Sivut

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Sienisunnuntai

Emme juurikaan suunnitelleet viikonlopun ohjelmaa etukäteen, mutta kuin luonnostaan viikonlopun teemaksi muodostuivat sienet.

Lauantaina Jouni ehdotti, että lähtisimme tsekkaamaan peltomme reunasta alkavan metsäalueen - ihan vain silkasta uteliaisuudesta. Tähän asti olemme pyörineet lähinnä omassa metsässä (joka sekään ei ole vielä 100 % tuttu...), joten pellon itäpuolinen metsä, kenen se sitten ikinä onkaan, on jäänyt kokonaan tutkimatta. 

Metsä sinänsä loppui hyvin lyhyeen, minkä jälkeen eteemme avautui valtava hakkuuaukea. Hakkuuaukea on jo vanha tuttu, sillä olemme usein kävelleet sen toista laitaa seurailevaa metsätietä. (Joka muuten vaikuttaa aivan täydelliseltä ratsastusreitiltä!) Ylitettyämme hakkuuaukean palasimme tuttuja reittejä kotiin. Viimeisen kilometrin kohdalla, osittain kai jo oman metsän puolelta, alkoi yllättäen löytyä sieniä. Jippii! Talohan myytiin meille osittain sillä mainospuheella, että ihan kotinurkilta löytyy erinomaiset marja- ja sienimetsät. Asia on kuitenkin jäänyt toistaiseksi todistamatta - lukuun ottamatta kahta(?) viimekesäistä mustikkareissua.



Ottaen huomioon että saimme ihan näin vahinkosienestämällä Jounin pipon täyteen kantarelleja ja suppilovahveroita, väitteessä saattaa olla perääkin.

Sunnuntaina päätimme ottaa uusintayrityksen, tällä kertaa ihan tavoitteiden kera. Sienestäminen(kin) on niin helppoa, kun ei tarvitse lähtemällä lähteä mihinkään, vaan sienipaikoille voi ihan oikeasti kävellä. Sunnuntaina lähdimme kokeeksi vähän eri suuntaan ja samoilimme pääasiassa jo ihan tutuksi käyneitä reittejä. Suppilovahveroita ja kantarelleja kertyi ihan mukava lasti, vaikka metsässä aika kuivan oloista olikin. 

Itse olin yltiöonnellinen nimenomaan suppilovahveroista, koska vielä lauantaina nurisin Jounille, etten tule ikinä elämässäni löytämään ensimmäistäkään suppista. En tiedä miksi, mutta tuntui, että olin niille täysin sokea. Jouni sen sijaan rykäisi niitä esiin mitä ihmeellisemmistä sammalpainanteista, täysin näkymättömistä. Onneksi edes keltaisena töröttäviä kantarelleja onnistuin löytämään itsekin...

Vaan sunnuntaina muuttui ääni kellossa! Jopa meikäläinen bongasi suppiksen siellä ja suppiksen täällä. Voittajafiilis!



Muutamia muitakin sieniä osui matkan varrelle, muun muassa limanuljaskaa, mustatorvisieniä ja jotain tattejakin.

Henkilövahingoiltakaan ei tyystin säilytty. Sen lisäksi että raavin poskeni verinaarmulle (omalla peukalonkynnelläni) hirvittävässä niistämisonnettomuudessa, onnistuin myös kopauttamaan otsani puunoksaan niin, että meinasi taju lähteä. Onneksi kivut ja tuskat kuitenkin unohtuivat nopeasti päästyämme kotiin, ja asettauduin mukavasti takkatulen äärelle sohvaan sienisaalista perkaamaan - viinilasin kanssa, kuinkas muutenkaan. 

Ja se oksan aiheuttama kuhmukin onneksi jää mukavasti hiusten alle piiloon.




-Nipa

2 kommenttia:

  1. Oh, onko limanuljaskaa vielä! Itse en ole löytänyt pariin vuoteen. Tosin en ole tattejakaan :/

    VastaaPoista
  2. Sun täytyy tulla tänne sienestämään ensi kerralla. Lupaan lähteä oppaaksi, ettei ilveskissa vie. :) Ja sitten kun saan ne kopukat tänne, voidaan lähteä hevosvoimin!

    VastaaPoista