan. Joku haluaa sukeltaa hengenvaarallisena pidettyjen eläinten seassa, joku haluaa ajaa rallia. Joku hullu haluaa kiivetä 500-kiloisen eläimen selkään ja pistää sen tekemään temppuja!


Hämmentynyt tätiratsastaja

Teho-osastolla naapuriini tuotiin nuori poika, joka oli vähän rällännyt mopolla. Aktiviteetti, jota useimmat alaikäiset pojat kokeilevat jossain vaiheessa, viimeistään salaa kaverin mökillä. Tällä kertaa seurauksena oli lässähtänyt keuhko, murtunut ranne ja kahdesta kohtaa katkennut reisiluu. Vuodeosastolleni puolestaan tuotiin nuori skeittaaja, jonka vammat jäivät minulle hämärän peittoon. Sen verran vauhdikkaasti häntä loppujen lopuksi kiidätettiin leikkauspöydälle.

Olisi näidenkin poikien kannattanut jäädä vain kotiin istumaan tietokoneelle. Vai?

Viimeisenä sairaalapäivänäni jaoin osaston kahden vanhan naisen kanssa. Näistä vanhempi oli lähes kahdeksankymppinen. Häntä oli seurattu ruokakaupasta kotirappuun saakka keskellä kirkasta päivää. Rappukäytävässä tuntematon mies oli paiskannut hänet lattiaan ja hakannut sairaalakuntoon sen 200 euron takia, jonka nainen oli julkisesti nostanut ruokakaupan pankkiautomaatista. Naisella oli kasvoissaan lukuisia murtumia, hammas oli tullut huulesta läpi. Siitä huolimatta fyysiset vammat tuntuivat olevan toissijaisia verrattuna siihen traumaan, joka hänelle tapahtuneesta syntyi.

Toinen rouva oli puolestaan odottanut taksia, kun kaksi vierasta miestä oli tempaissut hänet sivuun, kaatanut katuun ja alkanut potkia. Teon motiivi jäi naiselle mysteeriksi, mutta hänen solisluustaan katkesi pala kokonaan irti.

Ja hei, maahanmuuttajakortin voi unohtaa kokonaan, sillä kummankin tarinan tekijät olivat suomalaisia.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että mitä tahansa voi tapahtua, milloin tahansa. Ei täällä turvassa ole kukaan. Sitä voi viettää suurimman osan ajastaan turvallisesti kerrostaloasunnossaan, kuten ensimmäisen tarinan vanhus, mutta silti voi aina sattua jotakin - eikä asialle välttämättä voi yhtään mitään!

Minusta olisi äärimmäisen perseestä viettää koko elämäni bunkkerissa kuplamuoviin käärittynä, jättää kaikki itseäni kiinnostavat asiat elämässä tekemättä ja lopulta tulla hakatuksi hengiltä omassa rappukäytävässäni.


Eli kyllä: aion jatkaa ratsastusta.





Vaikka toipilasaika onkin aika tylsää, keskityn nyt kuitenkin tässä vaiheessa ensisijaisesti parantumiseen. En siis aio kirmata pää kolmantena jalkana tallille vielä hetkeen, vaikka tässä horisenkin ratsastusharrastuksen puolesta.


Ja hei, maksasta viis! On mulla se kavionjälki siellä sydämessäkin. Useitakin. Ne ovat vain luojan kiitos sellaista henkistä sorttia. Kiitos Pena, kiitos Lahja, kiitos Vehori, kiitos Osku, kiitos Sandi, kiitos Manu, kiitos Pikku-Ukkonen, kiitos Lotta, kiitos Elmo, kiitos Unto, kiitos Remu. Kiitos monet, monet muut! Ja ennen kaikkea, kiitos V. V. Endie.


Ja tuoreimpana, kiitos Topikas. Toivottavasti näemme pian! Ikävä on kova.

6 kommenttia:

  1. ihana blogi ja tosi mukava kirjotustyyli! :) sait uuden lukijan. Tsemppiä ja parane pian

    http://xiapanina.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Yritän ottaa iisisti ja keskittyä vaikka ...kirjoittamiseen. :)

      Poista
  2. Juuri näin. Taas kiitos hyvästä kirjoituksesta. Ja paranemista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Yritetään ottaa rauhallisesti. Onneksi olen saanut vähän kotiapuja. :)

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus! Toi just on niin rasittavaa, että aina jos eläinharrastuksessa tapahtuu jtn, syytetään heti ensimmäiseksi eläintä. Ihan sama missä vika oikeasti on, joillakin ihmisillä se tuntuu aina olevan eläimessä!

    VastaaPoista
  4. Olipas hyvä kirjoitus Nipa! Pisti kyllä miettimään tätä omaa turhankin varovaista suhtautumista elämään. Ja kamalaa mitä niille vanhuksille on tehty. Huh tätä maailman menoa!

    T: Suppo

    VastaaPoista