Sivut

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Sen arkisimman puute

No ok, me ei ehkä olla ihan keskivertoperhe:
Meillä on itämaisia kissoja ja intialaisia juoksuankkoja. Käärmeitäkin löytyy vähän joka maailmankolkasta, kaikkea australialaisesta argentiinalaiseen. On belgialaisia jättikaneja ja sokerioravia, joista kukaan vieras ei yleensä ole kuullutkaan. Hitto, meillä on jopa liettualainen sotahevonen.

Mutta se arkisin meiltä puuttuu. Meillä ei ole koiraa*.



*) Teknisesti ottaen minulla on koira, mutta vanhempani ovat sen puolivahingossa adoptoineet. En usko, että tuon koiran saaminen takaisin, ainakaan pysyvästi, on enää mahdollista. Tarkennettakoon siis, että meillä ei ole koiraa kotona.


Jo joskus vuosia sitten, kun olimme vasta tutustuneet, muistan Jounin kertoneen koirakuumeestaan, joka aktivoituu joka jumalan kevät. Jounin lapset ovat todistelleet, miten Jouni on todellakin keväisin kantanut kirjastosta kaikki mahdolliset koirakirjat päntättäväkseen.

Väite pitänee paikkansa, koska tällä hetkellä Jouni viettää huomattavan paljon aikaa nokka kiinni iPadissa koiravideoita tuijotellen. Eräinä öinä siis noin kolmeen asti aamulla, joten syndrooma alkaa olla suhteellisen vakava.

Jounin himoitsema rotu on vaihdellut vuosien saatossa basenjin, pulin, pumin ja nyt viimeisimpänä komondorin välillä. En ihan pysty samaistumaan näihin Jounin haaveisiin, koska itse olen yksiselitteisesti sileäkarvaisten koirien ystävä. Turkkikoirat ei vain ole mun juttu. (Lapsuuden lhasa apso –traumat?) Oma koirani on kääpiöbullterrieri, joka myös rotuna viehättää minua kovasti. Bullin kanssa ei ole koskaan tylsää, sen verran vitsikäs eläin on kyseessä.

Se, joka väittää, että koiralla ei voi olla huumorintajua, ei ole koskaan tuntenut bullterrieriä.


video


Kyllä. Tämä urpo on minun koirani. Ja ei - sillä ei ole mitään kohtausta. Eikä se yritä päästä juoksuhousuista eroon. Se suorittaa vastaavan aamujumpan myös pöksykauden ulkopuolella.


Bullterrieri on ehkä kuitenkin turhan aktiivinen rotu nykyiseen elämäntapaamme. Viikonloppuisin koira pääsisi kyllä ulos touhuamaan siinä missä mekin, mutta eihän ne koirat niin toimi, että niihin voisi viikonlopuksi asentaa eri moodin kuin arkipäiviksi. Meidän arkipäivät kun ovat koiran näkökulmasta ihan helvetin ankeita (lue: päivittäin vähintään kymmenen tuntia poissa päivittäin) enkä oikeasti ymmärrä, miten tässä elämäntilanteessa handlaisimme esimerkiksi pennun kasvattamisen.


Bullin ja staffin sporttivartti


Ehkä jos ottaisin vähän time-offia oikeista töistä ja kirjoittaisin sen haaveilemani kirjan? Siinähän sitä voisi joku koiranpentukin juoksennella kintuissa.

Itse en ainakaan näe, että enää kymmenen tunnin työrupeaman jälkeen lähtisin himolenkille jonkun adhd-bulliuroksen kanssa. Sitä paitsi itsehän pääsääntöisesti singahdan tallille välittömästi töiden jälkeen. Nykytallille en oikein voisi ottaa omaa koiraa mukaankaan. Siellä juoksentelee jo viisi sesseä ihan talon puolesta.

Kissat eivät onneksi tarvitse ulkopissatusta ja pitävät toisilleen seuraakin. Kun tulemme kotiin, ne ovat ”ainoastaan” vailla ruokaa ja rakkautta.

Mutta jos meille tulisi koira, siis ihan teoriassa, olisi kai käytännöllistä, että se pärjäisi ulkona. Ei siis esimerkiksi käytännössä nakumahainen bullterrieri, joka tarvitsee toppatakin jo ensipakkasilla. Eli mentäisiin joka tapauksessa sinne turkkikategoriaan. Yggggh!

Koirasta sopisi olla myös jotain hyötyä!

Pari viikkoa takaperin meiltä vietiin 5-6-kiloinen kani ihan omasta pihasta. Tontin vastakkaiselta laidalta löytyvästä metsästämme löytyi pupuparan jäämistö: siis kasa pelkkää karvaa, selkänahka ja takajalat. Häkkiverkon kunnosta päätellen häkkiä oli moukaroitu lapa edellä ulkopuolelta, kunnes kahdella salvalla JA puukiilalla suljettu ovi oli antanut periksi. Verkko oli painunut montulle sisään häkkiin niin, että mikään ketun kokoinen sitä ei olisi saanut siihen muotoon taottua.

Olen aika pro-petoeläin huolimatta siitä, että alueellamme liikkuu ilmeisen paljon esimerkiksi ilveksiä. Olisi kuitenkin ihan kiva, että kotieläimiä ei syötäisi ihan omasta pihasta. Koen kuitenkin, että kotieläimieni turvallisuudesta huolehtiminen on MINUN tehtäväni (itse asiassa jo ihan eläinsuojelulain näkövinkkelistä), vaikka se sitten vaatisikin aitojen rakentamista ja/tai vahtikoiran hankkimista.

Minä harjaan kaukasianpaimenkoiraa joskus v. 2009. Esimerkiksi tällaisella hoituisi tontin vartiointi suht tehokkaasti.


Ei minulla ole mitään oikeutta ruikuttaa, että yhyy – metsässä asuu susia. Missäs muualla ne sitten asuisivat? Itsepä olen sinne asettunut ja päättänyt pistää pystyyn kanifarmin pellonreunaan. Tough luck. Sudet ja ilvekset olivat täällä minua ennen.

Ja hei – on sekin mahdollista, jopa todennäköistä, että kanini teurasti joku irtonaisena juokseva pystykorva. Siis ihan domestikoitunut susi. Ne niitä pahimpia yleensä onkin.

Petokysymys sikseen, ei siitä bullterrieristä olisi ehkä tähän vahdinkaan hommaan. Ei bullia ilves tai supi saisi vietyä, mutta en uskoisi omaa yksilöäni kani- tai ankkavahdiksi. Luulen, että siinä voisi käydä niin että rouva Vahti nautiskelisi pupupaistin ihan itse ja lavastaisi vieläpä ilveksen syylliseksi, jos osaisi. Ruoka on über alles, aina.

Aina ruoka-aikaan kotona


Toinen Minun Rotuni on mastiffi, siis ihan tavallinen mastiffi. Ei tiibetin-, pyreneitten- eikä edes bullmastiffi, vaan mastiffi. Elämäni koira, Retu, oli mastiffi, joka tuli minulle aikuisena. Kiltimpää ja hyväntahtoisempaa koiraa en ole koskaan eläessäni tavannut. Jos yhdelläkään koiralla koskaan on ollut sydän puhdasta kultaa, se oli Retu.


Paras. Koira. Ikinä.


Olen vannonut, että jonain päivänä hankin vielä uuden mastiffin. Tavallaan samalla kuitenkin pelottaa, että uusi mastiffi ei olisikaan Retun veroinen. Joutuisin pettymään.



Tässä vaiheessa, kun olen kuvaillut kahta suosikkirotuani, joista kumpaakin kai pidetään jossain määrin pelottavana, on todella epäloogista todeta, että suhtautumiseni koiriin on todella …stressaantunut. Se on kai yksi todellinen syy siihen, että meillä ei koiraa olekaan.

Ei ole varmaan edes liioiteltua sanoa, että pelkään koiria. Nykyään. Remmissä kohti rähjäävä pikkukoirakin aiheuttaa minussa reaktion, jonka johdosta tekisi mieli ladella voimasanoja fleksin toisessa päässä nököttävälle omistajalle. Ei ole todellakaan ihan ookoo, että koirasi syöksähtää yllättäen jalkojani kohti. Ei edes silloin, kun omistaja lässyttää, että ”mutta kun ei se tee mitään, se on ihan kiltti!

Jotkut ihmiset oikeasti pelkäävät, tai jopa inhoavat koiria. Tällaiset epämiellyttävät kohtaamiset eivät todellakaan paranna tilannetta. Koiranomistajat saisivat ihan oikeasti pitää sen mielessään sen käsittämättömän itsekkään kyllä-mä-ainakin-pidän-mun-koiraa-irti -asenteen sijaan. Tai sitten pitää todellakin olla 250-prosenttisen varma, että se piski ei missään tilanteessa ole kenenkään jaloissa. Olen taas huokaillut syvään lukiessani näitä viimeaikaisia "pitbull-tyyppiset koirat repivät naisen" -uutisia.

Onko hei ihan pakko pilata kaikkien bull-tyyppisten rotujen harrastajien maine omalla perseilyllään?

Lapsena en olisi ikinä uskonut pystyväni edes kuvittelemaan tilannetta, jossa en ole sinut koirien kanssa.  Olen nukkunut koirien kanssa, ulkoiluttanut niitä, työntänyt käteni niiden kurkkuun ja hännän alle. Kaiken kaikkiaan on harvinaista, että pelkään mitään eläintä.


Apinoita ei lasketa. Apinat on kuumottavia. Poikkeuksetta. Niiden kanssa en edes halua tulla toimeen.


En ole koskaan kokenut oloani epävarmaksi, vaikka kyseessä olisikin ollut iso ja/tai vaarallisena pidetty koirarotu. Koirien kanssa oleminen ja toimiminen on ollut jotenkin helppoa ja luontevaa, enkä ole voinut ymmärtää ihmisiä, jotka eivät tiedä miten päin edes olla, jos tilassa on koira.

No, nyt olen itse sieltä pahimmasta päästä. Toki en vieläkään ryntää hampaat irvessä vieraan koiran päälakea taputtelemaan, ei se tietotaito tai maalaisjärki ole hävinnyt minnekään. En vain mielelläni tee sitä. Tutut koirat ovat pääasiassa ok, mutta mieluiten vältän kaikki suorat kontaktit koiriin.

Paitsi omaan bullinarttuuni, joka on tällä hetkellä universumin ainoa koira, jota en pelkää lainkaan.


Neiti Kesäheinä, harmiton tapaus


Eipä tähän tilanteeseen pääsemiseksi paljoa vaadettu. Yksi rehellinen ”hengenlähtö lähellä” –tyyppinen painiottelu koiran kanssa ja reissu ensiapuun sai kai tajuamaan että ainiin, jotain voi todellakin käydä. Pitkät saikut ja useamman tonnin leikkaus. Itse tapahtumasta tai ensiavussa olemisesta en shokkitilaltani edes muista juuri mitään.

Mutta siinä se koiraitsetunto meni, ihan kertalaakista. Kuulostaa typerältä, ja selän takana lienee helppo sanoa yhtä sun toista tästä mun "ongelmasta".

Mutta oikeasti: kokeilkaa itse ja tulkaa sitten sanomaan, että mun koirapelko on liioiteltua.


En kuitenkaan missään vaiheessa valinnut näin. Tai päättänyt, että vitut, mä en ole enää ikinä missään tekemisissä koirien kanssa. Mua vain yksiselitteisesti vähän hermostuttaa koirien lähellä. En tee siitä numeroa, eli kyseessä ei ole esimerkiksi sellainen teatraalinen "kädet ilmaan ja kiljutaan kun nähdään hiiri" -tyyppinen pelko.

Useimmat tuskin ovat edes huomanneet koko asiaa, koska pyrin käyttäytymään (jo ihan koirankin takia) mahdollisimman iisisti. Todennäköisesti koirat huomaavat sen silti.



Olen miettinyt, onko koirapelkoni – kutsutaan sitä nyt kuitenkin vaikkapa sillä nimellä – syy jättää koira hankkimatta. Vai päinvastoin, olisiko se nimenomaan syy hankkia koira? Pääsisikö sillä asian vatvomisesta?

Noh, katsotaan miten käy! Jos nykymeininki jatkuu, en ole varsinaisen yllättynyt, jos meidän pihaan ilmestyy yllättäen komondorin pentu, jonka hankinnan kanssa mulla ei ole mitään tekemistä.



Ja siinäpähän hankkii jos haluaa! Hankinhan minäkin ....tuota, köh... hevosen. Enkä tainnut edes tajuta kysyä lupaa.



P.S. Rotuehdotuksia otetaan vastaan...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti