Sivut

tiistai 7. tammikuuta 2014

Onnellinen kavioliitto

Lauantaina tulee kuukausi siitä, kun sain Topin. Time todellakin flies.

Suurin epävarmuus ostopäätöksen järkevyydestä on jo kaikonnut, luojan kiitos. Olen voinut huokaista helpotuksesta, sillä ihan aikuisten oikeasti tykkään hevosestani. Se on mulle sopiva. Reipas, mutta herkkä ratsastaa. Rauhallinen, muttei pystyynkuollut.

En väitä, että allekirjoittaisin ruunan myyntipuhetta kokonaisuudessaan. Tuskin esimerkiksi erikseen mainostaisin sitä aloittelijoille sopivaksi. Pahantahtoinen tai arvaamaton se ei ole, mutta sille päälle sattuessaan juuri sen verran jääräpää, että puikoissa on syytä pysyä määrätietoisena. Luulen, että itsenäisesti ratsastava aloittelija saisi nopeasti kyydin takaisin talliin tai tarhan portille – halusi tai ei. Olen kyllä talutellut maastossa lapsia ja vasta-alkajiakin, koska mitään ylimääräisiä Topi ei hötkyile. Sinänsä siis turvallinen ja tasainen kaveri.

Parasta kuitenkin on, että jo tässä reilussa kolmessa viikossa me ollaan edistytty ihan hirveästi! Olin varautunut niin paljon pahempaan. 

Topi on oppinut nostamaan muun muassa jalat pyydettäessä ja peruuttamaan talutettaessa. Käsittely on helpottunut muutenkin ihan huomattavasti. Se oppii asiat nopeasti, kunhan vain ymmärtää mitä siltä pyydetään. Suurin vaikeus on yhä paikallaan seisominen selkään noustessa, jalustimia säädettäessä ja satulavyötä kiristäessä. Se on edelleen sellaista sählinkiä, että oksat pois. Kun pitäisi seistä paikoillaan, Topille ilmestyy kahdeksan jalkaa, joista jokainen on menossa eri suuntaan. Vaan eiköhän siitä selkään könyämisestäkin vielä rutiinia tule.

Maastoilu on Topin mielestä selvästi mielenkiintoisempaa kuin kenttätyöskentely. Parhaimmillaan kenttätreenikin on kyllä oikein palkitsevaa, kun Topi oikeasti keskittyy. Siinäkin on edistytty jo ihan oikeasti – kumpikin.



Yhä hartaasti tosin odotan sitä päivää, kun jokaiseen lihakseen ei enää satu ihan koko ajan.




torstai 2. tammikuuta 2014

Kaninpoika sairastaa, häntä hellikäämme



Encephalitozoon cuniculi. Alkueläin, joka elää solun sisällä. Hurjimpien tutkimustulosten mukaan jopa 80 % kaneista kantaa kyseistä alkueläintä, vaikka suurin osa lemmikkipupuista elääkin koko ikänsä osoittamatta minkäänlaisia oireita. Loinen aktivoituu vain pienellä osalla kaneista, kun eläimen vastustuskyky syystä tai toisesta heikentyy.

Loinen tarttuu virtsasta, ravinnosta tai hengitysilmasta – ja tietenkin myös astutuksessa ja synnytyksessä. Tästä syystä sen kitkeminen kanikannasta onkin mahdotonta. Loinen pesiytyy aluksi munuaisiin, joten virtsatieongelmat ovat usein ensimmäinen näkyvä oire. Munuaisten jälkeen loinen jatkaa voittokulkuaan muihin elimiin. Oireet ja niiden vakavuus riippuvat siitä, minne loinen on asettunut, ja miten pahaa vahinkoa se on ehtinyt tehdä. Tunnusomaisia oireita ovat mm. virtsankarkailu, korva- ja silmätulehdukset, munuais- ja maksavauriot sekä erilaiset neurologiset ongelmat: tasapainohäiriöt, pään vinous, kouristukset ja raajojen heikkous.

Kani ei voi periaatteessa koskaan parantua cuniculista täysin, mutta loinen voidaan saada jollain tapaa aisoihin pitkällä ja hartaalla loislääkityksellä (fenbendatsoli, esim. Axilur). Jo syntyneitä vaurioita Axilurkaan ei tietenkään poista, joten loisen hyökkäyksestä johtuvia tulehduksia hoidetaan usein samanaikaisesti antibiootein (Baytril).

Hoitoa voidaan joutua jatkamaan pitkäänkin, useat lähteet suosittelevat jopa 28 vuorokauden Axilur-kuuria.



---------------------------------------------------------------------------------------------------------


Tässä vaiheessa tajuan, miten hemmetin helpolla olen päässyt kanieni kanssa, vaikka olen niitä 20 vuotta pitänyt. Kanini eivät ole juurikaan sairastelleet, enkä ole joutunut painiskelemaan cuniculin kaltaisten vakavien ongelmien kanssa – ennen kuin nyt.

Maanantai-iltana töistä palatessani belgianjättinaaraani Vanda makasi kyljellään, kuolleena. Tai niin ainakin luulin, kunnes tartuin kaniin. Säikähdimme varmasti kumpikin yhtä paljon, minä ja kani, kun Vanda yllättäen potkaisi minua. Se on sittenkin hengissä!

Siirsin hysterian sivuun, ja laitoin mielen automaattiohjaukselle. Nyt piti toimia, ei panikoida.

Kani oli oikeasti todella huonossa kunnossa, se ei edes painanut enää mitään. Romahdus oli tapahtunut todella nopeasti, koska en ollut huomannut kanin yleiskunnossa mitään merkille pantavaa. (Enpä minä tosin mitään virtsankarkailua olisi päässyt huomaamaankaan, kun kani asuu ulkona.)

Vein Vandan sisälle ja käärin sen pyyhkeeseen lämpimän vesipullon kanssa, koska se oli aivan kylmä ja kankea. Ruiskutin sen suuhun lääkeruiskulla ensin vettä ja heti perään velliä, jonka sekoitin pikaisesti kaurahiutaleista, lämpimästä vedestä ja prixistä. Poskien sisäpinnoille sipaisin hunajaa, suuhun tiputin muutaman tipan Rescue Sprayta.

Hunajaa en normaalitilanteessa kanille syöttäisi, mutta halusin saada kaniin epätoivoissani hieman virtaa - nopeasti. Mahdollisen hunajasta johtuvan ripulin kanssa painiminen ei sillä hetkellä tuntunut suureltakaan riskiltä, sillä en oikeastaan uskonut kanin elävän tuntiakaan.

Näin jälkikäteen ajateltuna en tiedä, miksi aloin välittömästi elvyttää Vandaa lähes sotilasoperaatiota muistuttavin toimenpitein (mm. täysimittaisen sairasosaston rakentaminen kylpyhuoneeseen noin kolmessa minuutissa), vaikka kaniraukka oli aivan kuoleman porteilla. Jos minulle olisi soitettu ja kysytty neuvoa vastaavassa tilanteessa, olisin todennäköisesti suositellut kanin pikaista lopettamista.

Jostain syystä en kuitenkaan suostunut luovuttamaan. En ihan heti.

Jotain täysin odottamatonta kuitenkin tapahtui: jo kymmenen minuutin sisällä Vanda nousi jaloilleen ja alkoi syödä. Se rouskutteli hirvittävällä ruokahalulla puolikkaan omenan ja jatkoi vielä porkkanalla. Seuraavaksi se alkoi mutustella ahnaasti prixiä. Olin aivan ymmälläni. Vastahan se oli maannut kyljellään aivan elottomana, ja olin kauhulla seurannut jatkaako se edes hengittämistä.


Loppuillan Vanda vietti pyyhkeensä alla, kuuma viinipullo kainalossa, lähinnä syöden. Se on tietenkin yhä aivan naurettavan laiha, mutta ruoka onneksi maistuu. Kanin pakkoruokkiminen kun ei ole ihan yksinkertaista. Vanda-raukan tasapaino on hetkittäin hukassa, ja välillä jalat lipsahtavat alta kokonaan, mutta Vanda itse ei ole antanut periksi. Herkuttelun lomassa se jopa pesee itseään.

Enkä minäkään ole luovuttanut: aloitin Vandalla sekä Axilur- että Baytril-kuurin ja yritän saada sen painoa nousemaan. Vandan silmät rähmivät vähän paksua valkoista tahnaa, ja oikea korva on lupallaan. Korva ei kuitenkaan muuten tunnu suuremmin vaivaavan Vandaa; se ei raavi sitä eikä pudistele päätään. Välillä Vanda vähän pompahtelee ympäriinsä, mutta suurimman osan ajasta se köllöttelee kyljellään. Mitenkään tuskaiselta se ei onneksi vaikuta, ei esimerkiksi narskuta hampaita.

Tietenkin, jos Vanda alkaa mennä huonompaan kuntoon, on seuraava "hoito"toimenpide kuitenkin lopetus. Ei kanin pitäminen väkisin hengissä saa olla mikään itsetarkoitus. Vaikka cuniculi-linkkejä lukiessani törmäsin kyllä mm. "Group for disabled rabbits" -ryhmään, jossa keskusteltiin esimerkiksi kanien pyörätuoleista ja vaipoista. Huh-huh.



Pidetään kuitenkin peukut, varpaat ja kaninkorvat pystyssä ja toivotaan, että Vandan vointi paranee, ja kanirouva pääsee vielä tulevanakin kesänä maistelemaan voikukkaa. 


Että näin palkitsevaa on taas tämä eläintenpito!


Pieni jättipotilas




Lisää tietoa cuniculin hoidosta:
http://www.medirabbit.com/EN/Neurology/cuniculi/pyrimethamine.htm


Oireita hyvin havainnollisina kuvina:
http://www.medirabbit.com/EN/Neurology/Signs/Cuniculi_signs.html