Sivut

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Pää kolmantena kalkkunana

Keskiviikko

Töistä pää kolmantena jalkana kotiin. Kotona pysähdytään vain pari minuuttia, sen verran että ehdin työntää (vähän pahvinmakuisen) valmishodarin poskeen. Siistit työvaatteet vaihtuvat reikäiseen villapaitaan, jonka jälkeen kurvaamme samantien naapuriin. Olemme sopineet, että tänään käymme yhdessä naapurin serkun luona ihastelemassa hevosia. Naapurit tuntevat hevoshulluuteni, joten he kaikessa ystävällisyydessään ehdottivat, että kävisimme yhdessä kylässä serkkulassa. Parhautta!

Tallilla on kymmenen hevosta, ja minulla vierähtää niiden parissa vahingossa useampi tunti. Rapsuttelen ja kuiskuttelen hevosille, kunnes Jouni ystävällisesti huomauttaa, ettei enää tunne varpaitaan. Kello onkin jo kymmenen.

Tallilta palatessa piipahdetaan vielä naapurin kautta, pitää napata sieltä pari kanaa mukaan. Kuten aina, naapurista lähteminen on vähän hidasta, ja yllättäen kello onkin jo kaksitoista.

Viimein kotona. Kissat ovat olleet koko päivän yksin. Jouni jää vielä merkkaamaan myymiään kanoja huomista kuljetusoperaatiota varten. Minä pääsen nukkumaan viisi tuntia ennen aamun armotonta herätysaikaa, Jounin yöunet jäävät neljään tuntiin.


Torstai

Aamukuudelta ylös ja töihin, 63 kilometriä silmät ristissä. Minä ajan, koska Jouni on nukkunut vielä vähemmän. Määränpäässä kahdeksan tunnin tehokas työpäivä kofeiinin yliannostuksen voimin, ja sitten se varsinainen suorittaminen vasta alkaakin. Jouni lähtee suoraan töistä tyttärensä lakitustilaisuuteen, minä ajan kotiin (päivän toinen 63 kilometriä) pakkaaamaan paitsi omat matkatavarani, myös kissat ja myydyt kanat.

Yritän arpoa mukaan oikeat siivekkäät Jounin ohjeiden ja merkkien mukaisesti. Operaatio tuntuu sanallasanoen toivottomalta. Kanoja on niin paljon ja ne kaikki näyttävät äkkiseltään samalta. Pyydystän kaakattajia yksi kerrallaan ja yritän löytää jalkoihin kiinnitettyjä renkaita. Kiireessä lyön pääni toistuvasti samaan orteen, alkaa jo pikkuisen ärsyttää. Toppatakki päällä on aivan liikaa. Kamala hiki.

Yksi kananostaja haluaa myös hunajaa. Sitäkin pitäisi muistaa ottaa mukaan. Mielessä on siis noin sata muistettavaa asiaa, lähtöstressi on maksimissaan. Taivaalta alkaa sataa sokeripalan kokoisia lumipalloja, ajokeli alkaa olla aika katastrofaalinen. Kaikki kanitkin pitäisi vielä ruokkia ja kotiavaimelle keksiä hyvä piilo huomista kaniensyöttäjää varten.

Kello on jo yli iltaseitsemän, Jouni vapautuu lakituksesta kahdeksalta. Pitäisi ihan oikeasti päästä lähtemään. Hiki, ahdistus, lumisade yltyy. Mulla on vielä väärät kengätkin jalassa, pitää muistaa vaihtaa ennen lähtöä. Kaksiovisen teinicorollan pakkaaminen muistuttaa taas tetristä: autoon pitäisi mahduttaa matkatavaroiden lisäksi yhdeksän kanaa ja kuusi kissaa. Niin, ja se äidin kylmälaukkukin pitäisi muistaa palauttaa, mihinkäs hittoon se muka mahtuu?!

Pääsisikö sitä sitten vihdoin lähtemään? Maa onkin jo valkoinen, ripsiin tarttuu jatkuvasti lunta. Olenko muistanut kaiken? Eikun ratin taa ja takaisin Helsinkiin. Päivän kolmas 63 kilometriä alkaa.

Matkan varrella saan kokea kaikki mahdolliset sateen olomuodot. Tulee lunta, vähän märempää lunta (joka liimautuu tuulilasiin), räntää ja ihan rehellistä vettä. Liukasta, mitään ei oikein näe. Moottoritielläkään kukaan ei uskalla ohittaa ketään.

Pikaisesti Jouni kyytiin Helsingistä ja seuraavaa osoitetta navigaattoriin. Next stop Hämeenkyrö, vähän reilut 200 kilometriä. Hämeenkyrössä treffit kananostajan kanssa, arvioitu saapumisaika joskus klo 23:20. Noh, on sitä ennenkin eläimiä diilattu keskellä yötä.

Hämeenkyrö löytyy, ajetaan vain kerran sovitun tapaamispaikan ohi. Kanat saavat uuden mukavanoloisen kodin, ihastellaan vähän takapenkillä pällisteleviä kissoja ja jatketaan matkaa. Seuraava (ja luojan kiitos viimeinen) etappi, Kankaanpää, on enää noin 60 kilometrin päässä. Arvioitu saapumisaika 00:30-jotain. Nälkä on aika järkyttävä, sillä olen syönyt paketillisen pikanuudeleita töissä joskus puolenpäivän aikaan.

Viimeinen pätkä on pimeä ja liukas. Todennäköisyyksiä uhmaten pääsemme kuitenkin perille. Vanhempien luona tuoksuu uunituore pitsa. Nälkä on niin kova, että tekisi mieli tirauttaa pari liikutuksen kyyneltä ihan vain tuoksun takia. Ennen kuin pääsemme yölliseen ruokapöytään, pitää Corolla käydä kuitenkin vielä heittämässä huoltoon. Isän Opelkyydillä takaisin päämajaan. Kanat saavat yösijan autotallista.

Nukkumaan aamukahdelta. Jo on aikakin, seuraava kananhakija tulee nimittäin noin kahdeksalta aamulla.


Perjantai

Kello soi aamuseitsemältä. Hirvittävä unenpuutekrapula. Oksettaa, tärisyttää. Toivottavasti täällä on kahvia. Kananhakijat tulevat jostain Ulvilan suunnalta. He saavat mukaansa Mille Fleur -kukon ja kaksi kanaa. Jouni tekstaa jo kolmannelle kananhakijalle, että olemme virallisesti hereillä, jotta pääsisimme eroon viimeisistäkin tuomisista. Vaikka aikainen aamu tuntuu vähän ihmiskidutukselta, on kanoille kuitenkin parempi mitä nopeammin en pääsevät uusiin koteihinsa. Ne ovat kuitenkin nököttäneet jo yön laatikoissaan.

Kissoilla on ihan liikaa energiaa. Äidin viherkasvit ja käsityöt saavat kyytiä. Oma energiataso ei ihan vakuuta. Saiskos vähän lisää sitä kahvia?

Puoleen päivään mennessä viiimeisetkin kanat on noudettu. Jutellaan hetki maatiaiskanoista, lampaista ja keritsimien hinnoista. Sitten hakemaan auto huollosta. Silmäluomet tuntuvat jo aika raskailta, vaikka on hädintuskin keskipäivä. Mietimme, jaksammeko ajaa kotiin vielä tänään, vai jääkö lähtö huomisaamulle. Mieluitenhan sitä ajaisi valoisalla. Ehdoton deadline on lauantaiaamu, sillä lauantaina päivällä pitäisi jo olla Jounin tyttären ylioppilasjuhlissa.

Kunhan pääsemme takaisin Kankaanpään tukikohtaan, Jouni soittaa Noormarkkuun ja sopii seuraavat treffit: olemme luvanneet tuoda naapurille tullessamme neljä kalkkunaa, kun nyt kerran satumme sillä suunnalla liikehtimään.

Kalkkunamiehelle sopii parhaiten lauantaiaamu, joten lähtöpäiväksi määräytyy väkisinkin lauantai. Kalkkunamiehellä ei tosin ole laatikoita, joita mekään emme ole tajunneet varata mukaan (eivätkä ne kyllä Corollaan olisi mahtuneetkaan yhdeksän kanan lisäksi). Seuraavaksi alkaa siis laatikkojahti äidin ja isän autotallissa. Laatikkokriisiä ei kuitenkaan pääse syntymään, vaan sopivat boksit löytyvät suhteellisen vähällä vaivalla.

Keskipäivän jälkeen väsytys alkaa käydä ylivoimaiseksi, Jouni nukahtaa olohuoneen sohvaan. Minä ryömin vähän myöhemmin Jounin kainaloon ajatuksella "no jos mäkin tässä sitten hetken lepäilen". Herään samasta asennosta noin neljä tuntia myöhemmin. Hups.


Lauantai

Herätys 7:30. Kamat nopeasti kassiin, aamukahvi ja pala leipää, kissat kuljetusbokseihin ja nokka kohti Noormarkkua. Jounin vuoro ajaa. Kiitos eilisten vahinkopäikkäreiden, väsy ei ole niin paha kuin voisi kuvitella. Sovittu tapaamisaika Noormarkussa klo 9:00, jonka jälkeen aiomme jatkaa suoraan kotiin. Edessä on vielä melkein 250 kilometriä, ja ylioppilasjuhlat odottavat. Onneksi on sentään valoisaa.

Kuten sovittu, kalkkunamies odottaa meitä Nesteen parkkipaikalla. Näppärästi kalkkunat vaihdetaan autosta toiseen, yksikään ei pääse lehahtamaan matkoihinsa. Vaikka kalkkunat ovat nuoria, ovat ne jo melko korkeita - toisin kuin mukanamme olevat laatikot. Päädymme kuljetusratkaisuun, jossa kalkkunat istuvat ihan vain avonaisissa laatikoissa. Toimii!


Kalkkunakeikalla aamuhämärissä


Nonni. Pysyisköhän ne nyt tossa... 


Kalkkunat matkustavat nätisti maisemia ihaillen. Ne nokkivat rentoina heinää ja ihmettelevät silloin tällöin ohi heilahtavaa pyyhkijää. Ne eivät edes halua könytä pois laatikoista. Sen sijaan kissamme, jotka ovat periaatteessa ihan tottuneita autoiluun, valittavat kuorossa koko kotimatkan.

Ennen kotiinpääsyä pikainen pysähdys naapurissa, jossa nopea kalkkunoiden siirto sisätiloihin. Operaatio Kalkkuna on virallisesti onnistunut! Kun kalkkunat on vapautettu karsinaansa, on vielä pakko käydä viereisessä huoneessa vähän suukottelemassa lampaita, jotka ovat naapurissa talvihoidossa. Villapallot heiluttavat häntäänsä ja melkein kiipeävät syliin. Niiden luota ei malttaisi lähteä pois.


Kalkkunat turvallisesti uudessa kodissaan

Kotona juoksen nopeasti kaikki viisi kanihäkkiä läpi. Kaikilla pitkäkorvilla on vielä sulaa vettä ja reippaasti ruokaa. Jouni tsekkaa kanat. Seuraavaksi naamariin jotain aiemmin viikolla keitettyä pastaa ja sitten vaatteiden vaihtoon. Onkohan mulla edes yhtäkään mekkoa pestynä? Puhdas pikkumusta löytyy yllättävän nopeasti ja mahtuu vielä päällekin. Hyvä! Suihkussa käymiselle ei löydy aikaa, ei voi mitään.

Useampi sukulainen tai harvemmin naamaansa näyttävä tuttava on osoittanut halukkuutensa ostaa hunajaa ylioppilasjuhlista. Myytävät hunajatkin pitäisi siis vielä pakata mukaan.

Sitten meikkaamaan, Jounihan onkin jo melkein valmis. Tukka ei suostu kihartumaan, ärsyttää. Korkkarit ovat onnistuneet hautautumaan vaatehuoneen perimmäiseen nurkkaan, sillä sattuneesta syystä niiden käyttöprosentti on romahtanut maallemuuton jälkeen. Kenkiä pukiessa havahdun vielä viimehetken kriisiin: nää sukkiksethan on rikki! Ei kun nopea sukkisten vaihto ja puolijuoksua autoon. Huh! Tulikohan se ylioppilaskortti nyt varmasti mukaan?

Nyt voi ehkä jo vähän hengähtää. Edessä on enää viikonlopun viimeiset 140 kilometriä - Helsinkiin ja takaisin. Istun Jounin viereen etupenkille ja huokaisen. Suorittaminen tältä viikonlopulta alkaa olla ohi. Olemme lähestulkoon aikataulussa, mulla on meikki hyvin ja korkkarit jalassa - let's go!


Kun käännämme auton pois kotipihasta, tajuan, että hiukseni haisevat ihan lampaalta. Hymyilyttää. Näin on hyvä.



-N

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti