Sivut

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Puliukko kodissani

Joitain viikkoja sitten kirjoitin koirista, koirapelostani ja siitä, miten meiltä kyseinen kotieläin yllättäen puuttuu ihan kokonaan. 

Blogitekstini jälkeen asia otettiin puheeksi meillä kotonakin, vaikkakin lyhyesti ja ytimekkäästi. Näin tiivistetysti: tiedän, että Jouni on haaveillut omasta koirasta kymmeniä vuosia. Minulle ei korventavaa koirakuumetta ole, mutta en aio pullikoida (pulikoida?) vastaan, jos Jouni haluaa unelmansa toteuttaa. Olin sitä mieltä, että jos (=kun) Jouni koiran haluaa – koira on tervetullut. Tottakai olen apuna ja mukana koiran hoidossa, vaikka koira olisikin lähtökohtaisesti Jounin hankinta.

Rotu alkoi viime metreillä kallistua puliin. En tiedä miten paljon asiaan vaikutti jossain määrin nihkeä suhtautumiseni laumanvartijan hankintaan. Komondor on näyttävä koira, mutta luulen, että olisi hyvä aloittaa jostain iisimmästä. Sitä paitsi minulla on visuaalispohjainen asennevamma sitä ajatusta kohtaan, että meidän koko piha pitäisi aidata kolmemetrisellä panssariaidalla.

Kuten aiemmin kirjoitin, Jouni on viime aikoina viettänyt aikaa koirasivustoilla varsin tiiviisti. Näin ollen pentutilannekin oli aika nopeasti kartoitettu. Kävimme katsomassa kahta eri pentua, jotka kumpikin olivat aivan valloittavia. Näin bulli-ihmisen silmin pennut olivat suorastaan häkellyttävän rauhallisia, sellaisia täysipäisiä. Ne tervehtivät meitä avoimesti ja iloisesti, mutta osasivat kyllä olla itsenäisesti omissa oloissaankin.

(Mitä ihmeen adhd-termiittejä ovat olleet ne pennut, joiden kanssa olen tähän asti ollut tekemisissä? Vaadin selitystä!)

Viime sunnuntaina Jounin vuosikymmenten haave sitten vihdoin toteutui, kun pieni puliukko muutti meille. Järjestimme Jounin lasten kanssa nopean nimeämisneuvonpidon, jossa 12-viikkoinen barbapörröä muistuttava otus sai kutsumanimekseen Pontus


Mikko on jo tuttu ja turvallinen kaveri

Pontus on ehtinyt olla jo mukana töissä ja eläintenhoidossa, enkä lakkaa ihmettelemästä sen käyttäytymistä! Se suhtautuu asioihin uteliaasti ja arkailematta, mutta ei kuitenkaan hyperaktiivisesti. Kun ohikulkijat pysähtyvät lepertelemään sille, se hymyilee ja tervehtii iloisesti, mutta edes ylenpalttinen lässyhössötys ei saa sitä ylikierroksille (vrt. bullterrieri). Innostuessaankin se on melko hillitty, lähinnä juoksentelee hyväntuulisena ja kanniskelee lelua suussaan. Ihan outoa! 

Mitään suurempaa tuhotaipumustakaan ei ole vielä tullut ilmi. Olen menettänyt vasta yhden kännykän laturin, johon liittyvä puhelinkin on kyllä jo lopettanut toimintansa. Vaan vielähän tuo ehtii… 



Kakkasaldo 1 x keittiö, pissasaldo 1 x makkarin matto. Ei paha!


Mutta tästä se yhteinen seikkailu pentu-Pontuksen kanssa alkaa - kaikkine tulevine kakkoineen ja pissoineen! Huvittavaa on ollut laskea, miten moni kysyy että "Onko toi siis ihan ...joku rotukoira?

Siellä ne iso ja pieni isäntä nyt kiertävät tiluksia <3
"Toitte sitten tällaisen? Kiitti vaan."

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Aviossa Hemulin kanssa

Eilen oli hyvä päivä.

Sain nukkua pitkään, aurinko paistoi, ratsastus sujui erityisen hyvin, sain nukkua vielä päikkäritkin, näin vastasyntyneitä karitsoja... Ja meillä oli hääpäivä.

Kuten edellisen perusteella voi päätellä, ohjelmassa ei ollut mitään sen kummempaa juhlaohjelmaa. Ei kynttiläillallista, ei ruusun terälehtiä satiinilakanoilla, ei edes vaahtokylpyä. Joitain viikkoja sitten mietin mahdollisia juhlistustapoja, kun hääpäivä osui silmääni kalenterissa, mutta se sitten vaan jotenkin jäi pelkän ajatuksen tasolle. Jonkun kämäisen ruotsinristeilyn varaaminen (vain sen takia, että on nyt sitten tehnyt edes jotain hääpäivänä) olisi ollut vähän säälittävää. Eikä meillä olisi kyllä ollut siihen aikaakaan.

Luojan kiitos ei Jounikaan nyt tuntunut odottavan sen suurempaa glamouria tai keksimällä keksittyä ohjelmaa. Olemme kumpikin ihan tyytyväisiä täällä kotona, omalla pihalla kuopsuttelemassa ja lapioimassa hevosenpaskaa (jota on yhä btw jäljellä) pensaiden juurelle.

Vaikka jollain tasolla olen jäänyt hyvin pitkälti entisten sosiaalisten piirieni ulkopuolelle kaukaisesta maantieteellisestä sijainnista johtuen, uskallan silti väittää, että elämässäni on paljon enemmän sisältöä kuin pari vuotta sitten. En ikävöi baari-iltoja, ostoskeskuksissa kiertelyä enkä edes television tuijottamista. Mieluummin olen ulkona ja puuhastelen eläinten kanssa.

Jounia ei onneksi oikeasti haittaa, että rymyän pitkin tiluksia tuulitakissa, maalitahraisissa housuissa ja kumisaappaissa. Koska olen aiemmin elänyt parisuhteessa, jossa ulkonäöstä sai varsin välitöntä palautetta, osaan arvostaa tätä nykyistä vapauttani näyttää aivan paskalta, jos siltä tuntuu.

Jos Jouni jotain pukeutumisessa kommentoi, kysymys on nimenomaan epäkäytännöllisistä tai säähän sopimattomista asuvalinnoista. Nekin kommentit liittynevät siihen, että Jouni ilmeisesti haluaa, että selviän hengissä esimerkiksi 30 asteen pakkasesta. En usko, että Jouni murehtii maineensa menettämisestä, koska minä näytän läskiltä jossain vaatteessa.

Ja jos olisin jo aikoinaan tajunnut, että maailmassa todellakin on miehiä, jotka ovat kiinnostuneet luonnosta, en olisi tyytynyt muuhun. Jostain syystä vain kuvittelin, että sellaisia miehiä ei ole olemassakaan. Onneksi olen kuitenkin löytänyt sellaisen, enkä joudu jatkuvasti hämmentyneen tuijotuksen kohteeksi, kun kerron marsujeni tekemisistä. Puutarha ja eläimet ovat yhteisiä, ja kehittelemme näitä projekteja yhdessä.

Eläimet ja puutarha eivät vie meiltä yhteistä aikaa. Ne antavat sitä.

Omituisia, jopa tahdittomia, kysymyksiä kuulee aika ajoin. Kun olen messuilla tai muissa yleisötapahtumissa esittelemässä käärmeitä, joka hemmetin kerta vähintään muutama ihminen inhosta irvistellen epäilee ääneen, etten kyllä koskaan tule löytämään poikaystävää. Koen kommentin vähintäänkin loukkaavaksi, joskin on melko tyydyttävää vastata, että "tämä on itse asiassa nimenomaan aviomieheni hankkima käärme".

Lähipiirikin on ihmetellyt tätä maalle muuttamista ja kysellyt, että miten ihmeessä olen saanut Jounin tänne ylipuhuttua. "Eikös se Jounikin ole kuitenkin ihan kaupunkilainen?"

Noh, eipä tuossa "ylipuhumisessa" kovin iso homma ollut. Ihan vapaaehtoisesti tuo lähti mukaan erilaisia myytäviä tiloja katsastamaan ja oli allekirjoittanutta selvästi kriittisempi esimerkiksi pihan ja puutarhan suhteen. Tämä meidän "kaupunkilainen" on nimittäin hardcore-sarjan viherpeukalo. Mun Hemuli. <3


Jouni shoppaili meille pääsiäisnarsisseja
Jouni tilasi Forestrumilta purppurapihtoja ja mustakuusia
...ja lehtikuusia
Jouni istutti itsenäisyyspäivän tietämillä talventähtiä, jotka kukkivat nyt
Pikkukäenrieska on sentään ihan luomua
...Ja kukkapenkin narsissit jo talon edellisen isännän istuttamia
Kuten syreenitkin

Toivottavasti näitä keväisiä, aurinkoisia hääpäiviä on edessä vielä monta. Jos saisin päättää, niin mitään en nykyisestä muuttaisi.

torstai 17. huhtikuuta 2014

Alfons viidakkokanojen jalanjäljissä

Eipä tiennyt Alfonsin kasvattaja, millainen starba pojasta kasvaa! Taisinkin joskus ohimennen täällä mainita, että heräte”ostoksena” nappasimme mukaan viime syksynä pari ylijäämäkukkoa tutun harrastajan luota. Pataan olivat siis matkalla lähipäivinä.




Yksi näistä kolmesta kukosta oli kochin-kukko Alfons, jota eilen illalla ihaili yli puoli miljoonaa suomalaista. Sanoisin, että se on melkoinen saavutus kanalle. Alfonsista tuli julkkis ja ihailun kohde kertoheitolla, kun se hurmasi Kymmenen Uutisten loppukevennyksessä!

Tsekkaa Alfonsin ensiesiintyminen täällä:
http://www.katsomo.fi/?progId=325597&itemId=71793

(Pätkä alkaa kaikkien riipivien mainosten jälkeen kohdasta 15 min!)


Myös ainakin Metro ja Rantapallo ovat noteeranneet meidän julkkistiput! Jippii!


Alfons ei kuitenkaan jäänyt meille töihin pysyvästi, se kävi starailemassa ainoastaan aamun lehdistötilaisuudessa. Varsinaisia pääsiäisen tähtiä ovat tipumme, jotka asustelevat nyt SEA LIFEn sademetsäosastolla 23.4. saakka. Terraariossa kirmaa sekalainen sakki Mille Fleureja ja Faverolleseja.


Jätkä paistattelee tottuneesti parrasvaloissa - siis kumpikin...
Mami Go Go -blogin Minttu sai vapauttaa ensimmäisen tipun terraarioon
Alfons osallistui pressitilaisuuden aamiaistarjoiluihin ihan muina kukkoina
Ja tokihan Alfons itsekin oli ansainnut osansa aamiaispöydän herkuista

Ja ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä miksi ihmeessä yleisöakvaario hankkii tipuja...

Meille arkipäiväinen tuotantokana todellakin polveutuu viidakon asukkaasta, punaviidakkokanasta (Gallus gallus)! Kovinkaan kaukaista aasinsiltaa ei siis tarvitse etsiskellä, sillä kana on sademetsäosastolla enemmän kuin kotonaan! Vaikka broilereita ja munijakanoja on miljardeja, alkaa viidakkokana olla hätää kärsimässä. Lajia uhkaa muun muassa kesykanojen kanssa risteytyminen.

Loppujen lopuksi ihmiset tuntuvat tietävän kanoista aika vähän huolimatta siitä, että broileri on jokapäiväistä herkkua yhden jos toisenkin lautasella. Näiden pääsiäistipujenkin kohdalla monet ovat olleet huolissaan siitä, mitä SEA LIFEn tipuille tapahtuu pääsiäisen jälkeen.


Eivätpä tiputkaan juuri ihmetelleet äkisti eksoottisemmaksi muuttunutta maisemaansa

Noh, tiivistettäköön nyt vaikka niin, että nämä tiput ovat onnekkaampia kuin ne 54 miljardia broileria, jotka Suomessa teurastetaan joka vuosi. Julkisuustempauksensa jälkeen tuomme ne takaisin kotiin kasvamaan. Kesän tullen ne pääsevät ulos kuopsuttelemaan maata ja maistelemaan matoja.

Entä sitten käytännössä… Noh, eihän se kukko lehdistötilaisuuden jälkeen itsekseen kotiin lentänyt. Tästäpä syystä tein loppupäivän töitä Alfonsin seurassa. Suurimman osan päivästä se osasi käyttäytyä ihan hyvin, mutta jokusen kerran se innostui kiekumaan eläimellisellä raivolla. Tämän kokoluokan kukolla ei valitettavasti ole myöskään ihan pieni ääni. Hyvin se työpäivä siitä huolimatta sujui, sillä kuin taianomaisesti Alfons tajusi pitää päänsä kiinni aina silloin, kun puhuin tärkeää puhelua.

Etenkin englanninkielisten puheluiden aikana sai jännittää mahdollisia taustakiekaisuja. En olisi halunnut joutua tilanteeseeen, jossa joudun pyytämään vastapuolelta anteeksi. 

”I’m sorry,  I have a cock in my room.”



Tervetuloa SEA LIFEn toimistoon


Kuvaa ei ole edes lavastettu. En todellakaan tiennyt, että työkaverini on sen käynyt lasin läpi (saletisti hihitellen) nappaamassa.


Yllättävintä päivässä oli kuitenkin meikäläisen kropan reagointi! Iltapäivään mennessä olin aivan turkasen tukossa. Kurkkua kuristi, nenä oli tukossa. Päätä särki ja väsytti. En ole tietääkseni allerginen millekään, mutta näin allergia-amatöörinä väittäisin, että oireet johtuivat siivekkäästä seuralaisestani. En muutakaan selitystä asialle keksi.

Ennen en ole vastaavaa kokenut, mutta enpä ole ennen ollut kokonaista päivää sisätiloissa linnun kanssa.



Psst! Lisää napsimiani kuvia aamun kutsuvierastilaisuudesta löytyy SEA LIFEn Flickr-tililtä!

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Myskisorsia maailmalta

Elämäni ensimmäiset myskisorsat bongasin Azoreilla 2012, mutta toiset osuivat matkan varrelle Thaimaassa, Koh Lantalla, lähes päivälleen vuosi sitten.

Tästä jälkimmäisestä kohtaamisesta löytyi sentään jokunen todistekin. Azorien kuvat kun tuntuvat mystisesti hävinneen.





video










Paikkaan on vaikea antaa tarkkoja koordinaatteja, koska linnut olivat jonkun paikallisen kotipihassa. Itse talo ja piha löytyi itsenäisellä ratsastusretkellä yllä olevissa maisemissa.

Sen arkisimman puute

No ok, me ei ehkä olla ihan keskivertoperhe:
Meillä on itämaisia kissoja ja intialaisia juoksuankkoja. Käärmeitäkin löytyy vähän joka maailmankolkasta, kaikkea australialaisesta argentiinalaiseen. On belgialaisia jättikaneja ja sokerioravia, joista kukaan vieras ei yleensä ole kuullutkaan. Hitto, meillä on jopa liettualainen sotahevonen.

Mutta se arkisin meiltä puuttuu. Meillä ei ole koiraa*.



*) Teknisesti ottaen minulla on koira, mutta vanhempani ovat sen puolivahingossa adoptoineet. En usko, että tuon koiran saaminen takaisin, ainakaan pysyvästi, on enää mahdollista. Tarkennettakoon siis, että meillä ei ole koiraa kotona.


Jo joskus vuosia sitten, kun olimme vasta tutustuneet, muistan Jounin kertoneen koirakuumeestaan, joka aktivoituu joka jumalan kevät. Jounin lapset ovat todistelleet, miten Jouni on todellakin keväisin kantanut kirjastosta kaikki mahdolliset koirakirjat päntättäväkseen.

Väite pitänee paikkansa, koska tällä hetkellä Jouni viettää huomattavan paljon aikaa nokka kiinni iPadissa koiravideoita tuijotellen. Eräinä öinä siis noin kolmeen asti aamulla, joten syndrooma alkaa olla suhteellisen vakava.

Jounin himoitsema rotu on vaihdellut vuosien saatossa basenjin, pulin, pumin ja nyt viimeisimpänä komondorin välillä. En ihan pysty samaistumaan näihin Jounin haaveisiin, koska itse olen yksiselitteisesti sileäkarvaisten koirien ystävä. Turkkikoirat ei vain ole mun juttu. (Lapsuuden lhasa apso –traumat?) Oma koirani on kääpiöbullterrieri, joka myös rotuna viehättää minua kovasti. Bullin kanssa ei ole koskaan tylsää, sen verran vitsikäs eläin on kyseessä.

Se, joka väittää, että koiralla ei voi olla huumorintajua, ei ole koskaan tuntenut bullterrieriä.


video


Kyllä. Tämä urpo on minun koirani. Ja ei - sillä ei ole mitään kohtausta. Eikä se yritä päästä juoksuhousuista eroon. Se suorittaa vastaavan aamujumpan myös pöksykauden ulkopuolella.


Bullterrieri on ehkä kuitenkin turhan aktiivinen rotu nykyiseen elämäntapaamme. Viikonloppuisin koira pääsisi kyllä ulos touhuamaan siinä missä mekin, mutta eihän ne koirat niin toimi, että niihin voisi viikonlopuksi asentaa eri moodin kuin arkipäiviksi. Meidän arkipäivät kun ovat koiran näkökulmasta ihan helvetin ankeita (lue: päivittäin vähintään kymmenen tuntia poissa päivittäin) enkä oikeasti ymmärrä, miten tässä elämäntilanteessa handlaisimme esimerkiksi pennun kasvattamisen.


Bullin ja staffin sporttivartti


Ehkä jos ottaisin vähän time-offia oikeista töistä ja kirjoittaisin sen haaveilemani kirjan? Siinähän sitä voisi joku koiranpentukin juoksennella kintuissa.

Itse en ainakaan näe, että enää kymmenen tunnin työrupeaman jälkeen lähtisin himolenkille jonkun adhd-bulliuroksen kanssa. Sitä paitsi itsehän pääsääntöisesti singahdan tallille välittömästi töiden jälkeen. Nykytallille en oikein voisi ottaa omaa koiraa mukaankaan. Siellä juoksentelee jo viisi sesseä ihan talon puolesta.

Kissat eivät onneksi tarvitse ulkopissatusta ja pitävät toisilleen seuraakin. Kun tulemme kotiin, ne ovat ”ainoastaan” vailla ruokaa ja rakkautta.

Mutta jos meille tulisi koira, siis ihan teoriassa, olisi kai käytännöllistä, että se pärjäisi ulkona. Ei siis esimerkiksi käytännössä nakumahainen bullterrieri, joka tarvitsee toppatakin jo ensipakkasilla. Eli mentäisiin joka tapauksessa sinne turkkikategoriaan. Yggggh!

Koirasta sopisi olla myös jotain hyötyä!

Pari viikkoa takaperin meiltä vietiin 5-6-kiloinen kani ihan omasta pihasta. Tontin vastakkaiselta laidalta löytyvästä metsästämme löytyi pupuparan jäämistö: siis kasa pelkkää karvaa, selkänahka ja takajalat. Häkkiverkon kunnosta päätellen häkkiä oli moukaroitu lapa edellä ulkopuolelta, kunnes kahdella salvalla JA puukiilalla suljettu ovi oli antanut periksi. Verkko oli painunut montulle sisään häkkiin niin, että mikään ketun kokoinen sitä ei olisi saanut siihen muotoon taottua.

Olen aika pro-petoeläin huolimatta siitä, että alueellamme liikkuu ilmeisen paljon esimerkiksi ilveksiä. Olisi kuitenkin ihan kiva, että kotieläimiä ei syötäisi ihan omasta pihasta. Koen kuitenkin, että kotieläimieni turvallisuudesta huolehtiminen on MINUN tehtäväni (itse asiassa jo ihan eläinsuojelulain näkövinkkelistä), vaikka se sitten vaatisikin aitojen rakentamista ja/tai vahtikoiran hankkimista.

Minä harjaan kaukasianpaimenkoiraa joskus v. 2009. Esimerkiksi tällaisella hoituisi tontin vartiointi suht tehokkaasti.


Ei minulla ole mitään oikeutta ruikuttaa, että yhyy – metsässä asuu susia. Missäs muualla ne sitten asuisivat? Itsepä olen sinne asettunut ja päättänyt pistää pystyyn kanifarmin pellonreunaan. Tough luck. Sudet ja ilvekset olivat täällä minua ennen.

Ja hei – on sekin mahdollista, jopa todennäköistä, että kanini teurasti joku irtonaisena juokseva pystykorva. Siis ihan domestikoitunut susi. Ne niitä pahimpia yleensä onkin.

Petokysymys sikseen, ei siitä bullterrieristä olisi ehkä tähän vahdinkaan hommaan. Ei bullia ilves tai supi saisi vietyä, mutta en uskoisi omaa yksilöäni kani- tai ankkavahdiksi. Luulen, että siinä voisi käydä niin että rouva Vahti nautiskelisi pupupaistin ihan itse ja lavastaisi vieläpä ilveksen syylliseksi, jos osaisi. Ruoka on über alles, aina.

Aina ruoka-aikaan kotona


Toinen Minun Rotuni on mastiffi, siis ihan tavallinen mastiffi. Ei tiibetin-, pyreneitten- eikä edes bullmastiffi, vaan mastiffi. Elämäni koira, Retu, oli mastiffi, joka tuli minulle aikuisena. Kiltimpää ja hyväntahtoisempaa koiraa en ole koskaan eläessäni tavannut. Jos yhdelläkään koiralla koskaan on ollut sydän puhdasta kultaa, se oli Retu.


Paras. Koira. Ikinä.


Olen vannonut, että jonain päivänä hankin vielä uuden mastiffin. Tavallaan samalla kuitenkin pelottaa, että uusi mastiffi ei olisikaan Retun veroinen. Joutuisin pettymään.



Tässä vaiheessa, kun olen kuvaillut kahta suosikkirotuani, joista kumpaakin kai pidetään jossain määrin pelottavana, on todella epäloogista todeta, että suhtautumiseni koiriin on todella …stressaantunut. Se on kai yksi todellinen syy siihen, että meillä ei koiraa olekaan.

Ei ole varmaan edes liioiteltua sanoa, että pelkään koiria. Nykyään. Remmissä kohti rähjäävä pikkukoirakin aiheuttaa minussa reaktion, jonka johdosta tekisi mieli ladella voimasanoja fleksin toisessa päässä nököttävälle omistajalle. Ei ole todellakaan ihan ookoo, että koirasi syöksähtää yllättäen jalkojani kohti. Ei edes silloin, kun omistaja lässyttää, että ”mutta kun ei se tee mitään, se on ihan kiltti!

Jotkut ihmiset oikeasti pelkäävät, tai jopa inhoavat koiria. Tällaiset epämiellyttävät kohtaamiset eivät todellakaan paranna tilannetta. Koiranomistajat saisivat ihan oikeasti pitää sen mielessään sen käsittämättömän itsekkään kyllä-mä-ainakin-pidän-mun-koiraa-irti -asenteen sijaan. Tai sitten pitää todellakin olla 250-prosenttisen varma, että se piski ei missään tilanteessa ole kenenkään jaloissa. Olen taas huokaillut syvään lukiessani näitä viimeaikaisia "pitbull-tyyppiset koirat repivät naisen" -uutisia.

Onko hei ihan pakko pilata kaikkien bull-tyyppisten rotujen harrastajien maine omalla perseilyllään?

Lapsena en olisi ikinä uskonut pystyväni edes kuvittelemaan tilannetta, jossa en ole sinut koirien kanssa.  Olen nukkunut koirien kanssa, ulkoiluttanut niitä, työntänyt käteni niiden kurkkuun ja hännän alle. Kaiken kaikkiaan on harvinaista, että pelkään mitään eläintä.


Apinoita ei lasketa. Apinat on kuumottavia. Poikkeuksetta. Niiden kanssa en edes halua tulla toimeen.


En ole koskaan kokenut oloani epävarmaksi, vaikka kyseessä olisikin ollut iso ja/tai vaarallisena pidetty koirarotu. Koirien kanssa oleminen ja toimiminen on ollut jotenkin helppoa ja luontevaa, enkä ole voinut ymmärtää ihmisiä, jotka eivät tiedä miten päin edes olla, jos tilassa on koira.

No, nyt olen itse sieltä pahimmasta päästä. Toki en vieläkään ryntää hampaat irvessä vieraan koiran päälakea taputtelemaan, ei se tietotaito tai maalaisjärki ole hävinnyt minnekään. En vain mielelläni tee sitä. Tutut koirat ovat pääasiassa ok, mutta mieluiten vältän kaikki suorat kontaktit koiriin.

Paitsi omaan bullinarttuuni, joka on tällä hetkellä universumin ainoa koira, jota en pelkää lainkaan.


Neiti Kesäheinä, harmiton tapaus


Eipä tähän tilanteeseen pääsemiseksi paljoa vaadettu. Yksi rehellinen ”hengenlähtö lähellä” –tyyppinen painiottelu koiran kanssa ja reissu ensiapuun sai kai tajuamaan että ainiin, jotain voi todellakin käydä. Pitkät saikut ja useamman tonnin leikkaus. Itse tapahtumasta tai ensiavussa olemisesta en shokkitilaltani edes muista juuri mitään.

Mutta siinä se koiraitsetunto meni, ihan kertalaakista. Kuulostaa typerältä, ja selän takana lienee helppo sanoa yhtä sun toista tästä mun "ongelmasta".

Mutta oikeasti: kokeilkaa itse ja tulkaa sitten sanomaan, että mun koirapelko on liioiteltua.


En kuitenkaan missään vaiheessa valinnut näin. Tai päättänyt, että vitut, mä en ole enää ikinä missään tekemisissä koirien kanssa. Mua vain yksiselitteisesti vähän hermostuttaa koirien lähellä. En tee siitä numeroa, eli kyseessä ei ole esimerkiksi sellainen teatraalinen "kädet ilmaan ja kiljutaan kun nähdään hiiri" -tyyppinen pelko.

Useimmat tuskin ovat edes huomanneet koko asiaa, koska pyrin käyttäytymään (jo ihan koirankin takia) mahdollisimman iisisti. Todennäköisesti koirat huomaavat sen silti.



Olen miettinyt, onko koirapelkoni – kutsutaan sitä nyt kuitenkin vaikkapa sillä nimellä – syy jättää koira hankkimatta. Vai päinvastoin, olisiko se nimenomaan syy hankkia koira? Pääsisikö sillä asian vatvomisesta?

Noh, katsotaan miten käy! Jos nykymeininki jatkuu, en ole varsinaisen yllättynyt, jos meidän pihaan ilmestyy yllättäen komondorin pentu, jonka hankinnan kanssa mulla ei ole mitään tekemistä.



Ja siinäpähän hankkii jos haluaa! Hankinhan minäkin ....tuota, köh... hevosen. Enkä tainnut edes tajuta kysyä lupaa.



P.S. Rotuehdotuksia otetaan vastaan...

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Talviloma: Greatest Hits

Aika todellakin kuluu joskus nopeammin, joskus hitaammin. Erityisesti loma-aika kuluu nopeasti, käytti sen miten tahansa. Tuntuu ihan surrealistiselta, että viikon talviloma on huomenna ohi. Niinku... what?

Lomaa edeltävällä viikolla "kaikki" kyselivät, minne aiomme lähteä lomalla. No, ei minnekään. Ai aiotte vaan rentoutua kotona? No... ei meinata kyllä rentoutuakaan. Täällä maalla kun ois näitä hommia. Toki, jos tätä yhdeksän päivän putkea alkaa päivä päivältä perkaamaan, niin onhan tässä todellakin tullut askarreltua (jopa paskarreltua) kaikenlaista. Ja sää on todellakin suosinut! Vasta tänään on harmaata ja sateista, ihan kuin universumi tietäisi, että meikäläisen loma loppuu tänään.

Joskin tänäänkin pitäisi vielä mennä kuopsuttelemaan pihalle.

Olen jo monena päivänä suunnitellut kirjoittavani tänne milloin mistäkin aiheesta, mutta Oikea Elämä on vienyt voiton. Näin ollen lomatekstistäni tulee nyt ehkä sekava sössö - kaikkea ankasta hevosenpaskaan. My condolences.

Mutta tässä Greatest Hits of Talviloma, olkaa hyvät! Ehkä tätä kollaasia voi jälkikäteenkin ihastella eikä vain muistella, että se oli se loma, jonka aikana ei ehditty/jaksettu/saatu aikaiseksi käydä yhtään missään.


Onneksi on tämä ihmeellinen älypuhelin, jonka avulla tulee dokumentoitua elämää ihan puolivahingossa.




Siellä se siintää: VAPAUS! Loma alkaa!

Kukkaa pukkaa!

Mä menen jotenkin ihan kierroksille näistä kevätkukkijoista! Ensi kevääksi pitää hankkia lisää, mieluusti jopa jotain krookuksia aikaisempaa. Pienestä se on kevätilo kiinni. Niistä vaan tulee niin keväinen, jopa kesäinen, fiilinki. Jouni on salakavalasti istuttanut punaherukan juurelle talventähtiä. Ne tuli vähän niinkuin bonuksena. Edellisen isännän istuttamat narskutkin ne jo tuolla pukkaa!


Sarin kanssa tallilla

Paskaaks täs...

Suomen Kaunein Piha 2014

Kyllä, kuten sanoin, on askarreltu ja paskarreltukin. Useimmat tekevät tämän hevosjutun niin, että hevosen hankinnan myötä sitä hevonpaskaa alkaa kertyä. Ja se on sitten sen ajan murhe. Rakennetaan lantalaa ja tehdään noutosopimuksia paikallisten viljelijöiden kanssa. Lässyn lässyn.

Noh... Meillä tämäkin tehtiin toisin. Meidän hevonenhan on yhä vieraassa tallissa täyshoidossa - paskoineen kaikkineen. Sen sijaan me tilattiin paska ihan paskana, ihan kotiinkuljetettuna! Itsehän tipuin kärryiltä tämän suhteen jo ajat sitten, mutta jotenkin skenaarioon liittyi myytävänä oleva traktorin peräkärry, se kyseinen peräkärryllinen vuoden palanutta lantaa, naapuri, potentiaalinen kärrynostaja ja jonkinlainen paskansijoitusongelma.

Lopputulos: noin 1,5 kuutiota hevosenpaskaa meidän pihaton-to-be oven edessä. Piha se senkun kaunistuu! Ei tähän mustalaisleiri-imagoon voi suhtautua kuin huumorilla.


Huomaa erityisesti ihastuttava yksityiskohta, metrin korkuinen jäinen paskamonoliitti.



Kevätpäiväntasaus = se päivä, kun oluen sijasta tekeekin mieli siideriä

Aktivoiduin puutarhassa: viimevuotiset piiskupöheiköt saivat kyytiä!

Pulleita syreeninsilmuja

Hevonkukkua piiskuille. Kohta toivottavasti rehottaa!

Osuttiin juuri h-hetkellä paikalle. Kuoriutumisen ihme.

Saanko esitellä: ensimmäiset itsetuotetut juoksuankat!

Jouni teki väsyneelle ratsastajalle munakasta omista ankan- ja kananmunista <3

On se pihattokin edistynyt. Harkot on  kohta (tänään?) paikoillaan!

Uudenmaan mehiläishoitajien kevätkokouksessakin ehdittiin pyörähtää. 

En halunnut kuvata ihmisiä kokouksessa, joten otin ...taidekuvan. Kokouksessa opiskeltiin esikotelomätää, joka on ihan oma lukunsa. En siis edes yritä tiivistää siitä tähän, vaan taidan suoltaa mehiläistarhaajien käyttämästä hepreasta ihan oman lukunsa. 

Summa summarum, olemme siis kertaalleen poistuneet myös ihmisten ilmoille. Ihan jopa Vantaalle saakka. Tämä olikin sitten loman ainoa hetki, kun koin tarpeelliseksi vaihtaa tuulihousut ja kumisaappaat farkkuihin ja saapikkaisiin. Niin hurjaksi heittäydyin, että taisin ihan hiuksetkin harjata.


Hikinen poni. My job here is done!

Mehiläiset keräävät krookuksista siitepölyä...

...mielipuolista tuulta uhmaten 
Lantaa myös terijoensalavan alle, sielläpä kasvaa kevätvuohenjuurta
Kuka taluttaa ja ketä? Topi-kulta kuljetti mut pois kentältä hanskan resorista ohjaten <3


Todettakoon tässä vaiheessa, että olen ratsastanut tällä viikolla aivan ns. hulluna. Olen totaalisen jumissa, pohkeet ja sisäreidet taipuvat juuri ja juuri kävelemiseen. Sää on suosinut ratsastuksenkin suhteen, ja kenttä alkaa olla erinomaisessa kuosissa. Topi-raukka on ollut ehkä elämänsä rääkissä. Ehkä se on ansainnut ensi viikolla vähän lomaa...


Torinhevoskaunokainen ottaa kevätaurinkoa
Neljä kuukautta siihen meni, mutta nyt isäntä on virallisesti ratsastanut Omalla Hevosella. Jes!