Sivut

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Hallihommia ja hauskannäköisiä otuksia

Terveisiä hallista! Kyllä se kanala sinne (hitaasti mutta varmasti) kohoaa....



Lattian mallailua

Jipii, meillä on lattia!

Seiniä kehiin

Viime viikko oli niin mielipuolinen, että halli/talliprojekti ei kyllä enää työpäivien jälkeen edennyt oikeastaan ollenkaan. Emme tainneet olla yhtenäkään päivänä edes kotona ennen iltakahdeksaa. Puhumattakaan siitä, että jatkoin useampana iltana (palkallista) työntekoa vielä kotona. Kuvissa nähtävä edistys tapahtui siis käytännössä katsoen toissaviikolla, jolloin olimme lomalla.

Toisin sanoen kanala ei siis ole vieläkään valmis.


Tilanne tänään. Seuraavaksi villaa ylle!


Vielä sen verran päivitystä itse eläinpuolelta, että eipä me sitten koskaan niitä ankkoja saatu kunnialla haudottua. Kahdessa ankanmunassa oli jo ihan kuoriutumista vaille valmis ankanpoikanen, mutta jostain syystä poikaset olivat kuolleet muniin. Harmittaa. Ehkä ankkahommia kokeillaan sitten keväällä uudestaan.

Silkki-paduanmixit sen sijaan kasvavat vauhdikkaasti ja ovat päivä päivältä hauskemman näköisiä. Käytökseltään ne ovat jotenkin säpsyjä, ehkä paduantaustasta johtuen.


Pienempi ja tummempi kaveri vaikuttaa kanalta


Tämä tuuheatukkaisempi kirjava tyyppi puolestaan kukolta

-Nipa

perjantai 18. lokakuuta 2013

Limanuljaska lasipurkissa


Tänä päivänähän nuoriso ryystää energiajuomia (ainakin jonnet, sanoi oma teinini… ja tosijonneja ovat ne, jotka ryystävät Euroshopper-energiajuomaa, eli eeässää). Itsestään huolta pitävät, usein nuoret, urbaanit ja professionaalit, puolestaan ryystävät toinen toistaan eksoottisemman tuntuisia hyvää tekeviä terveysjuomia. Ja täällä meillä maalla ryystetään olutta vähän joka käänteessä. Mitäs jos muisteltaisiin vähän menneitä, siis mitä ennen vanhaan ryystettiin, jos haluttiin virkistäytyä terveysjuomalla?

Mummi sai joskus 70-luvulla muilta kylän mummoilta epämääräisen limamöykyn, joka lillui teessä. Ei välttämättä hyvän makuisessa teessä lapsen mielestä, mutta sen piti olla perin terveellistä. Eikä se nyt pahaakaan ollut, vain eri makuista. Mummi kutsui sitä Volgansieneksi. Viikon välein piti keitellä uutta teetä, lisätä sokeria ja vaihtaa se limanuljaska uuteen. Vanhan liemen sai sitten juoda.


Ennen pitkää sieni homehtui tai kuivui, se siitä. Mutta nyt pari vuotta sitten sain uuden ympin kaveriltani mikrobiologilta, joka oli saanut omansa venäläiseltä mummolta. Volgansieneksi sitä edelleen kutsutaan, tai kansainvälisemmin nimellä kombucha. Ja ainakin meidän suvussa se on nykyään Igor. On viisasta jakaa useita siivuja lähipiirille kasvamaan, koska oma kuitenkin kuolee tai pilaantuu jossain vaiheessa. Minäkin olen omani jo pari kertaa tappanut, mutta olen saanut uudet alut siskoltani tai kaveriltani.



Hieman taustaa: Volgan sieni on tosiaan tullut Suomeen Venäjältä joskus 1900-luvun alkupuolella. Venäjälle se tuli kaukaa idästä, Kiinasta ja Japanista. Siltä suunnalta löytyy mainintoja ainakin yli kahdentuhannen vuoden takaa. Igor, tuo limakerros teen pinnalla, on useiden eri bakteerien ja hiivojen koti. Hiivat valmistavat sokerista alkoholia ja bakteerit alkoholista happoja, lähinnä etikka-, mutta myös muita. Ja eräs etikkabakteeri kehrää sokerista selluloosaa, joka muodostaa näkyvän Igorin, sen teen pinnalla kelluvan möykyn.

Tarinan mukaan eräässä kylässä kaukana idässä joskus vuosituhat tai pari sitten eli aivan poikkeuksellisen terveitä ja elämäniloisia ihmisiä, vaikka olosuhteet siellä olivat kovin huonot, ruoka tiukassa ja ympäristö saastunut. Tutkijat eivät löytäneet mitään syytä moiseen, vaikka etsivät ja etsivät. Kuumahan siinä hommassa tuli, ja he pyysivät kyläläisiltä vettä tai jotain virvoitukseksi. Joku mummo toi ruukullisen tuoksuvaa juomaa ja sanoi, että tätä heillä juodaan, maistakaas. Tutkijat elpyivät tuntien uuden energian virtaavan suonissaan. Ja Igor lähti maailmaa valloittamaan!

Nykyään hassahtaneet ituhipit käyttelevät volgansienijuomaa keittiöissään ja nuoret urbaanit ostavat Kombucha-juomaa terveyskaupoista (googlaa kombucha: vajaat 2,5 miljoonaa hittiä). Se tuoksuu etikalta ja maistuu hieman pilaantuneelta siideriltä, jotkut ovat huomaavinaan aprikoosin aromia. Itse olen maistanut paljon pahemmankin makuisia siidereitä. Sekä musta että vihreä tee toimivat, mutta unohda maustetut tai etenkin sitruksia sisältävät teet, kuten Earl Grey. Hurjimmat puolestapuhujat väittävät kombuchan auttavan detoksifikaatiossa ja parantavan kaiken mahdollisen, syövät ja kaikki, mutta kovaa kliinistä faktaa, joka tukisi tätä, ei ole. Päinvastoin ainakin Amerikassa varoitellaan, että omista käymisprojekteista voi tulla haitallisia sivuvaikutuksia, lasitteet sulavat käymisastioista ja myrkyttävät uhrinsa hitaasti.
 

 Igoria voi käyttää hapanleivän juuren aloitusymppinä, ja maailmalla kokeillaan jopa haavasuojien ja tekstiilien valmistamista teen pinnalla kasvavasta massasta. Tarpeesta riippuu, kuinka suurta astiaa kasvatuksessa käytetään. Massasta on myös eristetty Gluconacetobacter xylinus -mikrobi, jonka tuottamasta selluloosasta saatetaan rakentaa tulevaisuudessa mm. verisuoniproteeseja ja kaiuttimien kartioita. Kaakkois-Aasiassa suositut alun perin Filippiineiltä kotoisin olevat Nata de Coco –kookoskuutiot ovat itse asiassa G. xylinus -viljelmällä fermentoitua nuoren kookospähkinän mehua. Vaikka mitä makuja löytyy aasialaisista alan kaupoista, ja suutuntuma on niin lasten kuin aikuistenkin mieleen!



Itse innostuin Igorista, jälleen kerran, luettuani amerikkalaisten mehiläistarhureiden kokeiluista. Osana mehiläisten hoitoa – sokeriliemessä niiden ruokinnassa, pesiä avattaessa suihkupullossa niitä rauhoittamaan jne. – eräät hoitajat ovat saaneet mielestään oikein hyviä tuloksia kombuchaa käyttäessään. Mehiläiset myös juovat laimeaa kombuchaa mieluummin kuin puhdasta vettä. Täytyy yrittää pitää Igor hengissä ensi kesään asti, että pääsen itse kokeilemaan omien pesieni kanssa. Ehkä tulee joku hapanleipäkin kokeiltua talven pitkinä pimeinä iltoina. Tai jospa kasvattaisin päräyttävän nahkaliivin! (Kuvia mm. täällä)

Jouni

tiistai 15. lokakuuta 2013

Se on kesäloma nyt!

Kyllä, olemme todellakin kesälomalla. Pidimme kesäkuukausina vain kolme viikkoa lomaa, neljättä ei koskaan ehditty - ennen kuin nyt. Minkäänlaisesta rentoutumisesta lienee tällä viikolla turha kuitenkaan haaveilla, sillä suunnitelmissa on lähinnä kanojen talvitilojen rakentamista. Sitä paitsi johan me maanantaina kävimme Jounin siskon luona herkuttelemassa ja viemässä adoptioon lupaamamme kultapallon. Se olkoon loman hupiosuus.

Kanat tulivat meille viime vuonna melko loppukesästä, joten hätäratkaisuna majoitimme ne talven yli autotallissa. Mikään pitkäaikainen ratkaisu se ei ollut, sen tiesimme heti. Mutta etenkin nyt, kun kaikki autotallin tavara on kuin satavuotisen pölykerroksen alla, olemme täysin varmoja siitä, etteivät kanat voi enää asua autotallissa.

Ja onhan autotallille kai muitakin käyttötarkoituksia kuin kanojen lämpimänä pitäminen... Ei sillä, että Corolla-raukka yhäkään pääsisi sisätiloihin talveksi, mutta esimerkiksi tiettyihin hunaja-askareisiin autotalli voisi soveltua hyvinkin.

Siihen, miksi olemme rakennuspuuhissa (taas) vasta nyt, kun öisin on jo pakkasta, ei ole oikein mitään tekosyytä. Jotenkin on vain tuntunut siltä, että hommia on riittänyt ihan koko ajan ilman uutta rakennusprojektiakin. Sanotaan vaikka niin, että en ole todennäköisesti ikinä viettänyt näin mitättömän vähän tunteja TV:n ääressä.

Kanala on tosiaan tulossa samaan rakennukseen kuin pihatto. Kanalan viereen olisi tarkoitus saada rehuhuone, joka toimisi sekä kana- että hevoskuvioissa. Kolmantena huoneena samaan päätyyn on tulossa satulahuone. Kanala on kuitenkin se kiireellisin, joten siitä aloitetaan.

Jouni on viime viikkoina siirrellyt puutavaraa rakennusalueelta pois, Mikko jatkoi roudailua maanantaina. Täytyy sanoa, ettei tämä todellakaan mene niin, että pystytellään vähän söpöjä karsinoita ja maalaillaan niitä vaaleanpunaiseksi samalla musiikin tahtiin jammaillen. -Niin kivalta kuin "tallinrakennusprojekti" kuulostaakin.

Hallissa on sorapohja, ja edellinen omistaja on säilyttänyt siellä pääasiassa puutavaraa ja traktoria. Hallissa on tehty talon polttopuut 90-luvulta asti, eikä sahanpurua ole ilmeisesti koskaan kärrätty ulos – näin muisteli ainakin edellisen omistajan poika. Kuten voitte arvata, ensimmäisen päivän – puolitoista käytimme pelkästään siihen, että lapioimme sahanpurua kottikärryyn ja kiikutimme sitä metsään kuorma toisensa jälkeen. Sinänsä tästä oli hyötyä puolin ja toisin, koska sahajauholla saimme hieman paikkailtua muinaisia metsäkoneen jättämiä monttuja. Sahanpuru meni kirjaimellisesti sinne, mistä se on tullutkin.


Lapio heilumaan ja lattia tyhjäksi!

Paksuin purukerros, ensimmäinen 10-20 senttiä, lähti nätisti mukaan lapiolla. Huomattavasti nihkeämpää oli viimeisten puuhippusten siivilöiminen pois pintamurskeen seasta. Miksi TV:n kymmenissä ”kreisi pikaremontti” –tyyppisissä realityissa ei koskaan näytetä näitä tylsiä monotonisia työvaiheita, jotka vain jatkuvat, jatkuvat ja jatkuvat…?  Ja tässä on sentään menossa vasta ensimmäisen huoneen pohjatyöt. Sama rumba on vielä edessä rehu- ja satulahuoneen kanssa. Minä ja orastava pölykeuhkoni tuskin maltamme odottaa.

Jotain fyysistä hyötyäkin tästä toki saattaa olla, hauikset olivat eilisen kivien ja murskeen lapioinnin jäljiltä aika tavalla maitohapoilla. Tiedän, että jengi maksaa salille pääsemisestä, joten tervetuloa - meillä saa lapioida mursketta ihan ilmaiseksi!

Jouni kävi vielä eilen shoppailemassa puutavaraa naapurin Pekan kanssa. Minä ja Mikko kun loppujen lopuksi saimme kuin saimmekin lattian pohjatyöt melko hyvään vaiheeseen. Maa on nyt tasoitettu ja hienosti haravoitukin.




On ihan mahtavaa, että hallin sisäseinät on jo valmiiksi laudoitettu edellisen omistajan toimesta. Näihin on aika helppo lätkiä ihan vain tylysti villat päälle. Toisen nurkkaseinän Jouni korvasi pidemmillä laudoilla, koska siinä oli vain trendikäs puolipaneeli.





Seuraavaksi päästään leikkimään kakkosnelosilla ja Finnfoamilla, jota Pekka tuo tänään mukanaan töistä. Onni on peräkärryn omistava naapuri, joka on töissä rautakaupassa. Melkoinen lottovoitto on myös naapurin Juha, joka toi meille noin pakettiautollisen erilaisia työkaluja lainaksi.


-N

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Sienisunnuntai

Emme juurikaan suunnitelleet viikonlopun ohjelmaa etukäteen, mutta kuin luonnostaan viikonlopun teemaksi muodostuivat sienet.

Lauantaina Jouni ehdotti, että lähtisimme tsekkaamaan peltomme reunasta alkavan metsäalueen - ihan vain silkasta uteliaisuudesta. Tähän asti olemme pyörineet lähinnä omassa metsässä (joka sekään ei ole vielä 100 % tuttu...), joten pellon itäpuolinen metsä, kenen se sitten ikinä onkaan, on jäänyt kokonaan tutkimatta. Peltomme poikki jouduimme kirjaimellisesti rämpimään, sillä peltovuokralainen ei tänä kesänä niittänyt heiniään ollenkaan. Siellä ne nyt parhaillaan maatuvat pystyyn.

Metsä sinänsä loppui hyvin lyhyeen, minkä jälkeen eteemme avautui valtava hakkuuaukea. Hakkuuaukea on jo vanha tuttu, sillä olemme usein kävelleet sen toista laitaa seurailevaa metsätietä. (Joka muuten vaikuttaa aivan täydelliseltä ratsastusreitiltä!) Ylitettyämme hakkuuaukean palasimme tuttuja reittejä kotiin. Viimeisen kilometrin kohdalla, osittain kai jo oman metsän puolelta, alkoi yllättäen löytyä sieniä. Jippii! Talohan myytiin meille osittain sillä mainospuheella, että ihan kotinurkilta löytyy erinomaiset marja- ja sienimetsät. Asia on kuitenkin jäänyt toistaiseksi todistamatta - lukuun ottamatta kahta(?) viimekesäistä mustikkareissua.



Ottaen huomioon että saimme ihan näin vahinkosienestämällä Jounin pipon täyteen kantarelleja ja suppilovahveroita, väitteessä saattaa olla perääkin.

Sunnuntaina päätimme ottaa uusintayrityksen, tällä kertaa ihan tavoitteiden kera. Sienestäminen(kin) on niin helppoa, kun ei tarvitse lähtemällä lähteä mihinkään, vaan sienipaikoille voi ihan oikeasti kävellä. Sunnuntaina lähdimme kokeeksi vähän eri suuntaan ja samoilimme pääasiassa jo ihan tutuksi käyneitä reittejä. Suppilovahveroita ja kantarelleja kertyi ihan mukava lasti, vaikka metsässä aika kuivan oloista olikin. 

Itse olin yltiöonnellinen nimenomaan suppilovahveroista, koska vielä lauantaina nurisin Jounille, etten tule ikinä elämässäni löytämään ensimmäistäkään suppista. En tiedä miksi, mutta tuntui, että olin niille täysin sokea. Jouni sen sijaan rykäisi niitä esiin mitä ihmeellisemmistä sammalpainanteista, täysin näkymättömistä. Onneksi edes keltaisena töröttäviä kantarelleja onnistuin löytämään itsekin...

Vaan sunnuntaina muuttui ääni kellossa! Jopa meikäläinen bongasi suppiksen siellä ja suppiksen täällä. Voittajafiilis!



Muutamia muitakin sieniä osui matkan varrelle, muun muassa limanuljaskaa, mustatorvisieniä ja jotain tattejakin.

Henkilövahingoiltakaan ei tyystin säilytty. Sen lisäksi että raavin poskeni verinaarmulle (omalla peukalonkynnelläni) hirvittävässä niistämisonnettomuudessa, onnistuin myös kopauttamaan otsani puunoksaan niin, että meinasi taju lähteä. Onneksi kivut ja tuskat kuitenkin unohtuivat nopeasti päästyämme kotiin, ja asettauduin mukavasti takkatulen äärelle sohvaan sienisaalista perkaamaan - punaviinilasin kanssa, kuinkas muutenkaan. 

Ja se oksan aiheuttama kuhmukin onneksi jää mukavasti hiusten alle piiloon.




-Nipa