Sivut

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Tunnemyrsky ja ihan oikea myrsky



Otetaan pohjatunteeksi onni, lisätään päälle paksu kerros epäuskoa ja koristellaan vielä hyppysellisellä ihan rehellistä paniikkia. Fiilis on vähintään sekava, joskin nyt alkaa jo helpottaa. Vähän.

Ostin hevosen.


En ehtinyt (uskaltanut?) kirjoittaa asiasta edes tänne, kaikki kävi niin äkkiä.

Selailin itsenäisyyspäivänä jälleen kerran Hevostalli.netin markkinat-palstaa ja haaveilin omasta hevosesta, kun bongasin Topin kuvan. Se oli niin kaunis, että oli pakko klikata ja lukea lisää. Valitettavasti kuvankaunis ruuna kuulosti muutenkin vähän liian hyvältä: kiltti, rauhallinen, sopii myös aloittelijoille ja lapsille. Maastoilee mielellään myös yksin. Rakastaa halailua ja rapsuttelua… Apua! Olisiko tämä nyt Se Oikea?

Seuraavana yönä uni ei meinannut ihan oikeasti tulla, mahanpohjassa nipisteli. Vähän kuin olisi ollut ihastunut. Kysyi Jouniltakin, että pitäisiköhän mun nyt vaan oikeasti kirjoittaa sille myyjälle, että vieläkö ruuna on vapaana. Ahdisti, mutta samalla houkutti. Äh, pitäisikö vaan ryhdistäytyä ja unohtaa koko juttu? Aikuinen ihminen ja näin sekaisin jostain ponista!

En sitten kuitenkaan unohtanut, vaan mailasin myyjälle seuraavana päivänä. Täytyy kyllä myöntää, että kursori viipyi ”lähetä”-napin päällä aika pitkään ennen kuin uskalsin klikata. 

Huolimatta siitä, että olen kuolannut hevosten myynti-ilmoituksia jo ala-asteikäisestä (jolloin mentiin salaa välitunnilla kirjastoon lukemaan Keltaisen Pörssin ”myydään hevosia” –sivut), en ole ikinä oikeasti ottanut yhteyttä yhdenkään hevosen myyjään. Siksi asiasta onkin kai tullut (päässäni) ihan tolkuttoman iso asia.

Syvä hengenveto, klikkaan ”Lähetä”. Tämä on konkreettisinta, mitä olen koskaan tehnyt hevosen hankinnan eteen.

Olikohan tämä nyt ihan järkevää?

Ja siitä se todellinen paniikki sitten vasta alkoikin. Apua, mitä jos ruuna onkin vielä vapaana? Sittenhän sitä on ehkä pakko mennä katsomaan. Pahimmassa tapauksessa se on pakko ostaa. Kämmenet hikosivat, pyörrytti. Myyjä vastasi lähes samantien, että ruuna on yhä vapaana ja vastaisi hyvin toivomiani ominaisuuksia. Jännitti niin, että melkein oksetti. Suljin selaimen ajatellen, että vastaan myyjälle vähän myöhemmin. Myöhemmin, kun olen saanut ajatukseni takaisin kasaan. Nyt ei pysty.

Koska minulla ei tässä vaiheessa ole kotona valmiina tiloja hevoselle, soitin myös samantien viime viikolla tapaamalleni tallinomistajalle mahtuisiko hänen talliinsa yksi lisäasukas. Kuulemma tilaa on, ja hevonen pystyttäisiin ottamaan sisään lyhyelläkin varoitusajalla. Hyvä, koska jos en olisi keksinyt ruunalle paikkaa, olisi koko projektin saanut unohtaa jo tässä vaiheessa.


Ennen kuin itsekään tajusin, olin sopinut koeratsastuksen seuraavalle päivälle. Onneksi töistä riitti ymmärrystä normaalia lyhyempään työpäivään, ja ystäväni Suvi suostui lähtemään kakkosratsastajaksi näinkin naurettavalla varoitusajalla. Projektin järjettömyyttä ei suinkaan vähentänyt se, että hevosen luo oli lähemmäs kuuden tunnin ajomatka.

Torstaina 12.12. ajoimme siis maan toiselle laidalle päästäksemme hetkeksi hevosen selkään. Ruuna oli juuri niin kaunis kuin olin kuvitellutkin ja tuntui hyvältä myös selästä käsin. Reipas ja kevyt ratsastaa. Toki vielä keskeneräinen, kuten 5-vuotiaalta sopii olettaakin.

Koeratsastusreissulta pääsimme kotiin kahden jälkeen aamuyöllä. Seija-myrsky riepotteli meillä melko rajusti, joten Suvi koirineen päätti jäädä yöksi meille. Ehdimme olla sisällä vain hetken, kun sähköt katkesivat - eivätkä palanneet ennen myöhäistä lauantai-iltaa.

Vähän vielä ylimääräistä jännitystä ja stressitasojen nostatusta, kiitos.

Positiivisesta ratsastuskokemuksesta huolimatta en yhäkään uskaltanut riemusta kiljuen lyödä käsirahaa ratsastuksenopettajan kouraan. Yritin käyttäytyä aikuismaisesti ja miettiä, mikä olisi oikeasti järkevin veto. Tavallaan ruuna houkutti ihan mahdottomasti, samalla pelotti riittääkö oma taitoni sen eteenpäin viemiseksi.

Yöstä tuli melko uneton, enkä vielä aamullakaan saanut ajatuksia järjestykseen. Töissä kyseltiin, että olenko nyt hevosenomistaja. Kääk, en mä tiedä! Soittelin vielä muutamille ihmisille kysyäkseni mielipidettä. Tallinomistaja vakuutteli, että nuoret hevoset ovat parhaita – niistä saa vielä juuri sellaisen kuin itse haluaa. Tabula rasa.

Lopulta sain tehtyä päätöksen. Olen valmis yrittämään. Kirjoitin myyjälle sähköpostin, että haluan lyödä kaupan lukkoon. Meni kuitenkin useampi tunti ennen kuin uskalsin lähettää sähköpostin luonnokset-kansiosta. Kaupat saatiin tehtyä, ja suureksi yllätyksekseni hevonen oli minulla kotiinkuljetuksella jo seuraavana aamuna. Mitä helvettiä tässä juuri tapahtui??



Olen haaveillut omasta hevosesta noin 25 vuotta, se on aina ollut ensimmäinen ja päällimmäinen aineellinen toiveeni. Olen luvannut itselleni jo moneen kertaan, että jonain päivänä minulla on hevonen. Kuitenkin useamman kerran epätoivoinen itkupotkuraivarikin on ollut käsillä; on tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin, että **tut mä kuitenkaan koskaan mitään hevosta saa. Moni epäonnistuminen ja paska fiilis on johtanut tähän tunteeseen - vaikka tilanne ei olisi edes liittynyt hevosiin. Siihen tunteeseen on aina liittynyt sellainen ylitsevellova itsesääli ja pettymys omiin saavutuksiin. Jälleen kerran siis paljon muutakin, kuin se aineellinen hevonen.

Eli voisi sanoa, että tästä Omasta Hevosesta™ on mentaalitasolla kehittynyt aika iso juttu, johon kiteytyy …Paljon. 


Nyt, kun mulla on se hevonen, en edes tiedä miten päin sitä pitäisi olla. Tältäkö sen nyt sitten kuuluu tuntua? Ajatukset toivottavasti selkeävät, ja palaan takaisin kotiplaneetan pinnalle, kun omasta hevosesta tulee rutiinia. Tätä kirjoittaessani en ole vielä kertaakaan kiivennyt Oman Hevosen™ selkään, joten epäusko on vielä perusteltua.


Perjantaina, kun ajoin illalla kotiin töistä, näin ehkä elämäni selkeimmän ja näyttävimmän tähdenlennon.


Vanhalla rutiinilla toivoin omaa hevosta. 




-N


P.S. Topin kuva vähän rumasti varastettuna osoitteesta http://www.lietuvoszirgynas.lt/lt

8 kommenttia:

  1. Topi on niiiin hieno. Tää postaus ei ainakaan yhtään helpota mun järkyttävää ponikuumetta, niin elävästi kirjoitettu! Oli helppo samaistua sun fiiliksiin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mutta hei - sullahan on jo "poni"! :)

      Poista
  2. Hyvä Niina!
    Voin kertoo, että hevosen omistamisesta tulee äkkiä rutiinia. Monena päivänä se tulee sua vielä vituttaan, mutta sitten toisina päivinä se on maailman paras juttu. Ja parhaita on ne onnistumiset, kun voi oikeasti olla itsestään ja hevosestaan ylpeä, ja tuollaisen nuoren raakileen kanssa niitä tulee luultavasti kaikkein eniten :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa oikeastaan minkä tahansa eläimen omistamiselta. Ei se koirankaan omistaminen aamuviideltä räntäsadeaamuna nyt mitenkään ylimaallisen hienoa ole. Välillä vituttaa, ei siitä mihinkään pääse. Se, joka väittää muuta, todennäköisesti valehtee muistakin asioista...

      Poista
  3. Paljon Onnea!! Ja heh en enää muistanut kirjastoon karkaamisia vasta kuin luettuani tämän :) - IM

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ne on palautunut munkin mieleen vasta nyt, kun olen uudelleen palannut Keltaisen Pörssin maataloussivujen lukijaksi. :) Tule joskus katsomaan Topia!

      Poista
  4. Ihana ponitytön dream come true hehkutus! En kestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kuljen yhä (henkisesti) n. 15 cm maanpinnan yläpuolella. <3

      Poista