Sivut

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Joulurauhaa odotellessa

Aloitetaan kuvalla, johon tiivistyy taas enemmän kuin tuhat sanaa. Viime viikon ehkä ainoa(?) rehellinen rauhoittuminen ja hengähdystauko: pylly alas sohvaan naapurin sikalassa ja lasi samppanjaa. Tsekkaa myös autenttisesti paskaiset kynnenaluset. Mun elämä on niin glamuuria!

Mä olen nyt ihan oikeasti yrittänyt rauhoittua. Olen luopunut koko hiirikasvatuksestani (uusimaalaisuus tai edes uusmaalaisuus eivät tähän asti ole onnistuneet kitkemään mielipidettäni hiirten suloisuudesta). Minkä lie impulssin vallassa irtisanouduin myös vapaaehtoisesta päätoimittajan pestistäni erään yhdistyslehden parissa.

Vapaus!


Tai sitten ei? Elämä ei muuttunutkaan välittömästi kiireettömäksi riippumatossa loikoiluksi. Aikamoista suorittamista tämä on yhä. Etenkin viikonvaihde oli aivan sekopäinen:


  • Torstai. Karkaan töistä etuajassa, jotta ehdin neljäksi keskustaan luovuttamaan verta. Joo, tiedetään. Pakkoko näitä ylimääräisiä projekteja on sinne kalenteriin haalia? Oma moka, mutta mulle oli kuitenkin tärkeää käydä palauttamassa se pussillinen verta, joka muhun pumpattiin toukokuussa ambulanssissa. Kai siitä nyt edes jotain karmapisteitä saa? Ja hyvän omantunnon.
  • Verenluovutuksen jälkeen ajan kuiviin imettynä kiireessä kotiin, koska illalla olivat tulossa vielä viimeiset hiirten hakijat. Tie on hemmetin liukas, moottoritiellä körötellään mummovauhtia. Argh!
  • Hiiristien kotiinlähdön jälkeen voisi vaikka vähän oikaista sohvaan ja rentoutua, paitsi... ei. Kissa näyttäisi kusevan ihan rehellistä verta. Instant huoli ja ahdistus. Vapaapäivää viettänyt Jouni myöskin kertoi, ettei kyseinen katti ole suostunut syömään mitään koko päivänä.
  • Perjantaiaamuna pitää taas hilautua kuudelta ylös, lähteä töihin. Aamukiireiden ohessa yritän pakkojuottaa potilaskissaa, joka on harvinaisen yhteistyöhaluton ja raapii kiitokseksi omistajan ranteet auki. Onneksi Jounilla on onneksi vielä vapaata, joten minun ei tarvitse ottaa kissaa mukaan töihin. Jouni jää mirrin kotihoitajaksi.
  • Töissä on huolta ja murhetta viikonlopun sairaspoissaolojen takia. Hyväntahtoisuuspäissäni päästän suustani vuosituhannen sammakon ja lupaan tulla launtaina, vapaapäivänäni, töihin tuuraamaan. (Mitä helvettiä?)
  • Lauantain ylimääräisiä tunteja ajatellen päätän tehdä vähän lyhyemmän perjantain. En ole kotona kuitenkaan yhtään normaalia aikaisemmin kotona, koska saan yllättävän tekstiviestin: ystävät ovat täräyttäneet vihille! Pakkohan se on lähteä metsästämään jostain Alkoa ja ostaa se pakollinen samppanjapullo.
  • Matkaan ilmestyy lisäetappi: saan tekstiviestillä tiedon kotijoukkueelta, että pissakissalle on lääkkeet jossain random apteekissa mun kotimatkan varrella. Pitää koukata hakemaan. Ajan kotiin vesisateessa, joka ylittää tuulilasinpyyhkimien suorituskyvyn 6-0. Yritän olla esim. kuolematta.
  • Kotona nappaan kiinni kissan, joka vihaa hoitotoimenpiteitä yli kaiken. Käärin kissasta burritoa muistuttavan pötkön viltin avulla ja pumppaan raivoavaan kattiin antibiootteja ja kipulääkettä. Ja tämä tarvitsee tehdä vain kahdesti päivässä, jes!
  • Muistan, että ihmisen pitäisi vissiin syödäkin jotain. Voileivän pystyy muuten tosi näpsäkästi ahtamaan naamariinsa ihan lennossa samalla kun vaihtaa tallivaatteita päälle.
  • Hyppään taas autoon, suuntaan tallille, jossa en olekaan ehtinyt käydä kertaakaan koko viikkona. Häpeällistä.
  • Tallin pihassa havahdun jännään tunteeseen, ihan kuin olisin ehkä unohtanut jotain. Niin, sehän on se Kennelrehun auto, joka tulee kolmen vartin päästä. Siellä on "vaan" elukoidemme lopputalven ruoat.
  • Se siitä ratsastamisesta. Nöyränä palautan Topin takaisin tarhaan. Kiireessä kuitenkin sähellän jotain ihmeellistä ja tulen siinä samalla karkuuttaneeksi yhden ponin. Enkä hittovie edes sitä omaani!
  • Jahtaan kylmässä tihkusateessa russ-ponia ympäri pimeää, mutaista pihaa. Poni juoksee ympärilläni haistapaska-virne naamalla. Katson kellosta, että rehuautolle olisi pitänyt lähteä noin kymmenkunta minuuttia sitten. Hyvä meininki!
  • Napattuani ponin lähden rehuautolle aivan liian myöhässä. Arvon hetken luovuttamisen ja epätoivoisen yrittämisen välillä. Päätän yrittää. Ajan koko matkan tyylillä, jota en edes kehtaa tarkemmin kuvailla.
  • Koko universumin aika-avaruusjatkumoa uhmaten ehdin rehuautolle ajoissa. Uskomatonta! Yritän asioida luukulla mahdollisimman nopeasti, jotta kuski pääsisi jatkamaan matkaa. Ahnehdin syliini samanaikaisesti kolme lihalaatikkoa. Eihän siitä mitään tule, joten päällimmäinen laatikko romahtaa pahaa-aavistamattoman, tuntemattoman naisen varpaille. Sooriii!
  • Kurvaan takaisin kotiin, viskaan jäiset lihat portaalle odottamaan ja nappaan Jounin mukaan. Käydään nyt sentään nopeasti onnittelemassa niitä vastanaineita!
  • Istun sohvaan. Hengähdän ensimmäistä kertaa koko päivänä. Onnittelen ystäviä. Kilistelen samppanjat.
  • Palaan väsyneenä kotiin ja törmään portaalla jäisiin lihoihin. Ai niin, noikin pitää vielä prosessoida. Jotenkin lihat pitäisi vielä sommitella pakastimiin, jotka ovat (aina) suhteellisen täyteenahdettuja.
  • Jo alkumetreillä selviää, että lihalevyt eivät missään nimessä mahdu kokonaisina pakastimeen. Haen kirveen hakatakseni kanankauloja kappaleiksi puoliltaöin keskellä pihaa, seitinohuesti samppanjapäissäni tietenkin. Perussettiä!
  • Muistan, että olen tosiaan lupautunut huomiseksi töihin, vaikka lauantai onkin. Eissaat... Vieläkö voi perua?


Maanantaina kissakin oli niin sekaisin päivistä, että kuvitteli ilmeisesti elettävän sunnuntaita. Tavoistaan poiketen se ei nimittäin edes herättänyt minua aamulla. Kukaan ei aamukuudelta nipistellyt mun käsivartta hampaillaan, mistä johtuen totaalinen pommiin nukkuminen kävi aika lähellä.

Onneksi otin tälle viikolle perjantain ylimääräiseksi vapaapäiväksi. Onneksi tiistaina lähdemme joulunviettoon kohti Pohjois-Karjalaa, kauas arkisista kuvioista. Ehkä siellä odottaa joulurauha.


Ja huomenna on talvipäivänseisaus. Se tarkoittaa, että kohta ollaan jo voiton puolella. Kevät tulee. ♥



keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Rakas kaviomies

© Anniina


Mä olen ihan rakastunut. Nimittäin Topiin! Yritän nyt nautiskella tästä tunnehehkusta ja ikuistaa sen tekstimuotoon. Voin sitten palata näihin tunnelmiin, kun tulen seuraavan kerran tatti otsassa tallilta miettien mitä teen väärin, kun poni on maastoreissulla rynninyt lapa edellä naapurin petunioihin mun vastusteluista piittaamatta.

Eilinen ratsastus, kaikessa arkisuudessaan, oli ihana. Ratsastus rulettaa!

Mitään maailmoja mullistavaa ei tapahtunut, mutta Topi sattui vain eilen olemaan Huikea. Parhaimmillaan se on superherkkä ja liikkuu (muumipeikon olemuksesta huolimatta) höyhenenkevyesti. Se ei nojaa kuolaimelle vaan kantaa itsensä ryhdikkäästi ja liikkuu eteenpäin omalla, reippaalla moottorillaan. Pidätteeksi riittää kuitenkin pelkkä ajatus. 

Ihan unelmahevonen! 

Ratsastus on ollut minulle luvallista hupia nyt kolmen kuukauden ajan ja vasta nyt tuntuu, että yhteistyö Topin kanssa alkaa taas rullata entiseen malliin. Allekirjoittanut ei enää puuskuta kevennettyään puoli kierrosta, mikä luonnollisesti heijastuu myös hevosen työskentelyyn. Kukapa sitä haluaisi juosta ympyrää perunasäkki selässään. 

Ihan aluksi satulaan paluun jälkeen Topi oli itse asiassa todella haluton ravaamaan kanssani, mikä johtui varmasti vain ratsastajan totaalisesta lihaskunnon romahduksesta. Sen siitä saa, kun ei koko kesänä ota puolikastakaan juoksuaskelta tai nosta mitään maitopurkkia painavampaa. Itse asiassa ensimmäisellä ratsastuskerrallani (joka kesti huikeat 20 minuuttia) läähätin jo kammetessani satulaa selkään.

Pääsin viime viikolla eroon kummalliseksi muuttuneesta istunnastakin, kun tajusin sen johtuvan turvaliivistä. Käytän nimittäin nykyään turvaliiviä aina ratsastaessani, sen olen pyhästi luvannut Jounille. Turvaliivi on mulle kuitenkin uusi juttu, enkä oikein ole osannut istua normaalisti siihen paketoituna. Liivin selkäpaneelin säätö lyhyemmäksi auttoi asiaan, ja istun taas kuten normaali ihminen, kun ei tarvitse alitajuisesti varoa satulan takakaaren ja selkäpaneelin ikäviä yhteentökkimisiä.

© Anniina

Olen edennyt myös toisinhevostelussani! Kuten kaikki ovat jo varmasti haistaneet, haluaisin ratsastaa mahdollisimman hevoslähtöisesti. Tällainen puunhalaaja (poninhalaaja?) kun olen. Uskon kengättömyyteen, kokopäivätarhaukseen ja positiiviseen vahvistamiseen, aamen!

Hippipäisyyksissäni menin jo kertaalleen tilaamaan yhdet kuolaimettomat suitsetkin, koska Täydellisen Kuolaimen™ metsästykseni ei ole tuottanut toivottua tulosta. Tilasin sellaiset halvimmat mahdolliset, mitkä menevät leuan alta ristiin. (Globuksen kuolaimettomat)

Niistä ei kuitenkaan ollut Topin kohdalla yhtään mihinkään: poni käveli kylmän rauhallisesti ulos kentältä suoraan talliin. Minulla ei ollut asiaan MITÄÄN sanomista selästä käsin. Voihan se olla, että kyseinen suitsitus toimii joillakin hevosilla erinomaisesti, mutta ainakaan Topin karvaisen leukatuheron seassa ristiin menevät remmit eivät palautuneet "passiiviseen tilaan", vaikka löysäsinkin ohjaa. Jos paine jää päälle, ei se kai ihme, että poni ei kuule ratsastajaa.

Tähän kuolaimettomuuskokeiluun pohjaten viikonlopun fiilikset olivat hieman pelonsekaiset, kun virittelin Topin päähän toiset kuolaimettomat suitset, Orbitless Bridlet. Nämä sain suositusten kera lainaan Anniinalta, jotta voin jatkaa eläinkokeitani Topin kanssa. Kiitos siitä! Kuolaimet ja suitset eivät ole ihan ilmaisia, joten ihan jokaista suuhärveliä ei kehtaa kokeilumielessä omaksikaan ostaa.

Pessimismistäni huolimatta orbitlessit toimivat kuitenkin erinomaisesti! En olisi ikinä uskonut, että Jääräpää™ liikkuu niin minimaalisen kevyellä kädellä, vaikka suussa ei ole rautakankea. Vau!

Anniinan sidepullit on vielä kokeilematta. Täytyy katsoa, millainen elämys niillä ratsastaminen on. Ja seuraavaksi voisikin alkaa shoppailla sitä rungotonta ituhippisatulaa...

P.S. Lainakamppeiden lisäksi Anniinalle iso kiitos myös valokuvista JA maagisesta lauseesta, joka sai minut huokaamaan helpotuksesta: "On tää kyllä vaikee. Kiva, mutta vaikee.". Tuo ratsastusdiagnoosi osaavan ratsastajan suusta loi paljon uskoa omaan ratsastukseeni. Mä en siis välttämättä olekaan susihuono ratsastaja! Ehkä Topi vain ON vähän keskivertopollea haastavampi paketti? Jes!


Ihana, vaikea Topi.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Hyvä hunaja, parempi mieli?

Terveisiä Suomen Mehiläishoitajain Liiton sadonkorjuuseminaarista!

Viikonloppu se hujahti taas ohi harrasteiden merkeissä. Olimme Turussa, elämämme toisessa mehiläishoitajien sadonkorjuuseminaarissa. Viime vuonna seminaari kuljetti meidät Kankaanpäähän, joka synnyinkaupunkinani tuntui helpolta matkakohteelta. Siellä kun odottivat sekä ilmainen majoitus että mamman lihapadat.

Vaikka tämänvuotinenkin seminaari oli matkakohteena suhteellisen simppeli (ajoaika 1 h 11 min), päätimme kuitenkin tarttua seminaarimajoitustarjoukseen ja jäädä yöksi Turkuun. Ajatus osoittautui erinomaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun allekirjoittanut pilkki iltajuhlassa kilpaa naapuripöydän satavuotiaan kanssa. Hups.

Juhlissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, eivät olleet tylsätkään! Hereillä pysymisen vaikeus oli siis puhtaasti univelkaperäistä. Kun olin ahtanut itseeni jo vähän vinoiluakin aiheuttaneen äijäannoksen ruokaa, tajunta alkoi auttamattomasti hämärtyä. Piilarit kuivuivat kiinni silmämuniin ja luomet alkoivat lupsahdella. Myös avokätisellä valkoviinitarjoilulla saattoi tosin olla osuutta asiaan...

Aina on aihetta juhlaan, sanovat, mutta iltajuhlalla oli ihan virallinenkin syy: paikallinen yhdistys, Varsinais-Suomen mehiläishoitajat, täytti kunnioitettavat 30 vuotta. Sen vuoksi kannattikin kilistellä skumppalasia ja kuunnella banjopolkkaa. Wuhuu! 



Iltajuhlaa edelsi päivä täynnä kiinnostavia luentoja, joiden aiheiksi olivat tällä kertaa valikoituneet muun muassa kaupunkitarhaus, hunajan terveysvaikutukset, ylälistapesät sekä hunajan pakkausmerkinnät. Ohjelmaan kuului lisäksi valokuvakilpailu ja Suomen Paras Hunaja 2014 –kisa, jonka finalistihunajia me äänivaltuutetut pääsimme lounastauolla maistelemaan. Ja kylläpä niitä eroja eri hunajien välillä taas löytyikin! Osaa en olisi sokkotestissä edes tunnistanut hunajaksi, enkä ole vieläkään ihan 100-prosenttisen varma, etteikö yksi purkeista olisi sisältänyt sittenkin toffeeta.






Tämä kaikki pohjustuksena sille, miten mehiläisväki yhä hämmentää minua. Positiivisesti.


Vaikka se hullun hommaa onkin, olen aina keikkunut mukana kaikenmaailman yhdistyksissä ja seuroissa. Jo pitkään on kuitenkin tuntunut siltä, että perinteinen yhdistystoiminta on kuolemassa sukupuuttoon – tai vähintään kärsinyt hemmetinmoisen inflaation. Enää ihmisiä ei tavata kasvokkain, vaan yhteisöllisyys on siirtynyt internetin ihmeelliseen maailmaan.

Vaikka olenkin tällainen nettihiiri, en silti näe muutosta yksiselitteisen positiivisena. Saman yhdistyksen sisällä nälvitään ja auotaan päätä harrastajatovereille nimimerkin suojista. Onko se nyt sitten sitä yhdessä harrastamista? Facebook-ryhmät, vaikka niissä omilla nimillä esiinnytäänkin, ovat täynnä besserwissereitä ja riidanhaastajia, joilla on mielipide joka helvetin asiasta. Myös niistä, joista ei mitään tiedetä. En tule koskaan ymmärtämään, miten se muka edistää oman harrastuksen asiaa.

Myönnän toki, että kokemukseni ovat lähinnä erilaisten eläinharrastusten parista. Voi olla, että esimerkiksi pienoisrautatieharrastajien keskuudessa on hyvinkin sopuisaa! Eläinväkihän se nyt on riidellyt muutenkin kautta ihmiskunnan historian, milloin mistäkin. Koirankasvattajien kesken käydään välillä käräjillä, hevosväen keskuudessa tehdään eläinsuojeluilmoituksia silkassa kiusantekomielessä. Hamsteripalstoillakin kiukutellaan, miten joku on niin kamalan vastuuton, että ostaa lemmikin eläinkaupasta. Joopajoo.

Mehiläisväki on kuitenkin jotenkin toista maata, vaikka eläin se on mehiläinenkin. Minä en kuulu joukkoon monellakaan tapaa: en ensinnäkään tiedä mehiläisistä tai hunajasta tuon taivaallista ja olen muutenkin bimbo kaupunkilainen. -Tai niin voisi ainakin jonkun alan tosiosaajan kuvitella murahtelevan, ainakin jos kuvitellaan jotain äreää vanhan liiton ammattitarhaajaa, vaikkapa 65-vuotiasta Keijo-Eeverttiä. 

Totuus on kuitenkin harvinaisen hunajainen: koen olevani aidon tervetullut mukaan! Kukaan ei edes mulkoile pahasti, vaikka olenkin amatööri ja juniori. Mehiläistarhaajien tapahtumissa on mukana usein sekä ammattilaisia että harrastajia, aloittelijoita ja elämäntapahippejä, joita ei edes kiinnosta hunajan tuotanto vaan pelkkä mehiläisten elämän hifistely ja muu yleinen hörhöily. Voisi kuvitella, että isojen tuottajien ja puunhalaajien välille syntyisi kitkaa, mutta ei! Päinvastoin, mehiläisskenessä Isoja Poikia tunnutaan katsovan arvostavasti ylöspäin ja he vastaavasti jakavat vuosikymmenten kokemustaan avokätisesti.

Jotain on siis tehty oikein. Ehkä leppoisuuden ja hyvän meiningin taustalla on juurikin mehiläistarhaajien korkea keski-ikä, minkä vuoksi netti ei ole ehtinyt pilaamaan yhteishenkeä? Tai ehkä hunaja vain tekee leppoisaksi?


Eipä se Nalle Puhkaan tainnut paljon marjastajille rähjätä, kun oli kupu täynnä hyvää hunajaa.



keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Ehtimiskysymys

En tiedä onko tämä nyt sitä syysväsymystä vai mitä, mutta mä olen täysin yksiselitteisesti loman tarpeessa. Enkä tarkoita edes pelkästään lomaa päivätyöstäni, vaan lomaa ihan kaikesta suorittamisesta.

Musta nimittäin tuntuu, etten ehdi nykyään enää yhtään mitään. En edes kirjoittaa yhtä hemmetin blogia! Teksti-ideoita olisi vaikka kuinka paljon. Osa on edennyt jopa luonnosasteelle. Valmista ei kuitenkaan tule, kun kello alkaa uhkaavasti lähennellä aamuyötä, ja ennen aamun töihinlähtöä pitäisi kai nukkuakin.

En tietenkään toivo tekeväni uutta kuperkeikkaa hevosen kanssa, mutta sellainen teho-osastoloma olisi todellakin poikaa.

Sairaalassa viettämäni aika on nimittäin ollut koko opiskelu- ja työelämäikäni ensimmäinen ajanjakso, jolloin annoin itselleni luvan vain olla. Kun olen kesälomalla töistä, joudun puremaan hammasta, etten vilkuilisi sähköposteja. (Ja välillä repsahdan silti. Ihan silleen ...vähän vaan vilkaisen!) En vain osaa olla huolehtimatta omien työasioideni kulusta. Siihen nähden oli hämmästyttävää, ja ennen kaikkea äärimmäisen vapauttavaa, että sairaalassa kykenin antamaan itselleni täydellisen vapautuksen kaikesta niin työ- kuin vapaa-aikaankin liittyvästä vastuusta.

Pystyin takomaan kallooni, että nyt pitää ihan oikeasti vaan antaa olla. Kukaan ei varmastikaan tule arvostelemaan, että jätin hommat puolivalmiiksi revenneen maksan takia. Kerrankin uskoin, että mulla on ihan validi syy olla tekemättä mitään. Hyväksyin, että nyt ei tosiaankaan tarvitse (eikä edes saa) miettiä asioita, jotka pitäisi jo olla tehtynä. Makasin meritähtiasennossa sängyssä ja vieläpä ihan hyvällä omallatunnolla!

En ahdistunut hevosen puutteellisesta liikunnasta, en Excel-taulukoista, en ohi lipuvista deadlineista. En siivoamattomasta marsuhäkistä, en apukeittiön kaaoksesta. Annoin itseni vaan ...olla.

Mutta miksi mä en osaa antaa itselleni lupaa relata ilman vakavaa sisäelinvauriota? Se, että vielä viimeisenä illalla sängyssä mietin tulevien päivien ahdistavia aikatauluja, ei kuitenkaan edistä yhtään mitään. Vuorokauteen ei silti ilmesty lisää tunteja, ei bloggaamista eikä mitään muutakaan varten.

Maallemuutto voi kuulostaa tosi leppoisalta. Downshiftataan ja kasvatellaan vähän omia tomaatteja, ihanaa. Käytännössä, kun kahdeksan tunnin ja kahden tunnin työmatkojen jälkeen pääsee kotiin, pitäisi ehtiä tallille liikuttamaan hevosta, treeneihin väsyttämään koiraa? Siitä on kuulkaa "leppoistaminen" kaukana. Lisäksi pitäisi tehdä Herpetomaniaa ja vähän sivutoimisia töitä.

Siivoaminen, ruoanlaitto ja pyykinpesu, niillekin kai pitäisi raivata aikaa. Olla silleen hyvä vaimo. Ja joku vielä töissä kehtaa ihmetellä ääneen, miten on mahdollista, etten ole nähnyt jotain ärsyttävää TV-mainosta? Hah.


Viime viikonloppuna oli sentään hetki aikaa hengähtää, koska olimme hautajaisreissulla Kankaanpäässä. Jouni ja Pontus ehtivät jopa rakentaa lumiukon, vaikka lunta olikin laihanlaisesti.

Tällainen joutenolo on aika harvinaista herkkua tässä osoitteessa.







P.S. Miten hitossa kello tulee taas kaksitoista? Enkä mä ole vielä edes syönyt... Ja pitihän mun se yksi piirakkakin leipoa tänään. 


Pitäisi, pitäisi, pitäisi.



perjantai 17. lokakuuta 2014

Pimenevien syysiltojen hirviöt

Ei, minua ei ole syöty, vaikka en olekaan hetkeen ehtinyt kirjoittaa. Syödyksi tuleminen oli kylläkin aika lähellä pari iltaa takaperin, kun kävin ruokkimassa kanin vielä myöhään illalla. Ei olisi pitänyt, ei ainakaan yksin. Ei, jos on varustettu mielikuvituksella, joka hetkittäin laukkaa villimmin kuin se pahamaineinen, ihmisten kylkiluita katkova sotaponi.

Lähdin ulos pinkkiin otsalamppuuni sonnustautuneena ja manasin omaa tyhmyyttäni. Miksi en vienyt Vandalle ruokaa heti töiden jälkeen, kun ulkona vielä näkikin jotain? Kylmää, sateista ja aivan säkkipimeää. Tosi kiva. Mitä hienoa tässä vuodenajassa pitikään olla? Sormia palelsi, koska käteen nappaamani työhanskat olivat vielä eilisestä nihkeät. Eihän näillä säillä edes kuivu mikään.

Nyhtäessäni pellon reunasta vuohenputkia ja voikukkia Vanda-kanin puputettavaksi, sain yhtäkkiä äärettömän typerän ajatuksen: Mitä jos otsalampun valokeilassa vilahtaisikin yhtäkkiä hirviö? Mitä tekisin? Juoksisinko pakoon vai huutaisinko niin maan perkeleesti? Todennäköisesti sen kanssa ei ainakaan kannattaisi yrittää taistella, kuolisin kuitenkin. Kuuluisiko avunhuutoni sisään asti? Tajuaisiko Jouni tulla pelastamaan minua? Ja jos Jouni tulisikin katsomaan, mitä ihmettä takapihalla möykätään, tajuaisiko se ottaa mukaansa jotain kättä pidempää? Pitäisikö meidän keksiä tulevia ihmissusitilanteita varten jokin koodisana? Silloin toinen voisi juosta paikalle jo valmiiksi katana tanassa.

Visioin mielessäni jotain ihmissuden tyyppistä olentoa, jonka yllättäisin repimässä kanalta päätä irti. Hirviötä ympäröisivät verestä tahriutuneet valkeat sulat, joita se olisi levitellyt pihanurmelle. Hirviö huomaisi minut välittömästi. Se irvistäisi minulle kumarassa kuin ruokakuppiaan vartioiva koira. Olisin yksinkertaisesti väärässä paikassa väärään aikaan.

En todellakaan tiedä mistä alitajunnan syvimmästä suosta koko lapsellinen skenaario ryömi esiin. En ihan oikeasti ole taipuvainen selittämättömiin pelkotiloihin. ”Hirviö tulee ja tappaa” –genren kauhuelokuvat ovat pääasiassa niin typeriä ja epärealistisia, etten kyynisenä ja huumorintajuttomana ihmisenä jaksa katsoa edes niitä. Mitään varsinaisia vaikutteita ei ole siis tullut imettyä.

Yritin poissulkea kauhuvisioni muistuttamalla itseäni tosielämän realiteeteista. Herätys! Hirviöitä ei ole olemassakaan. Piste. Sitähän minä olen koko syksyn Topille hokenut, kun se on pöhköillyt metsästä kuuluvien risahduksien ja rasahduksien takia. Tuulisella säällä se on nimittäin viime aikoina ollut sitä mieltä, että pusikoissa vaanii monstereita. Niitä se sitten jää tapittamaan sieraimet höröllään, hengitys lamaantuneena. Ah, saaliseläimen järjenjuoksu!

Henkisellä avokämmenellä itseni läpsiminen ei kuitenkaan enää auttanut. Olin jo ohittanut järjen ja siirtynyt tunnepohjaisiin reaktioihin. Minustakin oli tullut saaliseläin. Vaistosin yhä, miten minua seurataan. Tunsin silmät takaraivossani ja puolittain odotin jonkin tarraavan minua olkapäästä (koska niin hirviöt tekevät?). Matkalla kanihäkille tein hätäisiä puolipiruetteja* tarkistaessani, ettei minua todellakaan seurata. Ketään ei yllättäen näkynyt.

* Näin jälkikäteen mietittynä jossain toisaalla naapuri-raukka on saattanut kokea vastaavia paniikin tunteita epäillessään ufon laskeutuneen takapihallemme. Sen verran villisti varmasti pyöri otsalampun valokeila horisontissa. Pahoitteluni siitä!

Pääsin kuin pääsinkin Vandan häkin luo hengissä ja kumarruin ottamaan pupun vesipullon. Vaikka jollain tasolla itse lietsomani paniikki jopa huvitti, olin kilometrien päässä mukavuusalueeltani. Pelotti ihan oikeasti.

Kun nousin seisomaan, otsalampun valossa näkyi jotain, mikä kiinnitti huomioni: valo heijastui takaisin pienistä heijastimista. Hätkähdin ja kurtistin kulmiani. Miksi meidän pihatie on kepitetty? Tiedän, että yksi naapureista on kepittänyt oman tienpätkänsä niillä rumilla oransseilla heijastinkepeillä, mutta onko se nyt tuonut niitä meidänkin puolelle tietä? Miksi? Vai onko meidänkin kohdalla aloitettu jokin sähkötyömaa? Sellainen oli nimittäin ilmestynyt tien alkupäähän.

En keksinyt mitään järkevää selitystä heijastinkepeille, kunnes älysin ottaa huomioon, etteivät ne ehkä olleetkaan heijastinkeppejä. Mutta mitä ne sitten ovat?

Ei kun... Apua. Voi hitto, olkaa nyt pliis sittenkin niitä rumia heijastinkeppejä.

Eivät muuten olleet.

Yksi heijastinkeppi räpäytti silmiään. Toinen kallisti päätään tutkiskelevasti.

Voi perkeleen perkele.

Nopea laskutoimitus vahvisti ”heijastimien” määräksi kymmenen. Edessäni, vain muutaman metrin päässä minua tuijottaa siis viisi silmäparia. Takapihalla, hallin takana. Aivan pellon reunassa.

Silmät eivät olleet korkealla. Seisoin metrin tarkkuudella paikassa, josta ilves vei viime talvena kanin. Ilves ei kuitenkaan liiku laumassa, joten kissaeläimen ruokapöydässä en tainnut kuitenkaan pönöttää. Susi? Vai sittenkin se äsken visioimani ihmissusi? Onko ihmissusi laumaeläin? Ei se taida olla, leffoissakin riehuvat aina yksikseen.

Pimeässä oli aivan mahdoton tehdä tarkempaa lajinmääritystä vastapelurille. En tiennyt pitäisikö huutaa vai juosta? Sammuttaa valo? Esittää kuollutta? Heittää kivellä?

Kohtaamani pihamaan tunkeilijat eivät tehneet elettäkään. Ne vain tuijottivat ääneti. Niin minäkin.

Helpotuksen hetki koitti viimein, kun yksi hirviöistä kääntyi äkisti ja valokeilassa vilahti valkoinen peräpeili. Valkohäntäpeura, tuo Ameriikan ihme. Huh! Selviän siis hengissä myös tästä viikon toisesta lähikohtaamisesta sorkkaeläimen kanssa: Vain paria päivää aiemmin pääsin herättelemään refleksejäni aikuisen hirven laukatessa täyttä vauhtia alas metsärinnettä ja siitä eteenpäin kohti ajorataa ja Corollan oikeaa etukulmaa.

Tässä autoilutilanteessa kumpikin osapuoli teki kuitenkin onnistuneesti viime hetken väistöliikkeitä, ja tilanteesta selvittiin säikähdyksellä. Riski tukehtua hedelmäkarkkiin oli tosin käsinkosketeltavan suuri, sen verran syvälle nielun uumeniin Hedelmäaakkonen siinä säikähdyksessä hulahti.

Pimenevä syksy. Mitäpä siitä sitten sanoisi... Tuntuu pahalta mutta näyttää hyvältä? Käyttäkää heijastinta ja varokaa hirvi(ö)eläimiä.








maanantai 15. syyskuuta 2014

Pihdan piristäjä

Paniikki pois. Kohta nimittäin tulee syksy, talvi, halla, pakkanen, lumi, kuolema ja mitänäitänyton. Siinä vaiheessa loppuu nämä meikäläisen toistuvat kärhöpäivityksetkin. Sinnitelkää siis vielä hetki. 

Ei ollut tarkoitus kirjoittaa kärhöistä (tai ylipäätään mistään) nytkään, mutta sitten tuli pari juttua ja oli ihan pakko. Lumikärhö 'Summer Snow' (vaikka oikeampi nimi olisi kai 'Paul Farges' ranskalaisen lähetyssaarnaaja-tutkimusmatkailijan mukaan) on vaan niin ihana. 

Meidän pihaa ympäröi kymmenkunta pihtaa, joista en ollut alkujaan kovinkaan innostunut. Vähän synkkiä ja aina samannäköisiä, sori nyt vaan. Tylsää havupuuta voi näköjään kuitenkin mukavasti tuunata kärhöllä (tai parilla), ja siitä tulee heti huomattavasti mukavampi. Elävä kärhöteline! Mä olen muutenkin vähän allerginen useimmille kasvituille. Diggaan luonnollisesta. 

Tämä kärhö on istutettu toissavuonna, ja se on jo nyt useamman metrin lonkero. Ihanaa, että se kukkii vielä nyt, kun kaikki muu alkaa olla jo sangen död. Yksi mun lemppareista ihan millä tahansa mittapuulla.

Tämä kiinalainen kaunotar muuten tuoksuu lähinnä teinipojalta. Aluksi säpsähdin tuoksua joka kerta, kun kävelin pihdan ohi. Nyt alapihalla leijailevaan Axen aromiin on jo ehtinyt tottua. 






'Multiblue'n kukoistus on sen sijaan vaatimattomampaa. Raukka yrittää uutta elämää jo kolmatta kertaa. Alan jo epäillä, että minua vaivaa jonkinlainen kirous tämän kärhön suhteen. Viime vuonna, kun istutin taimen, kanat kuopsuttelivat koko kärhön tuusannuuskaksi. Olin keväällä äimän käkenä, kun se reippaana nousikin maasta.

Keskikesällä tuli taas takapakkia, kun koko kasvi kuivui pystyyn parissa päivässä, vaikka yritin sitä parhaani mukaan elvyttää. Selitys asialle löytyi, kun lähempi tarkastelu osoitti kasvin olevan juuresta poikki. Tarkalleen ottaen siitä näytti jopa puuttuvan parin sentin pala!?

Syypäitä eivät tällä kertaa olleet kanat, koska tänä kesänä ne eivät ole saaneet kirmata valvomatta vapaana. Itse asiassa näin jälkikäteen ajateltuna asialla eivät olleet välttämättä kanat ensimmmäiselläkään kerralla.

Viime viikolla huomasin, että 'Multiblue' yrittää tosiaan taas. Mielestäni kolmesta alusta kahta on kuitenkin jo maisteltu! Luulen, että pahanteossa on ollut myyrä, tai joku muu jyrsijänperkele. Niin epäesteettistä kuin se onkin (ahdistaajonyt!), minun on varmaan ihan pakko häkittää tämä kärhö jotenkin.


Vaaleanpunaisen fantasian sijoitus osui kyllä nappiin. Siinä se paistattelee ilta-auringon parrasvaloissa. Kukat ovat helposti yli kymmensenttisiä, joten halusin tämän kasvin terijoensalavan suojaan, jossa tonttimme raivoava preeriatuuri ei ehkä ihan heti puhalla kukkia nurin.

Toivottavasti 'Pink Fantasy' nyt selviää talven yli, ja jotain kukkia todellakin ilmestyy ihailtavaksi. Tuikseen tämä kärhö on saanut kuivia oksia samaisesta terijoensalavasta, samoin taustalla oleva 'Campanulina Plena'. Samaa olen tehnyt ruusujen rinnalla kasvavien kärhöje kanssa. Jotenkin pensaan oma oksa ei pistä niin pahasti silmään kuin se iänikuinen bambutikku.




Westphalilta tullut viinikärhö 'Dark Eyes' kukkii.



Siperiankärhöllä sen sijaan on ihana, pieni pentu. Sille pitää aina ohi kävellessä vähän lässyttää. Kylähullun maine, here I come! 





Asiasta akkuporakoneeseen, tuleva entinen työkaverini Sari oli meillä viikonlopun vietossa. Kyseessä oli pitkään suunniteltu, mutta ei vielä ikinä toteutusasteelle edennyt visiitti, joka oli tässä vaiheessa pakko toteuttaa nyt tai ei koskaan. Parin viikon päästä Sari nimittäin muuttaa Kanarian lämpöön.

Sarin landereportaasin voi tsekata täältä

lauantai 13. syyskuuta 2014

Vääränvärisiä

Oudonvärisistä araucanamixien munista kuoriutui lopulta viisi tipua. Saanti ei siis ollut kovinkaan kummoinen, kun munia kuitenkin oli yhteensä viisitoista. Oh well, viisi on parempi kuin kaksi tai kolme. Riittää ihan hyvin, jos nyt joukossa sattuisi olemaan vielä kanojakin...

Heti kuoriutumisen jälkeen kaksi tipuista oli selvästi mustia, loput siniharmaita. Nyt muutamaa päivää myöhemmin erot eivät ole enää niin selkeitä. 



Erikoisen värisistä munista on luontevaa siirtyä toiseen kanoista saatavaan elintarvikkeeseen, lihaan. Sekin voi nimittäin olla sangen hämärän näköistä.  Tämä jääkaapista löytämäni satsi näyttää viimeistään viime viikolla pilaantuneelta, mutta todellisuudessa näin tuoretta, vastateurastettua kanaa ei supermarketista saa. Oikeasti aika ällön näköistä, vaikka lihaahan se vain on. Niin se ihmismieli on herkkä nyrjähtämään.


Bohuslän-Dals svartamix -koipireisiä, olkaa hyvä!




torstai 4. syyskuuta 2014

Uusi bestikseni, Friedrich Manfred

Ensinnäkin, luulen vihdoin selvittäneeni mysteerikärhön henkilöllisyyden! Uskon, että se on kuin onkin Clematis fauriei, siis magnuksenkärhö, mutta lajike on 'Campanulina Plena'. Jes! Victory!

En edes kehtaa myöntää miten paljon aikaa ja resursseja olen tuhlannut tuon kärhön identiteetin selvittämiseksi, vaikkei siitä ole minulle mitään konkreettista hyötyä. Tuollahan tuo kasvaa rehotti tyytyväisenä ihan ilman nimeäkin. Itse asiassa erityisen hienosti rehottaakin! En ollenkaan kadu tätä seitsemän euron investointia. Kun olin nimittäin kyseistä kärhöä taimitarhalla maksamassa, puutarhuri katsoi sitä pikkuisen säälivästi ja totesi lakonisesti, että "saat nuo kärhöt seitsemällä eurolla. On ne nyt vielä hengissä, mutta..."

Mutta se varsinainen asia! Uusi bestikseni on saletisti Friedrich Manfred Westphal, jolta sain tasan viikko sitten oikein mieluisan paketin Saksanmaalta. Olen jo pitkään miettinyt kärhöjen tilaamista ulkomailta, koska kasvit ovat edullisia ja valikoima on lähes rajaton. Minusta on jo nimittäin vähän alkanut tuntua siltä, että puutarhaketjujen Jackmaniit ja Piilut on jo vähän nähty. (Vaikken itse asiassa omista kumpaakaan...)

Ulkomailta tilattaessa kotiläksyt on toki tehtävä huolellisesti etukäteen, koska mitä tahansa kasvia ei tietenkään voi tilata Saksasta olettaen että se pärjää pohjoisissa oloissamme. Itsekin laadin ostoslistoja pitkään ennen kuin lopulta laitoin tilaukseni eteenpäin. Kärhöt  maksavat alkaen 6,90 €/kappale ja postikuluja kahdeksalle kärhölle kertyi 15,50 €. Mitään kallista hupia nettishoppailu ei siis tällä kertaa ollut.

Itse tilaus sujui helposti, vaikka Westphalin sivut ovatkin saksankieliset. Kovin ihmeellistä kielipäätä ei kuitenkaan vaadita, että kärhöt saa klikkailtua ostoskoriin. Tilausta ei tarvinnut maksaa luottokortilla, vaan lasku tuli sähköpostiin jälkikäteen. Maksettuani summan verkkopankissa sain sähköpostitse tiedon, että kärhöni lähtevät matkaan maanantaina. Perjantaina posteljooni olikin niitä sitten jo yrittänyt toimittaa, kun olin töissä. Kävin sitten illalla töiden jälkeen noukkimassa paketit (2 kpl) matkaan postista.

Lauantaiaamuna otin sitten paketit lähempään tutkiskeluun. Kasvit oli pakattu huolellisesti, ja ne näyttivät oikein hyviltä! Matka ei ollut selvästikään liian pitkä. Olin halvan hinnan takia pikkuisen pelännyt, että saan jotain minitaimia. Kärhöt eivät kuitenkaan millään tapaa hävinneet kotoisten puutarhamyymälöidemme melkein kahdenkympin virityksille, päinvastoin.

Kaiken kaikkiaan tilasin (ja sain) seuraavanlaisen kärhökavalkadin elämääni ihastuttamaan:


  • Tuoksukärhö (Clematis flammula 'Rubromarginata')
  • Magnuksenkärhö (Clematis fauriei 'Albina Plena')
  • Viinikärhö (Clematis viticella 'Dark Eyes')
  • Viinikärhö (Clematis viticella 'Polish Spirit')
  • Loistokärhö (Clematis patens-ryhmä 'Pink Fantasy')
  • Loistokärhö (Clematis patens-ryhmä 'Hagley Hybrid')
  • Ohotankärhö (Clematis ochotensis 'Tage Lundell')
  • Vuorikärhö (Clematis montana var. rubens 'Odorata')
    Tämän ennuste on huono, tiedetään. Elämässä pitää ottaa riskejä jne.




Itsehän olen sillä tavalla onnekas, että puolisoni tuskin ihan heti alkaa nalkuttaa puutarhakasvien nettishoppailusta. Kuistilta löytyi nimittäin evidenssiä, että hän on itsekin sortunut samantyyppiseen toimintaan. Tosin tämän paketti on peräisin kotoisasti Korpikankaalta.


Keväällä ehkä lisää kärhöjä Saksasta! Voisi vaikka organiseerata jonkinlaisen kimppatilauksen, ettei tarvitse itselle tilata ihan niin montaa "että sitten varmasti kannattaa".


Onko väärin odottaa kevättä jo syyskuussa? No ei todellakaan!

lauantai 30. elokuuta 2014

Tattiperäistä univelkaa

Ainakin täällä läntisellä Uudellamaalla syksy rojahti niskaan kertaheitolla. Kylmää, harmaata, tuulista ja ennen kaikkea ihan käsittämättömän sateista. Vettä on tullut hetkittäin niin, että siinä ei vain yksinkertaisesti ole ollut mitään järkeä.

Jotain hyötyä tästä näennäisen kurjasta kelistä on kuitenkin ollut: tonttimme nimittäin puskee maasta tatteja sellaista tahtia, ettei perässä meinaa pysyä! Tiedän, että kaikki eivät suhtaudu sienten syömiseen yhtä intohimoisesti kuin minä, mutta tällaiset henkilöt voivat esimerkiksi kuvitella miten fiiliksissä sitä olisi, jos omalta metsäpalstalta voisi yhtäkkiä kerätä vaikka ämpäritolkulla sisäfilettä. Siis ihan ilman sen kummempaa etsimistä, kun niitä möhkäleitä istuu vähän joka mättäällä!







Tällaisen satsin Jouni nappasi mukaansa ihan vain käydessään mehiläispesillä metsänreunassamme. Seuraavana päivänä menimme töiden jälkeen tutkimaan metsikköämme ihan tositarkoituksella. Tatteja löytyi yhä parin ämpärillisen verran! Ihan ensiluokkaista ja siistiä herkkutattia löytyi niin paljon, että surullisemman näköiset kehtasi jättää suosiolla paikoilleen. Pienten lehmäntattien lisäksi myös punikki- ja voitatteja löytyi. Kantarellejakin muutamia. Tämä on todellista lähiruokaa.


Muun muassa tällaisia järkäleitä tarttui mukaan vielä toisenakin päivänä. Eikä _mitään_vikaa. Pyörryn! 




En edes uskalla ajatella mitä tuolta varsinaisesta metsästä, viimevuotisesta "hyvästä sienipaikasta" löytyisi, kun pelkästään omalta tontilta voi kerätä tällaisia. Ehkä parempi kun ei mene katsomaankaan: tässä on nyt jo kaksi yötä siivottu ja paistettu tatteja. 


Nukkuakin vissiin pitäisi. Etenkin, kun tämä maailmanlopun flunssa ei ota talttuakseen.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Kesän paras perjantai


Jumankekka, nyt voisi vaikka vähän kreisibailata!

Eiliset lääkäritutkimukset antoivat todellakin syytä hymyillä. Sydämeni toki teki muutaman ylimääräisen lyönnin, kun ultraäänessä lääkäri päästi äänekkään ”Oho!”:n heti, kun sisuskaluni pompsahtivat ruudulle. Onneksi tohtorin hämmästys oli kuitenkin positiivista sorttia. Maksa on kuulemma parantunut niin hyvin, ettei hän olisi todellakaan pystynyt päättelemään, että se on ollut niinkin vakavasti vaurioitunut.

Tutkimusten päätteeksi loppusanat laukonut traumatologi oli niin ikään sitä mieltä, että takaisin ei enää tarvitse tulla. Minä olen terve nyt! Hevosen selkään saa kuulemma painella vaikka saman tien, eikä maksan suhteen tarvitse noudattaa mitään muitakaan rajoituksia. 

Uutinen ei olisi voinut tulla parempaan aikaan, koska torstai-iltana noussut kuume ja kesäflunssa olivat aikaansaaneet aivan helvetillisen päänsäryn. Kärvistelin kipujeni tietenkin aivan luomuna, koska lääkkeet ovat olleet maksan takia eiliseen saakka pannassa.

Vastaanotin ilosanoman lähes kyyneleet silmäkulmissa, ja painelin siltä istumalta apteekkiin hakemaan pelastusta ennen kuin otsasuoni repeää. Minulla on takanani pitkä ja läheinen suhde Buranaan, jota olen kyllä kesän mittaan kaivannut palavasti niin päänsäryn kuin menkkakipujenkin piinatessa. Ihanaa, että olemme yhdessä jälleen!

Buranan lisäksi olen hellinyt flunssaista kehoani myös Finrexinillä, ja pitihän se skumppakin korkata elpymisen kunniaksi. Koska ex tempore –kuohuviinittely ei katso aikaa ei paikkaa, sihijuomat nautiskeltiin porukalla sateelta värjötellen naapurin kuivurissa.


(Hevos)hullu on siis kesäflunssaa lukuun ottamatta virallisesti terve. Just parasta! 



perjantai 22. elokuuta 2014

Verta, hikeä ja hunajaa

Mikä voisikaan olla hienompaa kuin oma hunaja suoraan kotikonnuilta. On niin viimeisen päälle puhdasta, lähituotettua ja vaikka sun mitä. Terveellistäkin! 

Minäpä kerron mikä olisi vielä hienompaa.

Vielä hienompaa nimittäin olisi, jos mehiläiset lentäisivät suoraan avoimen purkin luo ja puklaisivat tuotoksensa sisään. Koska ne ovat häikäisevän järjestäytyneitä eläimiä, osa työläisistä voisi keskittyä purkin kansien sulkemiseen. Duunia löytyisi myös niille yhteiskunnan jäsenille, jotka kiinnittäisivät purkkeihin etikettejä omilla pikku jalkasillaan.

Väitän, että monikaan hunajalla herkuttelija ei oikeasti tajua, mitä kaikkea on tarvittu ennen kuin purkki on päätynyt keittiön kaappiin. Kesäloma osui puolivahingossa täysin oikeaan aikaan, koska sadonkorjuuaktiviteetteja todellakin riitti.

Sisustusnatsille mehiläistarhaajamies ei välttämättä sovi alkuunkaan. Keittiöön nimittäin hiipii kuin varkain lukuisia ämpäreitä ja pöniköitä, jotka kaikki jollain tavalla liittyvät hunajaharrastukseen. Jokaisella purkilla ja purnukalla on ilmeisesti oma tarkoituksensa, joten eihän niitä uskalla siivota edes pois. Sitä paitsi hunajaämpärit ovat tolkuttoman painavia, eivätkä sopi sisäelinvaurioisen naisihmisen siirreltäväksi. 

Se siitä. Keittön Feng Shui on auttamattomasti viturallaan.

Koko härdelli lähtee kuitenkin liikkeelle siitä, että hunajalaatikoita noudetaan pesistä sieltä täältä pitkin Uuttamaata. Onneksi suurin osa pesistämme on ihan pihapiirissä, ja tarhapaikkoja on yhteensäkin vain kolme. Ja muistetaanhan tietenkin myös se, että tänä kesänä suojapukuun tälläytynyttä mehiläistarhaajaa hellivät epäsuomalaiset, yli 30 asteen helteet. 

Helteiden lisäksi työoloihin vaikuttivat ampiaiset, jotka viettivät ilmeisesti jonkinlaista juhlavuotta 2014 piinaten yhtä jos toistakin kesänviettäjää. Jos kuvittelit, että ampiaiset ovat sairaalloisen kiinnostuneita siideristäsi, laitapa esille hunajatahraisia työkaluja! Toki mehiläisetkin hakeutuvat paikan päälle hunajan tuoksun perässä, mutta ne ovat sentään ystävällisiä, eivätkä hyökkää kesämekossaan haahuilevan mehiläistarhaajan emännän kimppuun! 

Ampiaisenpistoilta ei siis vältytty, ja kirosanat raikuivat iloisesti pitkin tonttia useampaankin otteeseen.

Häirikköampiaisten takia monet sadonkerjuun työvaiheet oli pakko jättää yöhön. Linkoomotila ei nimittäin ole mehiläistiivis - vielä. Helteistä huolimatta viime viikon yöt olivat sen verran kylmiä, että pitkät kalsarit oli pakko kaivaa talviteloiltaan, jossa ne ehtivät tänä kesänä olla huikeat 1,5 kuukautta.

Hunaja irrotetaan kennoista hommaan tarkoitetulla hunajalingolla. Meillä on onneksi moottorikäyttöinen linko, koska käsikäyttöisen kanssa olisi varmasti mennyt sekä hermo että jännetuppi. Ennen kuin kehän voi lingota, siinä olevat kennot pitää kuoria, koska mehiläiset ovat kaikessa oveluudessaan peittäneet hunajan. Homma hoituu käsipelillä yksi kehä kerrallaan.

Huolimatta siitä, että Jounin viime kesänä hankkimaan linkoon mahtuu kerrallaan 12 kehää, touhu on silti hitaanpuoleista. Useampanakin aamuna Jouni kömpi nukkumaan vasta, kun kukot olivat laulaneet jo jokusen tunnin.

Ajan lisäksi menee myös rahaa. Niin ylimitoitetuilta kuin keväiset shoppailumme mielestäni tuntuivatkin, tyhjät purkit loppuivat kuitenkin kesken. Jounin piti vielä tilata lisää purkkeja 200 eurolla. Jos sitä rahaa jokusen euron per purkki saa, niin on sitä rahaa kyllä mennytkin!

Rahaa menee myös mehiläisten talviruokintaan, siis sokeria, jota talvena aikana kuluu 20-25 kiloa pesääkohden. Jos siis näette Lidlissä omituisen asiakkaan, joka lastaa kärryynsä esimerkiksi 70 kiloa sitä halvempaa sokeria, kyseessä on todennäköisesti mehiläisharrastaja (tai pontikankeittäjä).

Tässä teille taas sitä paljon puhuttua maalaisromantiikkaa!



Vaikka koko pörriäishomma onkin Jounin harrastus, kuuliaisena vaimona istuin öitä seurana hunajaa purkkiin valutellen. Kesän ensimmäiset hetket television ääressäkin tuli vietettyä, kun nyhräsin etikettejä kiinni täytettyihin purkkeihin.

 



Kaikki työ, käytetty aika ja valvotut tunnit eivät ole kuitenkaan turhia: hunajasaalis oli tänä vuonna 60-70 kiloa per pesä.


Sitä paitsi, olisiko tämä edes mikään harrastus, jos mehiläiset tekisivät kaiken työn?



sunnuntai 17. elokuuta 2014

Avaruusmunat

Koska noin viimeiset sata blogitekstiäni ovat olleet yksiselitteisesti puutarha-aiheisia, lupaan pyhästi kirjoitella vaihteeksi jostain muusta. Näin ensihätiin paikkailen tilannetta villillä munakuvalla, kas näin!

Kuvan avaruusmunat siis sujautettiin hautomakoneeseen tänään. Munijoita en ole itse edes nähnyt, koska ostimme nämä siitosmunina. 

Värin perusteella on kuitenkin helppo osoittaa sormi araucanan, vanhan chileläisen kanarodun, suuntaan. Kiinassakin on kaksi rotua, jotka munivat sinertäviä munia, mutta Suomesta niiden edustusta ei taida löytyä.

Puhdasrotuiseksi araucanoiksi en uskalla vanhempia edes toivoa, koska suoraan sanottuna en ole nähnyt Suomessa yhtäkään varmaa 100 % araucanaa. Moni on kyllä vannottanut omiensa puhtautta, mutta vielä yksikään "kyllä tämän pitäisi ihan puhdasrotuinen olla" -araucana ei ole vielä mennyt täysin epäilyksettä läpi henkilökohtaisesta seulastani. Kertokaa toki, jos Oikeita Araucanoja jostain löytyy. Täältä löytyy heti yksi kiinnostunut ostaja! Halutaan korvatupsuja ja pyrstötöntä pyllyä, kiitos!

Englanninkielinen maailma on keksinyt oman nimityksen myös kanalle, joka munii sinivihreitä munia, muttei edusta mitään puhdasta rotua. Termi on "Easter Egger". Mikseipä se toimisi suomeksikin: pääsiäismunija! 

Mutta vihreän munan mysteeriin palatakseni...

Vielä viitisen vuotta sitten ainakin harrastajapiireissä horistiin, että vihreän värin selittää risteytyminen fasaanin kanssa. En tiedä, miten vakavasti tätä väite on virallisemmin otettu esimerkiksi tutkijapiireissä, mutta omaan korvaani se kuulostaa alun alkaenkin huuhaalta. Samassa syssyssä muiden rotujen vihreitä munia on selitelty sillä, että araucana löytyisi näidenkin rotujen taustalta.

Enpä usko.

Esimerkiksi dongxiang on ikivanha kiinalainen rotu, joka munii sinisiä munia. Lähettivätkö Etelä-Amerikan intiaanit todellakin kanojaan merten halki pökkimään kiinalaiskanoja? Eivät. Tohtori Yang on pitkään tutkinut dongxiangin alkuperää ja verrannut 78 kiinalaisrodun DNA:ta muun muassa puhtaiden, amerikkalaisten araucanojen verinäytteisiin. Ei ole löydettävissä minkäänlaisia viitteitä siitä, että dongxiangiin olisi lähimenneisyydessä lurahtanut ns. tuoretta verta araucanan merkeissä.

Tutkija itse kommentoi asiaa seuraavasti:


"We have been thinking about the origin of the blue egg gene for a long time. China is one of the domestication centers for the jungle fowls, and there are at least 78 different native chicken breeds found over the country. Our study showed that these breeds were formed many hundreds years ago. Therefore I intend to believe that the blue egg gene found in Dongxiang is of Chinese origin. I don't have evidence that the Araucana has any genetic connection with Chinese breeds.”


Sinimunailmiö on saanut järkevän selityksen vasta noin vuosi sitten. Sekä kiinalaisten että eteläamerikkalaisten kanojen sinivihreät munat on aiheuttanut EAV-HP -retrovirus. Niin pahalta kuin retrovirus aina kuulostaakin, tässä tapauksessa ilmiö on vaaraton. EAV-HP vaikuttaa kanan DNA:han lipsauttamalla sekaan geenin, joka ameriikaksi kulkee nimellä oocyan (O). Geeni saa munankuoren imemään biliverdiiniä kanaemon kohdusta, ja aiheuttaa näin erikoisen värin.

Kuten geeniä edustava iso kirjain O paljastaakin, kyseessä on vallitseva ominaisuus. Huomionarvoista on, että homotsygoottien munat ovat väriltään tummemman vihreitä kuin heterotsygoottien.

DNA-tutkimuksen avulla on todennettavissa, että EAV-HP on tehnyt temppunsa spontaanisti sekä Kiinassa että Etelä-Amerikassa. Ilmiö on tapahtunut eri aikaan, eivätkä rodut tosiaankaan ole toisilleen sukua.

Jos englanti taipuu, aiheesta löytyy vaikka miten tarkkaa tietoa:

Aiemmin tänä kesänä "maatiaiskana Veera" tuntui saavan palstatilaa useammastakin lehdestä, kun se alkoi omistajansa suureksi järkytykseksi pyöräytellä vihertäviä munia. Niin hauskaa kun iltapäivälehtien lukijakommenteille nauraminen olikin, mikään todellinen mysteeri ei valitettavasti ole kyseessä. Eri kanarodut nyt vain munivat erinäköisiä munia! 

Ja murskataan samaan syssyyn vielä toinenkin myytti, nimittäin sellainen ikivanha kiinalainen, joka pyörii tiiviisti dongxiangin ympärillä: Sinivihreät munat eivät ole ylimaallisen terveellisiä, eivätkä ne paranna tauteja. Ne ovat ihan tavallisia kananmunia.


torstai 14. elokuuta 2014

Yllättäjät Top 4

Superkesä 2014* on tuonut tullessaan muutamia ääripositiivisia puutarhaylläreitä:

#4

Viime vuonna hankittu kirsikkaluumu 'Kometa' on tehnyt pari oikein sympaattista hedelmää! Tiesin (=toivoin), että niin tapahtuisi jonain päivänä, mutta en osannut odottaa sitä vielä.




#3

Lähes päivälleen vuosi sitten ostettu 'Pinktopia' kukkii nähteni ensimmäistä kertaa! En alkujaan pitänyt kukintaa täysin poissuljettuna, sen verran hyvähermoiseksi Easy Elegance® -ruusuja on lupailtu. Oma ruusurukkani tosin ehti jo kertaalleen näyttää todella pahoinpidellyltä erään kirvainvaasion jäljiltä. En uskonut, että se (jos pysyy edes hengissä) ainakaan tänä kesänä kuntoutuu kukkismiskuosiin. Wohoo!





#2

'Strawberry Candy' -päivänlilja kukkii niin ikään ensimmäistä kertaa! Päivänliljan saimme suoraan Paksalon Perennasta 2012. Kasvupaikka on kyllä osoittautunut vähän kurjaksi, koska tuoksuvatukka yrittää toistuvasti rynniä päivänliljaraasun yli. Siirto paremmalle paikalle on kyllä ollut mielessä.











#1

Se uskomattomin kaikista: jalokello (Platycodon grandiflorus) on a) hengissä ja b) kukkii! Raportoinkin tänne viime heinäkuussa, että ostin Hyvinkäältä vaaleanpunaisen jalokellon. Se taisi kuitenkin jäädä kertomatta, että vähän myöhemmin ostimme Ikean alelaarista kolme jalokelloa lisää: vaaleanpunaisen, sinisen ja valkoisen. Mikään hirvittävä suksee tämä kellohässäkkä ei kuitenkaan ollut, sillä vain 2/4 nousi tänä keväänä. Ne ilmestyivät hirvittävän myöhään, kuten ilmeisesti asiaan kuuluukin. Toinen hengissä olevista jalokelloista on todella vaatimaton, vain noin kymmensenttinen tupsukka. Isompi on sen sijaan ihan näyttävä ja kukkii tällä hetkellä syvän sinisin kukin. Viva la Ikea!

Tuon toisen selviytyjän väristä minulla ei ole mitään haisua, sillä suuressa viisaudessani en merkinnyt niitä millään tavalla. Se nyt ei varmastikaan kuki tänä kesänä. On nimittäin sen verran säälittävä esitys. Se olisi ehkä saanut vähän paremman alun, jos ei olisi joutunut aloittamaan kasvuaan vuohenputkien jyräämänä. Vaan kun olin jo ehtinyt tuomita koko kellot kuolleeksi, ei niiden kasvupaikkaa sitten tullut kauheasti kitkettyäkään.



* Säät ovat olleet super. Ratsastus- ja viinanjuontikielto sen sijaan ovat yhä ihan perseestä.