Sivut

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Maailman rumin lintu

Villa Kyllikin lintukuljetusyksikkö oli taas viime viikolla liikekannalla! Sunnuntai alkoi leppoisalla aamusaunalla, mutta jatkui vähän puuduttavalla kolmen tunnin edestakaisella ajelulla. Suuntana tällä kertaa Itä-Uusimaa, Peikkorinteen lintutila

Havaittavissa oli vähän samaa tematiikkaa kuin eräällä talvisella Kankaanpään reissulla. Menomatkalla Corolla oli täynnä kanoja, takaisin tullessa muita lintuja. Tällä kertaa takakontissa ei kuitenkaan pönöttänyt parvi kalkkunoita naapurille, vaan ihan omaan käyttöön haalittuja myskisorsia. Maksoimme siis sorsat kanoilla, fair enough.

Muistan, kun näin myskisorsan ensimmäistä kertaa elämässäni Azoreilla kaksi vuotta sitten. Heti ensimmäiseksi taisinkin kysyä Jounilta, että mitä ihmettä tuon linnun naamalle on tapahtunut. Myskisorsa nimittäin näyttää siltä, kuin joku olisi viskannut happoa sen nokalle. Tai vähintäänkin sillä on jotain pahalaatuisia kasvaimia koko naamavärkki täynnä. Azoreilla näkemämme parvi näytti silloisen meikä-maallikon silmään siltä, kuin koko porukkaan olisi tarttunut jokin kammottava ihosairaus.

Olin silloin vielä sitä mieltä, että tuo lintu on ihan helvetin ruma.


Myskit tekevät tuttavuutta juoksuankkojen kanssa


Tässä parissa vuodessa, jonka olen elänyt kanojen kanssa, on pääkopassani kuitenkin tapahtunut jonkin sortin niksahdus. Minusta on tullut lintuihminen! Kun näin Facebookissa ilmoituksen vapailla markkinoilla olevista myskisorsista, MINÄ ehdotin niiden hankkimista. (Yleensähän se on ollut enemmänkin Jouni, joka näistä uusista siivekkäistä on innostunut.)

Foorumeita ja nettipalstoja kahlatessani olen huomannut, että useimmat puhuvat myskiankasta. Koska olen rasittava pilkunviilaaja, olen päättänyt puhua myskisorsasta. Piste! Siinä missä kaikki muut ankat periytyvät sinisorsasta, myskisorsa on nimittäin täysin eri lintu. Ja joo – jotkut näyttävät puhuvan kesyversiosta ankkana ja villistä sukulaisesta sorsana, mutta on sekin nyt vähän pöljää. Sama lintu se on, vaikka villit yksilöt olisivatkin kevytrakenteisempia kuin linnut, joiden kasvattaminen lihaksi alkoi jo joskus ennen Kolumbuksen reissuja.

Myskisorsa on trooppinen, eteläamerikkalainen lintu, joka kasvaa huomattavasti sinisorsaa suuremmaksi. Koiras voi olla 76 cm pitkä ja painaa seitsemän-kahdeksan kiloa. Sorsalinnuksi sillä on myös huomattavan pitkä pyrstö. Myskisorsaa pidetään hyvänä ja nopeakasvuisena lihalintuna, jonka liha on ankkaan verrattuna huomattavan vähärasvaista. Toisaalla sitä verrattiin vasikanlihaan, jossain muualla sitä kuvailtiin riistamaiseksi. 

Tiedä häntä. Kerron oman mielipiteeni sitten, kun olen ensimmäisen kerran syönyt myskisorsaa.

Ankoista poiketen myskisorsa pesii puussa, joko kolossa tai jonkin muun suuren linnun vanhassa pesässä. Sopeutuminen puissa elämiseen näkyy myös linnun jaloissa: räpylöissä on tarttumiseen soveltuvat vahvat kynnet, jollaisia ei ankoilta löydy. Myskisorsa on hyvä lentäjä, joten pesiä on bongattu jopa palmujen latvasta. Myskisorsan kesyversio on usein sen verran raskasrakenteinen, ettei lento onnistu kuten villeillä sukulaisilla. Sitä paitsi saattavat nuo lentolihaksetkin olla melko olemattomat, jos lintu on kasvanut tarhassa.


Ankkaarioon/sorsaarioon on ilmestynyt sieviä munia! Ehkä ankan, ehkä sorsan.

Maailmalla myskisorsaa pidetään myös haittaeläimenä, sillä trooppisesta alkuperästään huolimatta se sopeutuu hyvin erilaisiin olosuhteisiin ja pärjää jopa pakkasilla. Se villiintyy helposti ja väärään ympäristöön asettuessaan vie elintilaa alkuperäisiltä lajeilta. Pysyvästi sitä tavataan muun muassa Uudessa-Seelannissa, jonne se ei todellakaan kuuluisi.

Myös Egyptissä on vanha, luonnonvarainen kanta, jonka alkuperä on hämärän peitossa.
Useimmissa Yhdysvaltojen osavaltioissa myskisorsat saa surutta ampua ja pesät hävittää. Meksikon puolella lintua sen sijaan pidetään paikalliseen luontoon kuuluvana.

Myskisorsat ovat myös miellyttävän hiljaisia! Eilen illalla naaraat lähinnä kujersivat, koiraan ääntelystä tulee mieleen ajokoira, jolla on keuhkoputkentulehdus. Sellaista hiljaista köhimistä.

Maukkaan lihan lisäksi myskisorsaa kehutaan ääritehokkaana kärpästen hävittäjänä. Nyt täytyy vain toivoa, että meidän myskit erottavat kärpäsen mehiläisestä… Jälkimmäiset haluaisimme kuitenkin yhä pitää hengissä.


Ja hei  - jos et vielä ole vakuuttunut myskisorsan erinomaisuudesta, niin kelaapa tätä! Myskisorsakoiraalla on 20-senttinen, spiraalimainen penis!

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Tipuöverit

Aiemmin kuvailemastani hulluuden muodosta, munamaniasta, seuraa vääjäämättä tila, jota kuvailisin parhaiten tipuövereiksi. Ainakin silloin, kun haudonnat menevät putkeen, ja tipuja alkaa kuoriutua.

Nyt niitä nimittäin on, siis tipuja, niin maan perhanasti. On bohusia, faverollea ja vähän milleäkin, huh!



Värilajitelmaa

Tsekkaa reunimmaisen tipun ilme, ha!

Skunkki - maailman kaunein tipu™

Tätä on odotettu: musta faverolles-tipu

Jo pikkufaveilla on pörheä parta

Mustaa pukkaa myös Bohusmixien muodossa

Skunkin ruskeampi sisarus

Faverolle

Faverollen säärikarvat

Bohusmix - ei juurikaan muistuta kanaa

Uusi nimikkokanani (-kukkoni), Harmo

Mielenkiinnolla odotan mitä tästä tulee. Joku blue/buff mille fleur?



Eikä tälle kai ole näkyvissä loppua. Viimeinenkin terveen järjen rajapyykki taitaa olla jo ohitettu, sillä Jouni laittoi tällä viikolla Covatutto-hautomakoneen pöhisemään - meidän makuuhuoneeseen.


Normaalia? Ei ole.




P.S. Minimunamaatti teki sen! Se onnistui! Nyt aletaan olla toisen yrityksen loppumetreillä, ja ainakin 2/7 munista piippaa jo. Nokkakin on jo nähty.

Kyllä se kiinalainen vaan osaa!

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Turistina työpaikalla

Viime torstaina olin ensimmäistä kertaa asiakkaana työpaikallani. Ellei joku sitä vielä joulubloggauksestani osannut päätellä, työskentelen kuudetta vuotta Helsingin parhaassa, kauneimmassa ja ainoassa yleisöakvaariossa, SEA LIFEssa. Olen toki pyörinyt firman nurkissa vapaa-ajalla useammankin ystävän ja sukulaisen kanssa, mutta opastetulle kierrokselle en ole itse asiassa koskaan ennen päässyt. Koska työskentelen muutenkin siellä SEA LIFEn kuivemmalla osastolla (lue: toimistossa), vietän valitettavan vähän aikaa itse näyttelyn ihmeitä ihastelemassa.

Ilta oli oikein mukava, mutta aivothan siinä paradoksissa meinasi nyrjähtää. Tavallaan olin kutsuvieraana bloggareille tarkoitetussa SEA LIFE -blogin launch-tilaisuudessa, toisaalta minun olisi jatkossa tarkoitus toimia yhtenä kyseisen blogin kirjoittajista. Eli tässä olisi nyt tarkoitus blogata bloggaamisestani - tai jotain sinnepäin.

Työpaikan blogitekstien kirjoittaminen ei oikeastaan edes tunnu työltä, koska nautin kirjoittamisesta. Tuntuu melkein syntiseltä, että bloggaamisesta ylipäätään maksetaan palkkaa. Etenkin kun meret ja merenelävien suojelu ovat asioinakin itselleni tärkeitä. Jaksaisin valistaa aiheesta ihan vapaaehtoispohjaisestikin.

Siitä huolimatta, en nyt aloita koralliriutta-, sademetsä- enkä edes ylikalastussaarnaani. Ja olisi sinne duunipaikan blogiinkin tarkoitus kirjoitella vähän muustakin kuin tonnikalojen tulevasta sukupuutosta, eli nou hätä – kyllä sitä uskaltaa lukea! Kun suojeluaihetta liipataan, yritän kuitenkin keskittyä siihen, mitä on vielä tehtävissä. Pääroolissa SEA LIFE -blogissa tulevat kuitenkin tulemaan yleisöakvaarion arkea käsittelevät tekstit, kaikkine kommelluksineen.

Opastetun kierroksemme aihe oli varsinainen klassikko, "kalojen parisuhteet ja perhe-elämä". Oppaanamme toiminut Riku kertoi omalla rennolla tyylillään niin sukupuoltaan vaihtavista huulikaloista kuin synnyttävistä merihevoskoiraistakin. Itse faktat olivat minulle jo ennestään tuttuja, mutta opastuksen seuraaminen oli siitä huolimatta viihdyttävää. Jokaisen oppaan persoona ja omat mielenkiinnon kohteet näkyvät kuitenkin selkeästi opastuksen tyylissä ja painotuksessa.

Koska visiittimme osui vieläpä merirosvoaiheiselle teemaviikolle, Riku sai kekkuloida tyylikkäästi merirosvokamppeissa.

Opastuksen jälkeen nautiskelimme kuohuviinit valtamerialtaan äärellä ja maistelimme Soupsterin herkkuja. Lisäksi talon väki esitteli lyhyesti tuoretta blogia ja muita SEA LIFEn sosiaalisen median kanavia.

Kierroksen lomassa ehdin myös räpsiä jokusen valokuvan, mikä on harvinaista herkkua. Työaikana sitä tulee yleensä räpsittyä kuvia vain akuuttiin tarpeeseen jostain tietystä kalasta tai tapahtumasta.


Puhdistajakatkarapu (Lysmata amboinensis)
Welcome to the jungle
Jättiläisgurami (Osphronemus goramy)

Jättiläisguramit istuvat parisuhdeteemaan erinomaisesti. Lisääntymisaikaan kuvan kuhmuotsainen koiras rakentaa taidokkaan kuplapesän pinnan tuntumaan. Guramikoiras vartioi pesää aggressiivisesti, kunnes poikaset kuoriutuvat. Tässä vaiheessa edes naaraalla ei ole mitään asiaa pesän läheisyyteen.


Punapiraija (Pygocentrus nattereri)


Bongaa namumyrkkysammakko (Epipedobates anthonyi)!

Sylkisivätkö ampujakalat (Toxotes jaculatrix) oppaan sormea tänään...
Riutta-altaan korallikirjoa
Oravakaloja
Vuokkokala (Amphiprion ocellaris)
Myös vuokkokalojen perhe-elämä on jossain määrin värikästä. Vuokkokalapariskunta asuu merivuokossa, jonka läheisyyteen naaras myös munii. Merivuokko tarjoaa suojaa, sillä vuokon lonkerot polttavat muita kaloja. Saalistajat pysyttelevät siis suosiolla vähän etäämmällä. Vuokkokalan ja merivuokon suhde onkin varsinainen oppikirjaesimerkki symbioosista parhaimmillaan.

Olen katkera Nemoa etsimässä -leffalle paitsi pääosalajin nimen väärästä suomennoksesta (mikä v*tun klovnikala!?), myös huutavasta asiavirheestä, joka meikäläisen vinkkelistä pilaa koko leffan juonen. Todellisuudessa, kun vuokkokalanaaras kuolee, koiras vaihtaa sukupuoltaan ja ottaa naaraan roolin.

Jos Disney Pixar olisi malttanut pysyä luonnolle uskollisena, Korallin kuoleman jälkeen Nemon isästä olisi tullut Nemon äiti.





Sokkelomureena (Gymnothorax favagineus)

Keltamerihevonen (Hippocampus kuda)

Merihevosten maailmassa kaikki on toisin. Naaras siirtää koiraan vatsapussiin mätiä, jonka koiras hedelmöittää maidillaan. Tämän jälkeen koiras kantaa kehittyviä poikasia vatsapussissaan ja lopulta "synnyttää" poikaset. Itse aktia edeltää pitkä kosiotanssi, joka voi kestää tunteja.



Pistepunahain munakotelo








Aika harva tietää, että osa hailajeista lisääntyy munimalla. Merenneidon kukkaroiksikin kutsuttuja munakoteloita voi joskus löytää rannalle ajautuneena, mutta niitä ei useinkaan osata diagnosoida juuri miksikään. Poikanen kehittyy munakotelossa ruskuaispussin tarjoaman ravinnon turvin kunnes on kuukausien kehityksen jälkeen valmis kuoriutumaan.

Hailla on sisäinen hedelmöitys, joten esimerkiksi lahnasta poiketen ne todellakin parittelevat. Parittelun aikana koirashai tarttuu naarasta rintaevästä ainoalla mahdollisellta tavalla - hampaillaan. Touhu näyttää ensinäkemältä melko brutaalilta, ja joskus asiakkaat ovatkin huolissaan "tappelevista haista".


Eläimet lähemmässä tarkastelussa Elämysaltaalla


Korvameduusa (Aurelia aurita)

Helmivene (Nautilus pompilius)

Helmiveneen passikuva

Mikko





Mukaan bloggari-illasta tarttui kaikenlaista mukavaa. Nyt voin työpäivän päätteeksi tehdä vaikkapa virkistävän drinkin. Arvostan!


Mikäli haluat jatkossa lukea myös palkallisella ajalla kirjoittamiani tekstinpätkiä, kannattaa lisätä lukulistalle SEA LIFEn virallinen blogi. Ehkäpä sinnekin voisin joskus kirjoittaa (vielä tätäkin) syvemmän luotauksen vedenalaiseen romantiikkaan...

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Kuolemanväsynyt

Eilen se sitten alkoi konkretisoitua, pihatto. Ihan oikea pihatto. Mun Omalle Hevoselle. Arvatkaa miten fiiliksissä olen?

En ole fyysisesti niin rikki kuin ennakkoon pelkäsin, mutta aika kokovartalomaitohapoilla kuitenkin. Olo oli jo valmiiksi aika turpaansaanut (ja krapulainen) kun heräsin, eikä se olotila varsinaisesti aamun aloittaneella betonin hiertämisellä parantunut. Päällä oli sellainen jännittävä yhdistelmä kahden tyyppistä väsymystä: sitä, joka aiheutuu unenpuutteesta ja sitä toista väsymystä, jossa kaikki lihasvoima on vain yksinkertaisesti loppu.

Kahden aikaan iltapäivällä aloin olla jo niin tööt, että olin jo nukahtaa sohvalle. Arvoin hetken päiväunien ja tallille lähtemisen välillä päätyen kuitenkin jälkimmäiseen. Topi nyt kuitenkin oli seissyt jo torstaista asti ratsastamatta.

Tallille ajaessani havahduin pari kertaa siihen, että todellakin ajan autoa. Että turvallista matkaa vain itse kullekin kanssa-autoilijalle! Tarhassa Topin luo rämpiessäni pohkeet olivat siinä määrin puupökkelöinä, että kaaduin kirjaimellisesti suorilta jaloilta naamalleni. Onneksi oli pakkasta, 15 senttiä tuoretta lunta ja joka paikkaan sattui jo valmiiksi. Viimeviikkoisessa mutavellitarhassa pannuttaminen olisi vituttanut huomattavasti enemmän.

Topi kyllä luimisteli nolona ympärilleen, että toivottavasti kukaan hevoskavereista ei nähnyt... Hitto, kun tota mutsia saa aina hävetä!

Harvinaisen kokonaisvaltaisesta uupumuksesta huolimatta kuitenkin päätin, että tänään on hyvä päivä hypätä esteitä! Topille tämä oli yksi ensimmäisiä kertoja, enkä kyllä ole itsekään "oikeasti" hypännyt noin 15 vuoteen. Hups! Jos on mahdollista, että betonirumban jäljiltä minulla vielä oli joitain lihaksia normaalitilassa, voin vakuuttaa, että nekin ovat nyt jumissa. Sen verran koville tuo hyppääminen kuitenkin ottaa, kun kyseessä on tällainen nollakuntoinen pullataikinaratsastaja.


Mutta vielä taaksepäin ajassa.... Siihen itse betonihärdelliin.

Jouni otti sankarillisesti perjantain vapaaksi voidakseen tehdä vielä viime hetken tyhjennyshommia hallissa ja haravoida pohjasepelin päältä heinät, jota olen sinne nyt kaksi vuotta kylvänyt ympäriinsä kaneja ruokkiessani. Seinälautojakin piti vielä purkaa, mutta onneksi Mikko oli apuna.

Vanhempani saapuivat vielä paikan päälle myöhään perjantain ja lauantain välisenä yönä. Isää tarvittiin ihan konkreettisena lihastyövoimana, äiti hoiti porukan muonituksen varsin onnistuneesti. Nälkäisen talkooväen kuultiin jakavan jopa Michelin-tähtiä.

Lauantaina, kun oli tarkoitus kirmata työmaalle heti aikaisesta aamusta, näky oli aika lohduton. Lunta oli satanut enemmän kuin koko talvena yhteensä. Betonityöt saivat hetken odottaa, sillä ensin piti hoitaa lumityöt. Niiden jälkeen päästiin kuitenkin nopeasti laudoituksen nikkarointiin ja verkkojen asennukseen, sillä lisää apuvoimia saapui niin lähinaapurista kuin Helsingistäkin.


Noin 63 olutta myöhemmin kaikki betoni oli loroteltu hallin lattialle ja tasoiteltu nätiksi. Siinä vaiheessa saikin vetäytyä sisätiloihin hyvin ansaittuun talkoosaunaan ja pannarin syöntiin. Keskenhän se betoni vähän loppui, mutta ei auta itku markkinoilla. Ollaan tyytyväisiä siihen, mitä saatiin aikaan, ja jatketaan sitten toisen kerran samoissa merkeissä!


Iso kiitos kaikille osallistuneille! Jos se yhtään lihaskolotustanne helpottaa, voin kertoa, että kukaan muu ei olisi tullut näin onnelliseksi lattiasta



Viime viikolla betonia tuli vielä vähän lisää, yhteensä hilpeät 13 tonnia
Lumi yllätti aut... betoninvalajan
Haravoinnin ja tasoituksen jälkeen alkoi muotin hahmottelu
Styroxitetris
Betonibileiden virallinen valvoja, rouva Kuono
Parhaimmillaan pihaan sommiteltiin kolmea traktoria
Näin käytät Betonisäkkiä™
Sekoitustilavuus 1000 l! Paljon pienemmällä ei olisi pärjättykään.
Raskas työ vaatii aivottomat huvit
Säkki tyhjäksi Karate Kid -metodilla
Sallittuja mutaleikkejä
Iltamyöhään, kaikkensa antaneena