Sivut

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Erilaisen joulun resepti 2013



1. Vietä joulu töissä. Trooppinen tunnelma on taattu.





2. Unohda kinkun kuorrutus ja lanttulaatikon lämmitys. Korvaa kalmarin pilkkomisella ja krillin sulatuksella.



Artemian toukille jouluruoaksi leviä
"Saiskos sitä safkaa jo?"




3. Unohda joulusiivous ja kaikkinainen koristelu kotona; piraijoilla on kuitenkin kuusi, karpeilla joulupakettinsa. 





4. Korvaa kuusen ympärillä ilakointi tursaan leikittämisellä.






5. Muista kuitenkin huolehtia myös perheen pienimmistä. Joulu on lasten juhla.


Noin kaksiviikkoinen kiinanpehmeäkilpikonna (Pelodiscus sinensis)
Keltanuolimyrkkysammakon (Dendrobates leucomelas) toukka löytyi aattona



6. Äläkä unohda läheisiäsi, vaikka nakkaisitkin muut jouluperinteet romukoppaan.

Merimakkara feat. juovaposkitokko Korhonen (Valenciennea strigata)

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Tunnemyrsky ja ihan oikea myrsky



Otetaan pohjatunteeksi onni, lisätään päälle paksu kerros epäuskoa ja koristellaan vielä hyppysellisellä ihan rehellistä paniikkia. Fiilis on vähintään sekava, joskin nyt alkaa jo helpottaa. Vähän.

Ostin hevosen.


En ehtinyt (uskaltanut?) kirjoittaa asiasta edes tänne, kaikki kävi niin äkkiä.

Selailin itsenäisyyspäivänä jälleen kerran Hevostalli.netin markkinat-palstaa ja haaveilin omasta hevosesta, kun bongasin Topin kuvan. Se oli niin kaunis, että oli pakko klikata ja lukea lisää. Valitettavasti kuvankaunis ruuna kuulosti muutenkin vähän liian hyvältä: kiltti, rauhallinen, sopii myös aloittelijoille ja lapsille. Maastoilee mielellään myös yksin. Rakastaa halailua ja rapsuttelua… Apua! Olisiko tämä nyt Se Oikea?

Seuraavana yönä uni ei meinannut ihan oikeasti tulla, mahanpohjassa nipisteli. Vähän kuin olisi ollut ihastunut. Kysyi Jouniltakin, että pitäisiköhän mun nyt vaan oikeasti kirjoittaa sille myyjälle, että vieläkö ruuna on vapaana. Ahdisti, mutta samalla houkutti. Äh, pitäisikö vaan ryhdistäytyä ja unohtaa koko juttu? Aikuinen ihminen ja näin sekaisin jostain ponista!

En sitten kuitenkaan unohtanut, vaan mailasin myyjälle seuraavana päivänä. Täytyy kyllä myöntää, että kursori viipyi ”lähetä”-napin päällä aika pitkään ennen kuin uskalsin klikata. 

Huolimatta siitä, että olen kuolannut hevosten myynti-ilmoituksia jo ala-asteikäisestä (jolloin mentiin salaa välitunnilla kirjastoon lukemaan Keltaisen Pörssin ”myydään hevosia” –sivut), en ole ikinä oikeasti ottanut yhteyttä yhdenkään hevosen myyjään. Siksi asiasta onkin kai tullut (päässäni) ihan tolkuttoman iso asia.

Syvä hengenveto, klikkaan ”Lähetä”. Tämä on konkreettisinta, mitä olen koskaan tehnyt hevosen hankinnan eteen.

Olikohan tämä nyt ihan järkevää?

Ja siitä se todellinen paniikki sitten vasta alkoikin. Apua, mitä jos ruuna onkin vielä vapaana? Sittenhän sitä on ehkä pakko mennä katsomaan. Pahimmassa tapauksessa se on pakko ostaa. Kämmenet hikosivat, pyörrytti. Myyjä vastasi lähes samantien, että ruuna on yhä vapaana ja vastaisi hyvin toivomiani ominaisuuksia. Jännitti niin, että melkein oksetti. Suljin selaimen ajatellen, että vastaan myyjälle vähän myöhemmin. Myöhemmin, kun olen saanut ajatukseni takaisin kasaan. Nyt ei pysty.

Koska minulla ei tässä vaiheessa ole kotona valmiina tiloja hevoselle, soitin myös samantien viime viikolla tapaamalleni tallinomistajalle mahtuisiko hänen talliinsa yksi lisäasukas. Kuulemma tilaa on, ja hevonen pystyttäisiin ottamaan sisään lyhyelläkin varoitusajalla. Hyvä, koska jos en olisi keksinyt ruunalle paikkaa, olisi koko projektin saanut unohtaa jo tässä vaiheessa.


Ennen kuin itsekään tajusin, olin sopinut koeratsastuksen seuraavalle päivälle. Onneksi töistä riitti ymmärrystä normaalia lyhyempään työpäivään, ja ystäväni Suvi suostui lähtemään kakkosratsastajaksi näinkin naurettavalla varoitusajalla. Projektin järjettömyyttä ei suinkaan vähentänyt se, että hevosen luo oli lähemmäs kuuden tunnin ajomatka.

Torstaina 12.12. ajoimme siis maan toiselle laidalle päästäksemme hetkeksi hevosen selkään. Ruuna oli juuri niin kaunis kuin olin kuvitellutkin ja tuntui hyvältä myös selästä käsin. Reipas ja kevyt ratsastaa. Toki vielä keskeneräinen, kuten 5-vuotiaalta sopii olettaakin.

Koeratsastusreissulta pääsimme kotiin kahden jälkeen aamuyöllä. Seija-myrsky riepotteli meillä melko rajusti, joten Suvi koirineen päätti jäädä yöksi meille. Ehdimme olla sisällä vain hetken, kun sähköt katkesivat - eivätkä palanneet ennen myöhäistä lauantai-iltaa.

Vähän vielä ylimääräistä jännitystä ja stressitasojen nostatusta, kiitos.

Positiivisesta ratsastuskokemuksesta huolimatta en yhäkään uskaltanut riemusta kiljuen lyödä käsirahaa ratsastuksenopettajan kouraan. Yritin käyttäytyä aikuismaisesti ja miettiä, mikä olisi oikeasti järkevin veto. Tavallaan ruuna houkutti ihan mahdottomasti, samalla pelotti riittääkö oma taitoni sen eteenpäin viemiseksi.

Yöstä tuli melko uneton, enkä vielä aamullakaan saanut ajatuksia järjestykseen. Töissä kyseltiin, että olenko nyt hevosenomistaja. Kääk, en mä tiedä! Soittelin vielä muutamille ihmisille kysyäkseni mielipidettä. Tallinomistaja vakuutteli, että nuoret hevoset ovat parhaita – niistä saa vielä juuri sellaisen kuin itse haluaa. Tabula rasa.

Lopulta sain tehtyä päätöksen. Olen valmis yrittämään. Kirjoitin myyjälle sähköpostin, että haluan lyödä kaupan lukkoon. Meni kuitenkin useampi tunti ennen kuin uskalsin lähettää sähköpostin luonnokset-kansiosta. Kaupat saatiin tehtyä, ja suureksi yllätyksekseni hevonen oli minulla kotiinkuljetuksella jo seuraavana aamuna. Mitä helvettiä tässä juuri tapahtui??



Olen haaveillut omasta hevosesta noin 25 vuotta, se on aina ollut ensimmäinen ja päällimmäinen aineellinen toiveeni. Olen luvannut itselleni jo moneen kertaan, että jonain päivänä minulla on hevonen. Kuitenkin useamman kerran epätoivoinen itkupotkuraivarikin on ollut käsillä; on tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin, että **tut mä kuitenkaan koskaan mitään hevosta saa. Moni epäonnistuminen ja paska fiilis on johtanut tähän tunteeseen - vaikka tilanne ei olisi edes liittynyt hevosiin. Siihen tunteeseen on aina liittynyt sellainen ylitsevellova itsesääli ja pettymys omiin saavutuksiin. Jälleen kerran siis paljon muutakin, kuin se aineellinen hevonen.

Eli voisi sanoa, että tästä Omasta Hevosesta™ on mentaalitasolla kehittynyt aika iso juttu, johon kiteytyy …Paljon. 


Nyt, kun mulla on se hevonen, en edes tiedä miten päin sitä pitäisi olla. Tältäkö sen nyt sitten kuuluu tuntua? Ajatukset toivottavasti selkeävät, ja palaan takaisin kotiplaneetan pinnalle, kun omasta hevosesta tulee rutiinia. Tätä kirjoittaessani en ole vielä kertaakaan kiivennyt Oman Hevosen™ selkään, joten epäusko on vielä perusteltua.


Perjantaina, kun ajoin illalla kotiin töistä, näin ehkä elämäni selkeimmän ja näyttävimmän tähdenlennon.


Vanhalla rutiinilla toivoin omaa hevosta. 




-N


P.S. Topin kuva vähän rumasti varastettuna osoitteesta http://www.lietuvoszirgynas.lt/lt

maanantai 9. joulukuuta 2013

Lammaspläjäys

Edellinen päivitys oli niin kuivan kuvaton, että paikataanpa tilannetta lammaspläjäyksellä.
Lampaat ovat naapurin, eivät valitettavasti omia. Onneksi niitä pääsee kuitenkin halutessaan vähän rapsuttelemaan.









sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Pää kolmantena kalkkunana

Keskiviikko

Töistä pää kolmantena jalkana kotiin. Kotona pysähdytään vain pari minuuttia, sen verran että ehdin työntää (vähän pahvinmakuisen) valmishodarin poskeen. Siistit työvaatteet vaihtuvat reikäiseen villapaitaan, jonka jälkeen kurvaamme saman tien naapuriin. Olemme sopineet, että tänään käymme yhdessä hänen tuttunsa luona ihastelemassa hevosia. Naapurit tuntevat hevoshulluuteni, joten he kaikessa ystävällisyydessään ehdottivat, että kävisimme yhdessä kylässä katsomassa hevoja. Parhautta!

Tallissa seisoo jos jonkinnäköistä viehättävää karvaturpaa, ja minulla vierähtää niiden parissa vahingossa useampi tunti. Rapsuttelen ja kuiskuttelen hevosille, kunnes Jouni ystävällisesti huomauttaa, ettei enää tunne varpaitaan. Kello onkin jo kymmenen.

Tallilta palatessa piipahdetaan vielä naapurin kautta, pitää napata sieltä pari kanaa mukaan. Kuten aina, naapurista lähteminen on vähän hidasta, ja yllättäen kello onkin jo kaksitoista.

Viimein kotona. Jouni jää vielä merkkaamaan myymiään kanoja huomista kuljetusoperaatiota varten. Minä pääsen nukkumaan viisi tuntia ennen aamun armotonta herätysaikaa, Jounin yöunet jäävät neljään tuntiin.


Torstai

Aamukuudelta ylös ja töihin, 63 kilometriä silmät ristissä. Minä ajan, koska Jouni on nukkunut vielä vähemmän. Määränpäässä kahdeksan tunnin tehokas työpäivä kofeiinin yliannostuksen voimin, ja sitten se varsinainen suorittaminen vasta alkaakin. Jouni lähtee suoraan töistä tyttärensä lakitustilaisuuteen, minä ajan kotiin (päivän toinen 63 kilometriä) pakkaaamaan paitsi omat matkatavarani, myös kissat ja myydyt kanat.

Yritän arpoa mukaan oikeat siivekkäät Jounin ohjeiden ja merkkien mukaisesti. Operaatio tuntuu sanalla sanoen toivottomalta. Kanoja on niin paljon ja ne kaikki näyttävät äkkiseltään samalta. Pyydystän kaakattajia yksi kerrallaan ja yritän löytää jalkoihin kiinnitettyjä renkaita. Kiireessä lyön pääni toistuvasti samaan orteen, alkaa jo pikkuisen ärsyttää. Toppatakki päällä on aivan liikaa. Kamala hiki.

Yksi kananostaja haluaa myös hunajaa. Sitäkin pitäisi muistaa ottaa mukaan. Mielessä on siis noin sata muistettavaa asiaa, lähtöstressi on maksimissaan. Taivaalta alkaa sataa sokeripalan kokoisia lumipalloja, ajokeli alkaa olla aika katastrofaalinen. Kanitkin pitäisi vielä ruokkia, ja kotiavaimelle keksiä hyvä piilo huomista kanien hoitajaa varten.

Kello on jo yli iltaseitsemän, Jouni vapautuu lakituksesta kahdeksalta. Pitäisi ihan oikeasti päästä lähtemään. Hiki, ahdistus, lumisade yltyy. Mulla on vielä väärät kengätkin jalassa, pitää muistaa vaihtaa ennen lähtöä. Kaksiovisen teinicorollan pakkaaminen muistuttaa taas tetristä: autoon pitäisi mahduttaa matkatavaroiden lisäksi yhdeksän kanaa ja kuusi kissaa. Niin, ja se äidin kylmälaukkukin pitäisi muistaa palauttaa, mihinkäs hittoon se muka mahtuu?!

Pääsisikö sitä sitten vihdoin lähtemään? Maa onkin jo valkoinen, ripsiin tarttuu jatkuvasti lunta. Olenko muistanut kaiken? Eikun ratin taa ja takaisin Helsinkiin. Päivän kolmas 63 kilometriä alkaa.

Matkan varrella saan kokea kaikki mahdolliset sateen olomuodot. Tulee lunta, vähän märempää lunta (joka liimautuu tuulilasiin), räntää ja ihan rehellistä vettä. Liukasta, mitään ei oikein näe. Edes moottoritiellä kukaan ei uskalla ohittaa ketään. Liikenne tökkii.

Pikaisesti Jouni kyytiin Helsingistä ja seuraavaa osoitetta navigaattoriin. Next stop Hämeenkyrö, vähän reilut 200 kilometriä. Hämeenkyrössä treffit kananostajan kanssa, arvioitu saapumisaika joskus klo 23:20. Noh, on sitä ennenkin eläimiä diilattu keskellä yötä.

Hämeenkyrö löytyy, ajetaan vain kerran sovitun tapaamispaikan ohi. Kanat saavat uuden mukavanoloisen kodin, ihastellaan vähän takapenkillä pällisteleviä kissoja ja jatketaan matkaa. Seuraava (ja luojan kiitos viimeinen) etappi, Kankaanpää, on enää noin 60 kilometrin päässä. Arvioitu saapumisaika 00:30-jotain. Nälkä on aika järkyttävä, sillä olen syönyt paketillisen pikanuudeleita töissä joskus puolenpäivän aikaan.

Viimeinen pätkä on pimeä ja liukas. Todennäköisyyksiä uhmaten pääsemme kuitenkin perille. Vanhempien luona tuoksuu uunituore pitsa. Nälkä on niin kova, että tekisi mieli tirauttaa pari liikutuksen kyyneltä ihan vain tuoksun takia. Ennen kuin pääsemme yölliseen ruokapöytään, pitää Corolla käydä kuitenkin vielä heittämässä huoltoon. Isän Opelkyydillä takaisin päämajaan. Kanat saavat yösijan autotallista.

Nukkumaan aamukahdelta. Jo on aikakin, seuraava kananhakija tulee nimittäin noin kahdeksalta aamulla.


Perjantai

Kello soi aamuseitsemältä. Hirvittävä unenpuutekrapula. Oksettaa, tärisyttää. Toivottavasti täällä on kahvia. Kananhakijat tulevat jostain Ulvilan suunnalta. He saavat mukaansa Mille Fleur -kukon ja kaksi kanaa. Jouni tekstaa jo kolmannelle kananhakijalle, että olemme virallisesti hereillä, jotta pääsisimme eroon viimeisistäkin tuomisista. Vaikka aikainen aamu tuntuu vähän ihmiskidutukselta, on kanoille kuitenkin parempi mitä nopeammin en pääsevät uusiin koteihinsa.

Kissoilla on ihan liikaa energiaa. Äidin viherkasvit ja käsityöt saavat kyytiä. Oma energiataso ei ihan vakuuta. Saiskos vähän lisää sitä kahvia?

Puoleen päivään mennessä viiimeisetkin kanat on noudettu. Jutellaan hetki maatiaiskanoista, lampaista ja keritsimien hinnoista. Sitten hakemaan auto huollosta. Silmäluomet tuntuvat jo aika raskailta, vaikka on hädintuskin keskipäivä. Mietimme, jaksammeko ajaa kotiin vielä tänään, vai jääkö lähtö huomisaamulle. Mieluitenhan sitä ajaisi valoisalla. Ehdoton deadline on lauantaiaamu, sillä lauantaina päivällä pitäisi jo olla Jounin tyttären ylioppilasjuhlissa.

Kunhan pääsemme takaisin Kankaanpään tukikohtaan, Jouni soittaa Noormarkkuun ja sopii seuraavat treffit: olemme luvanneet tuoda tullessamme neljä kalkkunaa, kun nyt kerran satumme sillä suunnalla liikehtimään.

Kalkkunamiehelle sopii parhaiten lauantaiaamu, joten lähtöpäiväksi määräytyy väkisinkin lauantai. Kalkkunamiehellä ei tosin ole laatikoita, joita mekään emme ole tajunneet varata mukaan (eivätkä ne kyllä Corollaan olisi mahtuneetkaan yhdeksän kanan lisäksi). Seuraavaksi alkaa siis laatikkojahti äidin ja isän autotallissa. Laatikkokriisiä ei kuitenkaan pääse syntymään, vaan sopivat boksit löytyvät suhteellisen vähällä vaivalla.

Keskipäivän jälkeen väsytys alkaa käydä ylivoimaiseksi, Jouni nukahtaa olohuoneen sohvaan. Minä ryömin vähän myöhemmin Jounin kainaloon ajatuksella "no jos mäkin tässä sitten hetken lepäilen". Herään samasta asennosta noin neljä tuntia myöhemmin. Hups.


Lauantai

Herätys 7:30. Kamat nopeasti kassiin, aamukahvi ja pala leipää, kissat kuljetusbokseihin ja nokka kohti Noormarkkua. Jounin vuoro ajaa. Kiitos eilisten vahinkopäikkäreiden, väsy ei ole niin paha kuin voisi kuvitella. Sovittu tapaamisaika Noormarkussa klo 9:00, jonka jälkeen aiomme jatkaa suoraan kotiin. Edessä on vielä melkein 250 kilometriä, ja ylioppilasjuhlat odottavat. Onneksi on sentään valoisaa.

Kuten sovittu, kalkkunamies odottaa meitä Nesteen parkkipaikalla. Näppärästi kalkkunat vaihdetaan autosta toiseen, yksikään ei pääse lehahtamaan matkoihinsa. Vaikka kalkkunat ovat nuoria, ovat ne jo melko korkeita - toisin kuin mukanamme olevat laatikot. Päädymme kuljetusratkaisuun, jossa kalkkunat istuvat ihan vain avonaisissa laatikoissa. Toimii!


Kalkkunakeikalla aamuhämärissä


Nonni. Pysyisköhän ne nyt tossa... 


Kalkkunat matkustavat nätisti maisemia ihaillen. Ne nokkivat rentoina heinää ja ihmettelevät silloin tällöin ohi heilahtavaa pyyhkijää. Ne eivät edes halua könytä pois laatikoista. Sen sijaan kissamme, jotka ovat periaatteessa ihan tottuneita autoiluun, valittavat kuorossa koko kotimatkan.

Ennen kotiinpääsyä pikainen pysähdys naapurissa, jossa nopea kalkkunoiden siirto sisätiloihin. Operaatio Kalkkuna on virallisesti onnistunut! Kun kalkkunat on vapautettu karsinaansa, on vielä pakko käydä viereisessä huoneessa vähän suukottelemassa lampaita, jotka ovat naapurissa talvihoidossa. Villapallot heiluttavat häntäänsä ja melkein kiipeävät syliin. Niiden luota ei malttaisi lähteä pois.


Kalkkunat turvallisesti uudessa kodissaan

Kotona juoksen nopeasti kaikki viisi kanihäkkiä läpi. Kaikilla pitkäkorvilla on vielä vettä ja reippaasti ruokaa. Jouni tsekkaa kanat. Seuraavaksi naamariin jotain aiemmin viikolla keitettyä pastaa ja sitten vaatteiden vaihtoon. Onkohan mulla edes yhtäkään mekkoa pestynä? Puhdas pikkumusta löytyy yllättävän nopeasti ja mahtuu vielä päällekin. Hyvä! Suihkussa käymiselle ei löydy aikaa, ei voi mitään.

Useampi sukulainen tai harvemmin naamaansa näyttävä tuttava on osoittanut halukkuutensa ostaa hunajaa ylioppilasjuhlista. Myytävät hunajatkin pitäisi siis vielä pakata mukaan.

Sitten meikkaamaan, Jounihan onkin jo melkein valmis. Tukka ei suostu kihartumaan, ärsyttää. Korkkarit ovat onnistuneet hautautumaan vaatehuoneen perimmäiseen nurkkaan, sillä sattuneesta syystä niiden käyttöprosentti on romahtanut maallemuuton jälkeen. Kenkiä pukiessa havahdun vielä viimehetken kriisiin: nää sukkiksethan on rikki! Ei kun nopea sukkisten vaihto ja puolijuoksua autoon. Huh! Tulikohan se ylioppilaskortti nyt varmasti mukaan?

Nyt voi ehkä jo vähän hengähtää. Edessä on enää viikonlopun viimeiset 140 kilometriä - Helsinkiin ja takaisin. Istun Jounin viereen etupenkille ja huokaisen. Suorittaminen tältä viikonlopulta alkaa olla ohi. Olemme lähestulkoon aikataulussa, mulla on meikki hyvin ja korkkarit jalassa - let's go!


Kun käännämme auton pois kotipihasta, tajuan, että hiukseni haisevat ihan lampaalta. Hymyilyttää. Näin on hyvä.



-N

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Gotta catch 'em all - Mille Fleurien värikirjoa

Puolivahingossa googlauduin tällaiseen blogikirjoitukseen. Katsokaahan, miten oivallisen värisiä millejä!

Muutaman lisähaun jälkeen löytyi nettisivu, joka on omistettu kokonaan Mille Fleurien väreille ja genetiikalle. Genetiikkanörtti minussa on aivan liekeissä. Innostuin etenkin, kun bongasin väriesittelyjen Tricolour-osiosta Blue Millefleur -värisen kanan. Meillä nimittäin on sellainen!

Sinikka kuoriutui ihan yllärinä viime kesänä, ja kiinnitin sen normaalia haaleampaan väriin heti huomiota. Mutta nyt saatiin sille vielä virallinen määrityskin.

Ja bonuksena:
"Pairing Blue Millefleur to Blue Millefleur will give Splash Millefleur genotype, looking like a Buff Mottled in phenotype. This variety is called Golden Neck in the USA."


Eli nyt pitäisi enää hautoa sitten Blue Millefleur-kukko!



Ja jotta tästä päivityksestä ei tulisi täysin kuvaton, lisätään tähän nyt vielä edes tyydyttävä kuva meidän mustista. Kas tässä on kanarotu, jonka kohdalla ei ainakaan iske pakottava tarve haalia kanalaan kymmeniä eri värejä...





P.S. Täällä vielä lisää ihastuttavia millejä!


-N