Sivut

torstai 29. toukokuuta 2014

Potilaan havaintoja puutarhasta

Koska en saa tehdä juuri mitään muuta kuin istua, hengittää ja köpötellä varovaisesti ympäriinsä, minulla on ollut aikaa tuijotella pihan kasvustoja Sillä Silmällä. Sielu itkee verta ja näpit syyhyävät, kun en uskalla taivuttautua kitkemishommiin. (Jounihan on aiemmin kuvaillut minua mm. sanaparilla "maaninen kitkijä")

Tyydyn siis tekemään näitä ah-niin-kiintoisia havaintoja ja listaamaan talven jälkeisiä plussia ja miinuksia.




Veiniõun



Plussat

  • Viime vuonna ostetut syyshortensiani ('Bombshell') ovat hengissä, en olisi ikinä uskonut! Ne pääsivät kuivahtamaan ja näyttivät täysin hengettömiltä jo syksyllä. Jes!
  • Suosikkikärhöni 'Multiblue' elää myös, en olisi uskonut sitäkään! Kanat riipivät sen syksyllä täysin olemattomiin. Jes jes!
  • Kiinankärhö, lumikärhö ja siperiankärhö ovat myös voimissaan
  • Kullerot näyttävät ensimmäisen kerran ihan oikeilta kasveilta, joskin vieläkin aika vaatimattomilta...
  • Viime kesänä ostamani ruusu, Easy Elegance® 'Pinktopia' selvisi sekin vähälumisesta mutta kylmästä talvesta
  • Köynnösruusu, oletettavasti pohjantähti, näyttää vuosi vuodelta paremmalta. Se on mun silmäterä. Siis yksi niistä...
  • Siemenestä kasvattamani lemmikit voivat muhkeasti, viime vuonna eivät vielä kukkineet


Mulla on poikkeuksellisen fanaattinen suhde lemmikkeihin



Miinukset

  • Jalokärhö 'Nelly Moser' vaikuttaa totaalisen kuolleelta
  • Tarha-alppikärhö 'Brunette' on myöskin ilmeisesti mennyttä maailmaa tai ainakin syvällä piilossa rikkaruohojen alla. Liikuntarajoitteistani johtuen en ole tonkinut kasvupaikkaa kovin perusteellisesti.
  • Kiinanlaikkuköynnös näyttää ...aika nihkeältä
  • Keltainen köynnösruusu ('Golden Gate') on todella, todella kuollut. Tämä ei varsinaisesti yllätä. Sen hankinnassa otettiin tietoinen riski.
  • Syreeni näyttää kukkivan tänä vuonna jotenkin vaatimattomasti
  • Siemenestä kasvattamistani, viime vuonna istuttamistani kirjolupiineista (yht. 7 kpl) vain yksi näyttää olevan hengissä



Uutta ja ihmeellistä

Saloon on avattu uusi Viherringin myymälä, Puutarhakeskus Jaakkola. Sieltä tuli vähän uutta piristystä puutarhaamme. Ei mitään mullistavaa, mutta kyllä niillä taas yksi Corolla täyttyi sangen vähällä vaivalla. Vähän huono omatunto näistäkin, kun ei minusta ole istutushommiinkaan. Vaikka olivat nämä silti ihana piristys tähän muuten melkoisen tylsään joutenoloon.

Tällaisia tuoreita vahvistuksia tarttui mukaan. 





  • Japaninlikusterisyreeni 'City of Toronto'
  • Kiinanpioni 'Sarah Bernhardt'
  • Kangasajuruoho
  • Sitruuna-ajuruoho 'Silver Queen'
  • Rönsytiarella x 2
    Ostimme kaksi jo aiemmin, mutta jotenkin tuntui, että näitä pitää saada lisää...
  • Isotähtiputki 'Ruby Wedding' x 2
  • Sulkaneilikka 'Dinetta Pink'
  • Seittimehitähti
  • Kesäkullero
  • Tarhaojukkaviini 'Zilga'
  • Viiniköynnös 'Jubileinaja Novgoroda'
    Viiniköynnökset ovat jo pitkään olleet meikäläisen himotuimmat -listalla. Tämä on nyt aika yksiselitteisesti yksistään minun puutarhaprojektini. Apua?
  • Koristekirsikka 'Kevätsuudelma'
  • Lamohietakirsikka
  • Pihajasmike x 2



maanantai 26. toukokuuta 2014

Kavionjälki sydämessä

Meillä on hevosväen keskuudessa ilmaisu, kavionjälki sydämessä. Sitä käytetään kun puhutaan hevosesta, ehkä edesmenneestä sellaisesta, joka on ollut jollain tapaa erityisen merkityksellinen. ”Se hevonen jätti ikuisen kavionjäljen sydämeeni”.

Lääketieteen vinkkelistä tarkasteltuna kavionjälki sydämessä olisi varmasti jossain määrin ongelmallinen. Puhun lähestulkoon kokemuksesta, sillä reilu viikko sitten Topi jätti kavionjälkensä, noh, ei sydämeeni, mutta maksaani. Toivottavasti tuo jälki ei kuitenkaan ole ikuinen, kaikella kunnioituksella Topia kohtaan.

Lääkäri kertoi, että maksani on suurin piirtein pienen jalkapallon kokoinen. Tuosta pallerosta noin nyrkin kokoinen alue ruhjoutui, kun putosin ratsailta lauantaina 17.5. ja jäin hevosen jalkoihin. Villin ambulanssikyydin (toinen kerta elämässäni kun oikeasti ajattelin kuolevani - viimeistään siinä vaiheessa kun hermostunut lääkäri teki epävarman päätöksen tiputtaa minuun hätäverta), teho-osaston ja vuodeosaston tarkkailun jälkeen olen onneksi jo päässyt kotiin sairaalasta. Nyt sitten kotoillaan ja otetaan todella iisisti. Rauhallinen poteminen sujuukin lähes luonnostaan, kiitos neljän katkenneen kylkiluun. Ne nimittäin hillitsevät menohaluja kummasti.

Aluksi pelättiin, että maksa alkaa vuotaa vatsaonteloon. Näin ei onneksi ole tapahtunut, eikä toivottavasti enää tapahdukaan, vaikka eipä se täysin poissuljettua ole vieläkään. Viimeisenä sairaalapäivänä tehdyissä tutkimuksissa selvisi kuitenkin uudentyyppinen ongelma; koska sappitiehyet ovat sohjoa, sappinestettä on jumittunut maksaan muodostaen rakkuloita ja yhden suuremman nesteontelon. Elättelemme toivoa, että sappinesteet ovat keksineet itselleen uuden reitin ulos maksani syövereistä. Muussa tapauksessa ne on imettävä ulos neulalla. Maltan tuskin odottaa tätä ihastuttavalta kuulostavaa aktiviteettia!

Tilanne tarkistetaan perjantaina. Ultraääni, röntgen, verikokeet. Yhh, kuumottaa.

Moni on kysynyt hämmästellen, että miten tässä nyt näin kävi. Eniten asia on selvästi askarruttanut ei-hevosihmisiä. Todettakoon, että ratsastusharrastuksessa silloin tällöin joku ihan oikeasti putoaa hevosen selästä. Ei se ole mikään myytti. Putoaminen ei ole jokapäiväistä, mutta ei kovin harvinaistakaan. Olen nähnyt putoamisia ja koko ratsukon kaatumisia niin ratsastustunneilla, -leireillä kuin –kisoissakin. Useimmiten ratsastuskentän pölyn laskeuduttua tapahtuneelle nauretaan makeasti.

Vaikka tilanteet näyttävät monesti hurjilta, yllättävän harvoin niissä käy kovin pahasti. Vuosien varrella olen nähnyt kymmeniä putoamisia, joista vain kourallinen on johtanut välittömiin lääkärikeikkoihin. Itselläni kävi harvinaisen huono tuuri, kun putosin vasempaan kääntyvän hevosen oikean kyljen kautta ja osuin näin sopivasti hevosen takajalkoihin. En tiedä tarkasti missä vaiheessa sain kaviosta, mielestäni se tapahtui jo ilmassa. Ihan hirveästi siinä ilmalennon aikana ei ehtinyt analysoida, mutta laskin kolme tömähdystä, joista viimeisin oli iskeytyminen maahan. Kavionjälki kyljessä ja selässä kertovat tietysti oleellisen osumakohdista.




”Kai se meni nyt sitten makkaratehtaalle?!”



”Siis mistä se hevonen suuttui?!?”



”Tiedätkö, onko se sama hevonen aiemmin käyttäytynyt vihaisesti ihmistä kohtaan?”



”No sä et varmaan kyllä enää ikinä suostu menemään hevosen selkään…?”



"Ai se oli sun oma hevonen! No mitä sä nyt sit meinaat tehdä sille?"





Ei, ei ja ei!

Näihin kysymyksiin toistuvasti vastaillessa on välillä keittänyt niin, että ihme kun ei ole maksan lisäksi ratkennut joku toinenkin elin. Ymmärrän, jos vastaavat kysymykset esitetään ihmiselle, joka on joutunut jonkin eläimen hyökkäyksen kohteeksi, mutta en minä nyt herranjumala sentään lähetä hevosta lihoiksi siitä syystä, että itselläni on vielä paljon kehityttävää ratsastajana?!

Olen ratsastanut 24 vuotta, mutta tasapainoni ei ole ainakaan nykyisellään kovin ihmeellinen. Tällä kertaa tasapainoni ei yksinkertaisesti riittänyt, kun ratsastaessani ilman satulaa (juurikin sitä tasapainoa treenatakseni) nuori, energiaa pursuava hevonen päätti ilotella ihan kunnolla korkeiden pukkiloikkien kera.

Jos pukittelu on vieras käsite, tästä saa vähän osviittaa siitä, mitä pukitteleva hevonen tekee.







Mätkähdettyäni maahan Topi kurvasi välittömästi luokseni nuuhkimaan minua ja tökkimään turvallaan. Se siirtyi ruohonsyöntiin vasta, kun näki että kävelin(!?) omin jaloin kentän laidalle soittamaan. On jotenkin väsyttävää, miten ihmiset lähtevät usein liikkeelle siitä oletuksesta, että vika on eläimessä. Meissä ihmisissä se useimmiten on. Niin vaikeaa kuin se onkin ehkä hyväksyä.

On totta, että jotkut harrastukset ovat vaarallisempia kuin toiset. On todennäköisempää päästä hengestään lumilautaillessa kuin postimerkkejä keräillessä. Fataalit ristipisto-onnettomuudetkin taitavat olla aika harvassa. Siitä huolimatta kaikki meistä eivät halua uppoutua postimerkkien ihmeelliseen maailmaan. Joku haluaa sukeltaa hengenvaarallisena pidettyjen eläinten seassa, joku haluaa ajaa rallia. Joku hullu haluaa kiivetä 500-kiloisen eläimen selkään ja pistää sen tekemään temppuja!


Hämmentynyt tätiratsastaja

Teho-osastolla naapuriini tuotiin nuori poika, joka oli vähän rällännyt mopolla. Aktiviteetti, jota useimmat alaikäiset pojat kokeilevat jossain vaiheessa, viimeistään salaa kaverin mökillä. Tällä kertaa seurauksena oli lässähtänyt keuhko, murtunut ranne ja kahdesta kohtaa katkennut reisiluu. Vuodeosastolleni puolestaan tuotiin nuori skeittaaja, jonka vammat jäivät minulle hämärän peittoon. Sen verran vauhdikkaasti häntä loppujen lopuksi kiidätettiin leikkauspöydälle.

Olisi näidenkin poikien kannattanut jäädä vain kotiin istumaan tietokoneelle. Vai?

Viimeisenä sairaalapäivänäni jaoin osaston kahden vanhan naisen kanssa. Näistä vanhempi oli lähes kahdeksankymppinen. Häntä oli seurattu ruokakaupasta kotirappuun saakka keskellä kirkasta päivää. Rappukäytävässä tuntematon mies oli paiskannut hänet lattiaan ja hakannut sairaalakuntoon sen 200 euron takia, jonka nainen oli julkisesti nostanut ruokakaupan pankkiautomaatista. Naisella oli kasvoissaan lukuisia murtumia, hammas oli tullut huulesta läpi. Siitä huolimatta fyysiset vammat tuntuivat olevan toissijaisia verrattuna siihen traumaan, joka hänelle tapahtuneesta syntyi.

Toinen rouva oli puolestaan odottanut taksia, kun kaksi vierasta miestä oli tempaissut hänet sivuun, kaatanut katuun ja alkanut potkia. Teon motiivi jäi naiselle mysteeriksi, mutta hänen solisluustaan katkesi pala kokonaan irti.

Ja hei, maahanmuuttajakortin voi unohtaa kokonaan, sillä kummankin tarinan tekijät olivat suomalaisia.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että mitä tahansa voi tapahtua, milloin tahansa. Ei täällä turvassa ole kukaan. Sitä voi viettää suurimman osan ajastaan turvallisesti kerrostaloasunnossaan, kuten ensimmäisen tarinan vanhus, mutta silti voi aina sattua jotakin - eikä asialle välttämättä voi yhtään mitään!

Minusta olisi äärimmäisen perseestä viettää koko elämäni bunkkerissa kuplamuoviin käärittynä, jättää kaikki itseäni kiinnostavat asiat elämässä tekemättä ja lopulta tulla hakatuksi hengiltä omassa rappukäytävässäni.


Eli kyllä: aion jatkaa ratsastusta.





Vaikka toipilasaika onkin aika tylsää, keskityn nyt kuitenkin tässä vaiheessa ensisijaisesti parantumiseen. En siis aio kirmata pää kolmantena jalkana tallille vielä hetkeen, vaikka tässä horisenkin ratsastusharrastuksen puolesta.


Ja hei, maksasta viis! On mulla se kavionjälki siellä sydämessäkin. Useitakin. Ne ovat vain luojan kiitos sellaista henkistä sorttia. Kiitos Pena, kiitos Lahja, kiitos Vehori, kiitos Osku, kiitos Sandi, kiitos Manu, kiitos Pikku-Ukkonen, kiitos Lotta, kiitos Elmo, kiitos Unto, kiitos Remu. Kiitos monet, monet muut! Ja ennen kaikkea, kiitos V. V. Endie.


Ja tuoreimpana, kiitos Topikas. Toivottavasti näemme pian! Ikävä on kova.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Koti-ikävää Töölössä

Kevät on kai kauneimmillaan, ainakin lämpimimmillään. Tuntuu, että kaikki kukkii, ja mä pääsen näkemään sen vain kuvaviestien välityksellä. Harmittaa.

Olen nimittäin jumissa Töölön sairaalassa. Sisätiloissa, vaaleanpunaisessa ylisuuressa pyjamassa.

Tulin lauantaiaamupäivällä vauhdikkaasti alas hevosen selästä. Rikoin siinä rytäkässä paitsi neljä kylkiluuta, myös maksani. Maanantaihin saakka lojuin teho-osastolla, sen jälkeen päivystysosastolla vahdittavana. Kotiinpääsystä olen saanut varovaisia arvioita, katsotaan nyt miten tuo kevyesti jauhettu maksani kestää, kun olen tässä nyt jo vähän liikehtinytkin.

En analysoi tuntemuksiani tällä kertaa tämän syvemmin. Aikaahan mulla olisi naputella vaikka millainen romaani, mutta kärsivällisyys ei tahdo riittää kovin monipuoliseen runoiluun Lumian kosketusnäytöllä, joka on sitä paitsi rikki. (Ja mä kun ajattelin jo siinä näytön hajotessa, että viikko on paska...)

Onneksi mulla oli täällä Bloggerin luonnoksissa muutamia tämän kevään kuvia. Kun julkaisen nämä, voin itsekin katsella niitä. En kyllä tiedä auttaako se koti-ikävään vai pahentaako sitä. 

Palataan asiaan kun lopulta pääsen täältä pois. Toivottavasti  koko kukinta ei ole silloin vielä ohi.

Tai no, toivotaan nyt vaikka alkuunsa, että ylipäätään pääsen vielä joskus pois.

Nimim. Erilainen kevätmasennus




 




















maanantai 12. toukokuuta 2014

Äitienpäivän ihme



Kun myskisorsat tulivat taloon, alkoi munia tupsahdella aika nopeasti. Siis... Ainakin jotain munia. 

Jännittävää tilanteesta teki se, ettemme tienneet ovatko munat juoksuankan vai myskisorsan, koska pidämme lintuja samassa talvikarsinassa. Toinen juoksuankkanaaraamme pyöräyttelee vihertäviä munia, jotka on helppo tunnistaa, mutta toinen rouva munii melko anonyymeja, vaaleanpunertavia munia. Määrällisesti munia tuli kuitenkin paljon, ja yritimme pää punaisena laskea, tuleeko munia niin paljon, etteivät ankat voi olla niistä kaikista vastuussa.

Munat alkoivat ilmestyä sievästi pesään, mikä on ainakin kirjatiedon perusteella vierasta juoksuankoille. Toisaalta taas myskisorsien myyjä sanoi, etteivät naaraat olleet vielä edes aloittaneet munimispuuhia. 

Mysteerimunia!?

Odottelimme viikon, eikä yksikään lintu tuntunut olevan kiinnostunut munista hautomismielessä. Juoksuankoilta moista nyt ei oikein kannattanut odotellakaan, sillä juoksuankkahan ei hautomaan pysähdy. Se lähes muniikin vauhdista. Myskisorsat sen sijaan ovat erinomaisia äitejä. Mietimme pitkään kannattaako mysteerimunia edes yrittää hautoa koneessa, sillä googlailun perusteella operaatio vaikutti vähintäänkin toivottomalta. Aika monen nettitekstin perusteella myskisorsien hautominen koneessa aiheuttaa lähinnä harmaita hiuksia.

Ensinnäkin, haudonta-aika on pitkä, noin 33-37 päivää. Kokeneemmat kuitenkin kirjoittavat, että vielä 37 päivänkään jälkeen ei kannata hermostua, jos mitään ei kuulu. Tietämättömille kerrottakoon vertailun vuoksi, että kanan haudonta-aika on 21 vuorokautta.

Monet ulkomaalaiset lintuharrastajat tuntuvat usein hautovan myskisorsia ensin viikon linnun alla, jonka jälkeen munat siirretään hautomakoneeseen. Alkuvaihe on kriittisin, koska ainakin spekulaatioiden mukaan kehittyvä hiussuonisto on aluksi äärimmäisen vaurioherkkä. Eräs hyvää tulosta tekevä myskisorsahifistelijä puolestaan väittää, että myskisorsan munat pitäisi hautoa hyvin kuivassa, tuuletusluukut levällään. Muuten alkio ei kehity vaan hukkuu. 

Automaattikääntö kehotetan unohtamaan tyystin. Munat käännetään käsin kerran vuorokaudessa viikon-pari. Meillä Jouni hautoi munia Covatutto 24 -hautomakoneella niin, että vettä pohjalla oli vain viimeisen viikon ajan.

Äitienpäivänä se "mahdoton" sitten tapahtui! Katso ja ihastu, se on myskisorsa! Seuraavana päivänä myskimukeloita oli jo kaksi.  Nyt pidetään peukut, varpaat ja muutkin ulokkeet pystyssä, että poikaset myös säilyisivät hengissä. Vaikuttavat kyllä varsin terhakkailta!







Eikä unohdeta sitä juoksuankkojakaan! Kehtaan väittää, että ankanpoikaa suloisempaa näkyä ei ole olemassakaan. Tämä hymyilijä kuoriutui niin ikään Covatutosta, joten kyllä: mysteerimunissa oli sekä ankan että sorsan aikaansaannoksia.



sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Kissanaisen keittiössä

Kaikkihan tietävät, että einesruoat ovat pahasta, eikö niin? Nehän haisevatkin kuvottavalta, ulkonäöstä nyt puhumattakaan. Eihän yksikään hyvä äiti ruoki lapsiaan epäterveellisillä mikroannoksilla, sehän nyt on selvää. Kasvava lapsi tarvitsee kotiruokaa!

Miksi lemmikkieläinten kohdalla tämä ajatus kääntyy täysin ylösalaisin?




Koirille ja kissoillehan suorastaan kuuluu syöttää valmisruokaa. Raksuja, nappuloita ja tölkkiin pakattuja mössöjä. Ilmeisen tiukassa istuvan käsityksen mukaan eläimet kun eivät muuten saa kaikkia tarvitsemiaan ravintoaineita, niin kuin esimerkiksi vitamiineja.

"Katsos kun valmisruoassa on ne kaikki! Valmisruoka on turvallista."

Kysynpä vaan: kuinka moni näin ajatteleva ihminen laskee oman, normaalin kotiruoka-annoksensa – tai edes lapsensa annoksen - vitamiinit ja hivenaineet? Ei kukaan. Vitamiinit heitetään huuleen joko erikseen purkista tai sitten luotetaan siihen, että normaali ihminen tosiaan pysyy perusterveenä laadukkaalla, täysipainoisella kotiruoalla ilman erilaisten nappien popsimista.

Uskokaa tai älkää, kukaan ei ole kuollut suorilta jaloilta vitamiinipuutoksen takia. Elimistö on kehittynyt sietämään erilaisia puutostiloja yllättävän hyvin, koska normaalissa elämässä ravintoa tulee epäsäännöllisesti sekä määrän että laadun suhteen. Eihän meistä kukaan täällä selviäisi, jos joka päivä pitäisi saada oppikirja-annos jokaista ravintoainetta. 

Kroppa antaa kyllä lukuisia ennusmerkkejä ennen kuin koko yleiskunto romahtaa vain sen takia, että se kissa ei nyt saanutkaan sitä autuaaksi tekevää ökyhintaista merkkiruokaa. Terve järki ja päättelykyky auttaa yllättävän pitkälle.

Muutama sata vuotta takaperin yksikään pystykorva tai navettakissa ei syönyt raksuja. Silloisilla ihmisillä ei käynyt mielessäkään, että kissan tarvitsisi syödä jotain muuta kuin hiiriä. Miten käsittämättömän huonosti olisi suunniteltu eläin, joka ei saisi kaikkea tarvitsemaansa luonnollisesta ravinnostaan?


Me kuluttajat olemme vain oppineet ostamaan Shebaa, Whiskasia, Friskiesiä ja Pedigreetä suoraan supermarketin hyllystä. Moni ei ole edes tullut ajatelleeksi koko asiaa. Mitä kissa syö? No, kissanruokaa tietenkin. ”Meidän kissa tykkää siitä, jonka kyljessä on se mustavalkoinen hymyilevä kissa.”

Niinpä niin.

Hyväuskoisella kuluttajalla ei myöskään välttämättä käy mielessä, että kissalle tarkoitettu ruoka voisi olla kissalle ala-arvoisen huonoa, jopa suoraviivaisesti terveydelle haitallista. Eihän sellaista pitäisi saada edes myydä kissanruokana!

No, ei pitäisikään. Vaan kun saa, ja myydäänkin. 


Jos Arvon Kuluttaja™ pysähtyisi miettimään asiaa ja tutustuisi orjallisesti ostamansa tuotteen tuoteselosteeseen, romanttinen kuva eläintenruokateollisuudesta saattaisi kärsiä kovan kolauksen. Kysymys onkin kylmäverisestä, tuottoa tavoittelevasta bisneksestä, ei söpöjen kissan- ja koiranpentujen hemmottelusta. Raaka-ainekustannukset pidetään mahdollisimman alhaisena, tietenkin.  Tuotteen lopullinen myyntihinta kun ei saa nousta huomattavasti kalliimmaksi kuin kilpailevan tuotemerkin vastaava tölkki. Samaa paskaa, eri etiketti.

Sitä paitsi, ei tarvitse olla kummoinenkaan ruudinkeksijä, että jo ruoan kilohinnan perusteella pystyy päättelemään, että ”häränliha hyytelössä” ei välttämättä sisälläkään kovin laadukkaita raaka-aineita. Ei, vaikka pakkauksen piirroshahmokissalla olisi miten leveä hymy. Häränliha ei myöskään useinkaan näytä lihalta, vaan mystiseltä eläinperäiseltä ...tahnalta. 

Osannet päätellä, että kokolihaa ei tarvitsisi jatkokäsitellä soseeksi. Se näyttäisi hyvältä sellaisenaankin. Kukonheltat ja kananjalat sen sijaan voisivat aiheuttaa inhoavaa irvistelyä pikku perhoskoiran omistajassa.

Ainoa kilpailusarja, jossa nappula voittaa kotiruoan kirkkaasti, on helppous. Totta kai on älyttömän helppoa lapata rutiininomaisesti huoneenlämmössä säilyvää raksua eläimen ruokakuppiin. 15 kilon nappulasäkki riittää kertaostolla pitkäksi aikaa, eikä se myöskään valtaa tilaa jääkaapista tai pakastimesta.
Itse en kuitenkaan halua tarjota lemmikeilleni helpointa mahdollista ruokaa. Haluan tarjota parasta mahdollista ruokaa. Kaikista tuntemistani kissoista pisimpään ja terveimpänä elivät tallikissat, jotka söivät hiiriä ja rottia. Sattumaako? Niillä ei koskaan ollut virtsatie- tai munuaisvaivoja, allergioista nyt puhumattakaan.

Minä olen niin kiintynyt kissoihini, että olen valmis menemään aika pitkälle, jotta ne eläisivät pitkään ja terveenä kanssani. Tämä tunneside ylittää jopa ylimaallisen laiskuuteni.

Meillä kissat saavat hiiriä vain herkkupaloiksi, mutta kaikki muu kokataan itse – tai ainakin paloitellaan, sillä suurin osa tuotteista on valmista ihan sellaisenaan. Kissan ruokinta kotikonstein on oikeastaan helpompaa kuin koiran, koska kissa on niin puhdas peto. Hiilihydraatteja kissa ei tarvitse oikeastaan lainkaan, ainoastaan pieniä määriä kuitua suoliston toimintaa tukemaan.

Jos mietitään hiirtä, kissan luontaista saalista, on helppoa hahmottaa, että kasviperäistä ravintoa annoksessa on todella vähän. Ainoastaan se, mitä hiirellä on vatsalaukussaan. Lisäksi monikin talli- ja pihakissojen kanssa elänyt on varmasti oppinut, miltä näyttävät kissan hylkäämät hiiren sisäelimet portaalla. Kissa ei siis juurikaan kasvikunnan tuotteita lautasellaan arvosta.

Koiraeläinten saaliseläimet ovat sen sijaan suurempia, ja jopa sudet (joita ei tokikaan enää voi verrata sellaisenaan koiraan) napostelevat lihan lisäksi marjoja, heinäkasveja ja erilaisia versoja. Vaikka kissa ja koira ovatkin erilaisia ruokailijoita, keittiössä pärjää kuitenkin hyvin melko samoja raaka-aineita pyörittelemällä: erilaisia lihoja ja sisäelimiä, kanaa ja kalkkunaa, kalaa, munia, laktoositonta raejuustoa ja kermaviiliä. Kissojen hiilaripuoli on helposti kuitattu hyppysellisellä (kirjaimellisesti!) kaurahiutaleita tai valkoista riisiä, mutta koiran kanssa puurorumbaan pääsee keskittymään tarkemmin.


Jo valkoisella riisillä, tattarilla, makaronilla ja kaurahiutaleilla pääsee melko pitkälle koiran kanssa. Myös kasviksia ja marjoja on järkevää lisätä, joskaan niitä ei saa kypsentää puhki. Eräillä meistä on kaikkia edellä mainittuja kaapissa oikeastaan muutenkin. Ja ennen kuin joku ehtii näsäviisastella, että eipä sen sudenkaan ravintoa kypsennä, niin huomattakoon, että sorkkaeläimen vatsasta koiraeläimen ravinnoksi päätyvä kasviperäinen tuotos on jo enemmän tai vähemmän saaliseläimen ruoansulatuksen prosessoimaa. Pelkkä soseuttaminen ei tee siitä sen autenttisempaa, koska ruoka on yhä tuoretta ja sulamatonta.

Täydellinen vaihtoehto olisi tietenkin kasviperäisen ravinnon esityöstäminen aidoilla vatsahapoilla ja ruoansulatusentsyymeillä, mutta käytännössä tällaista vaihtoehtoa ei taida olla. Sen sijaan kypsentämällä saadaan ruoka käsiteltyä jo siihen pisteeseen, että koiran ruoansulatus ehtii päästä siihen kunnolla käsiksi. Esimerkiksi ihmiseen verrattuna koiran suolisto on huomattavan lyhyt, joten ei ole kovin yllättävää, että nappulakoirat ulostavat huomattavasti kotiruokaa syöviä sukulaisiaan enemmän. Samaisesta ilmiöstä johtuen valkoinen riisi sopii koiralle täysjyväriisiä huomattavasti paremmin.

Lihat sen sijaan menevät kippoihin pääasiallisesti raakana, koska kypsentäminen tuhoaa esimerkiksi suurimman osan kissalle elintärkeästä tauriinista. Tästä syystä teollisiin kissanruokiin lisätäänkin synteettistä tauriinia. Ilmiö tuntuu surkuhupaisalta, kun tarjoamalla raakoja sisäelimiä osana kissan ruokavaliota saavutetaan täysin sama lopputulos huomattavasti luonnollisemmin.





Joskus, kuten tänään, innostun tosin kokkailemaan erilaisia kypsennettyjäkin herkkuja, mutta niiden varassa kissat eivät elä. Suomen markkinoilta löytyy lisäksi erinomainen kissojen kivennäisvalmiste, Aptus Multicat, jonka tuella arempikin uskaltanee unohtaa ne Shebat sinne Alepan hyllyyn.

Koirille vastaava taikatabu on Osteomax-K. Vaikka tuote onkin alkujaan tarkoitettu ihmisille, sattuu sen kalsium-magnesium -suhde olemaan täydellisesti koiran tarvetta vastaava.

Olen ollut huomaavinani, että BARF- ja raakaruokintarintamalle on alkanut ilmestyä ihan tuotteistettujakin ruokia sekä kissoille että koirille. Tällaisista ei ollut tietoakaan, kun hylkäsin teolliset koiran- ja kissanruoat kymmenkunta vuotta sitten. Näistä uusista tuotteistakin varmasti löytyy hömppää, mutta suunta on ainakin oikea. Toivottavasti ne saavat myös arempia lemmikinomistajia sekaantumaan luonnonmukaiseen, eläimen terveyttä edistävään ruokintatapaan. 


Kissojen kanssa olemme päässeet pitkälle Maukas-sarjan ja Kennelrehun tuotteilla. Nyt, kun koirallekin kokkailu alkaa taas olla ajankohtaista, odotan lähes kieroutuneella innolla, mitä kaikkia ihania, raakoja ruumiinosia sitä pääseekin kohta taas shoppailemaan!



torstai 1. toukokuuta 2014

Eläinkokeita ja mielikuvaharjoituksia

Niin paljon kuin Topista tykkäänkin, olisi joskus ihan kiva omistaa sellainen hevonen, jolla voi ratsastaa ihan rentoutumismielessä. Topin kanssa on viime aikoina tuntunut siltä, että hetkittäin ei välttämättä kummallakaan osapuolella ole kivaa:


Poni peruuttaa, viskoo tukkaansa, aukoo suutaan, venkuroi ja puskee vastaan etenkin käännöksissä.

Ratsastaja huokailee syvään, laskee kymmeneen ja yrittää saada ratsuaan ojennukseen ilman totaalista hermojen menetystä. Kuulostaapa tosi rentouttavalta!



Olen viimeisen parin viikon aikana miettinyt pääni puhki, mistä käytös johtuu. Vaikka olenkin ääneen manannut Topin veemäisyyttä, todellisuudessa kuitenkin tiedän, ettei kysymys ole siitä. Ei hevonen etukäteen päätä, että hah - tänäänpä voisinkin ihan vain huvikseni olla ihan totaalinen kusipää sitä akkaa kohtaan.

Joku juttu tässä nyt on oltava. Syttävä sormeni osoittaa suuhun.

Hampaatkin pitää toki tsekkauttaa, mutta eniten olen mietiskellyt kuolainasioita. Topi on aika herkkä suustaan, näin ovat tuominneet myös itseäni taitavammat ratsastajat. Olen myös ollut havaitsevinani kentän reunalta erilaisia ratsastajia seuratessani, että Topi ei pullikoi oikeastaan lainkaan silloin kun sitä ratsastetaan pitkin ohjin. Ongelmat alkavat, kun "ratsastetaan oikeasti". Eli heti, kun keritään ohjat tiukalle ja aletaan hommiin.

Asiaa on tietenkin vaikeaa analysoida jälkikäteen, mutta pidän ihan mahdollisena, että olen itsekin alkanut ratsastaa kovemmalla kädellä kuin ennen, koska olen muka ollut laittamassa niskuroivaa hevosta "ojennukseen". Eli ongelma on mahdollisesti ruokkinut itse itseään.

Vai ovatko Topin omat kuolaimet sille vaan yksinkertaisesti epäsopivat? Kannattaisiko kokeilla jotain hellävaraisempaa kuolainta? Vai pitäisikö kuolaimet kaiken kaikkiaan viskata romukoppaan ihan kokonaan? Hjälp!

Topilla on käytössä melko ohuet nivelkuolaimet, jotka tulivat hevosen mukana joulukuussa. Tuskin ne nyt ovat yhtäkkiä epäsopiviksi käyneet. Asiasta lueskellessani törmäsin tähän videoon, joka on tietenkin vain yksi näkemys asiasta, mutta sai silti omatuntoni soimaamaan. Mitä jos Topia todellakin sattuu koko ajan kun ratsastan? Kauhea ajatus.





Turpahihnat olen heittänyt mäkeen jo ajat sitten ihan vain laiskuuttani, joten Topi saa suunsa auki ratsastettaessa. Näin jälkikäteen mietittynä se tosiaan myös aukoo suutaan melko paljon. Tuskinpa se sitä tavan vuoksi tekee.

Tänään kun menin tallille, päätin tehdä eläinkokeita ja mielikuvaharjoituksia asian tiimoilta. Asetin itseni totaaliseen ohjienkäyttökieltoon! Pidin ohjista kiinni vain hellästi muutamalla sormella ajatellen, että ne ovat jotakin särkyvää. 

Ensimmäinen huomioni oli, että Topi käyttäytyi ja liikkui hyvin rennosti. Ei kovin yllättävää. Yllätyksenä kuitenkin tuli se, että kaikkinainen "riitely" välillämme jäi pois lähes kokonaan, vaikka teimme ihan samoja asioita kuin yleensäkin! Katseltuani nimittäin eilen näitä kuvia Facebookissa, alan olla vakuuttunut siitä, että kuolain on kaiken kaikkiaan täysin turha vekotin. Ilman kuolainta, tai jopa ilman suitsia, voinee tehdä ihan mitä tahansa - jos osaa.

Tilanne vaatinee hieman lisäopiskelua ennen kuin päätän mitä lähden seuraavaksi kokeilemaan. Kuolaimettomat suitset houkuttavat, tosin niitäkin tuntuu olevan niin monenlaisia (kuten kuolaimiakin), että ihan tässä menee pää pyörälle.


Jotain on kuitenkin tehtävä! Siispä ituhippi ottaa nyt seuraavan askeleen toisinhevostelussa.