Sivut

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Oodi kissoilleni

Minä en tunne kissaa. 

Minulle on tuttua monenmoinen,
elämä 
ja sen arkipelaagi, 

meri ja kaupungin laskemattomuus, 

kasvitiede, 

naiset ja niiden kummat salat, 
matematiikan kertotaulut ja miinukset, 
maan vulkaaniset suppilot, 
palokuntalaisten palkitsematon hyvyys, 
pappien sinertävä atavismi, 
mutta kissasta minä en saa selvää. 
Minun järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen, 
sen silmissä on kultaiset numerot.


Pablo Neruda
Oodi kissalle



Alkaa tuntua vähän epäreilulta, että kallonpohjaa riipivät päänsärkyni osuvat aina 100-prosentin osumatarkkuudella vapaapäiville. Tunnollisen työmiehen merkki, sanoisi joku, mutta ei silti paljon lohduta. Tänään on ollut juurikin tällainen päivä. Jo aamuseitsemän maissa huomasin, että minulla on järkyttävä migreeni. Olin vielä kuitenkin sen verran unessa, etten saanut aikaiseksi rymytä lääkekaapille, vaan toivoin, että päänsärky kaikkoaisi unten jatkamisella.

Vaan eihän se minnekään hävinnyt. Vasta kuusi tuntia (ja noin kuusi pilleriä) myöhemmin alkoi edes vähän helpottaa.

Jounilla on tänään työpäivä, joten jouduin sairastelemaan yksin. Tai en aivan! Suureksi liikutuksekseni kissat ovat pitäneet minusta aivan erityisen hyvää huolta koko aamun. Kumpikin kissa, etenkin Dave, kävi vähän väliä katsomassa olenko kunnossa. Kissat osoittivat myös jonkin sortin tilannetajua, koska normaalista poiketen ne eivät hyppineet ja huutaneet päälläni aamupalaa vaatien. Niin käy nimittäin yleensä joka aamu; etenkin, jos ruoka on yhtäänkään (kissojen mielestä sovitusta) aikataulusta myöhässä.

Minulla oli naamallani kylmä märkä pyyhe. Se nimittäin auttaa ainakin omassa migreenikohtauksessani ihan huomattavasti. Säännöllisin väliajoin pyyhkeen alle työntyi mustavalkoinen huolestuneesti puhiseva kuono, joka lipaisi nenänpäätä. Tarkastuksen jälkeen Dave ryömi peiton alle, tiukasti kainalooni, ja pesi minua huolellisesti. Varmasti vähän inhimillistän, mutta silti minusta tuntuu, että se tajusi ettei kaikki ole hyvin. Ei se minusta yleensä ihan noin hyvää huolta pidä. Tuntuu käsittämättömältä, että Dave on tullut meille aikuisena kodinvaihtajana. Siis että joku on halunnut luopua siitä!?

En ole ikinä mieltänyt itseäni kissaihmiseksi, ja meillä onkin oikeastaan aina ollut nimenomaan  koiria. (Tosin yksi maatiaiskissakin kyllä mahtuu vuosien varrelle, myönnettäköön.) Mutta tänään huomasin taas toistelevani sitä itselleni: meidän kissat on aivan mahtavia. Ehkä musta sittenkin kehittyy vielä sellainen hullu kissamummo.

Kohtalokas käänne tapahtui 2011 maaliskuussa, kun olimme lomalla Thaimaassa. Äänekkäät, ylisosiaaliset ja täysin pelottomilta vaikuttavat thaikissat hurmasivat minut täysin. Matkaoppaiden ja terveen järjen kieltojen vastaisin paijasin joka ikistä vastaan tullutta kattia ja hetkellisesti jopa suunnittelin Rääky-kissan tuomista Suomeen. Rääky (jonka nimesin itse) oli suosikkini hotellin alueella notkuvista kissoista.


Kissa hotellihuoneen sängyssä. Ei oikeastaan täysin riskitöntä.

Rääky - kissa joka muutti Kaiken™

Jo tuon kyseisen reissun aikana aloimme ihan tosissaan miettiä kissan hankintaa. Erityisesti siis siamilaisen, sillä halusin kissan joka olisi luonteeltaan kuin Thaimaan kissat. En halunnut kissaa, joka vilahtaisi pakoon sohvan alle joka kerta kun meille tulee vieraita. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin meille muuttikin siamilaispentu Danny, joka osoittautui nopeasti hyvin tyypilliseksi rotunsa edustajaksi. Saimme siis kaiken, mitä kissakirja lupasikin! Danny on mielellään myös vieraiden sylissä ja hurisee armottomasti. Se ei kyllästy paijaamiseen ja on mieluiten ihan ihossa kiinni.

Danny on itse asiassa melko hiljainen, se rääkyy yleensä vain ruoka-aikaan. Se on ihan hyvä, koska Dannylla on aika järkyttävä ääni. Lähes poikkeuksetta Dannyn huutoa kuunnelleet ulkopuoliset kuvittelevat, että meillä on pieni vauva. Se ääni kun kuuluu paitsi sisältä ulos, myös puhelimen välityksellä erittäin hyvin.

Villaan Dannylla on täysin epäterve suhtautuminen; tilaisuuden tullen se syö vaikka kokonaisen villasukan. Toinen fiksaation kohde on kaupan hedelmäpussit ja muu kahiseva muovi. Senkin syöminen tuntuu ilmeisen tyydyttävältä. Muita pahoja tapoja sillä ei sitten olekaan.

Danny
Aika nopeasti meistä alkoi kuitenkin tuntua siltä, että ylisosiaalinen rakkauspentumme on ihan oikeasti yksinäinen. Joskus kun olimme olleet käytännössä katsoen koko päivän poissa, Danny oli illalla niin hellyydenkipeä ettei se ollut pysyä jaloillaan kun lopulta tulimme kotiin. Näinä iltoina nukkumaan meneminenkin alkoi olla jo haastavaa. Yritä siinä nyt sitten nukkua, kun eroahdistustaan purkava siamilainen hieroo suupieliään omiisi vaikka aamuyöhön asti. Kovaäänisesti kehräten, tietenkin.

Olimme julkisestikin puhuneet, että Danny tarvitsisi varmaankin seuraa. Tästä syystä saimme viime kesänä puhelun Jounin ystävältä. Hänen kasvattinsa, 5-vuotias itämainen lyhytkarva Dave (kyllä, nimet mätsäävät ihan vahingossa!), oli uutta kotia vailla. Aika nopealla aikataululla Jouni sitten kävikin hakemassa Daven meille kokeiluun. Olimme tällöin aika vasta muuttaneet tänne maaseudun rauhaan.

Dave


Oikeastaan missään vaiheessa pojat eivät tapelleet, mutta pari ensimmäistä viikkoa Dave väisteli yli-innokasta junioriamme. Nopeasti kissat kuitenkin tottuivat toisiinsa ja nukkuivat sylikkäin kuin ylimmät ystävyksen. Ja sen jälkeen meidänkin elämä on ollut vähän helpompaa, kun ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa kotona odottavan maailman yksinäisimmän siamilaisen takia.

Dave oli pitkään aika etäinen, mikä selittynee näinkin isolla elämänmuutoksella viiden vuoden iässä. Nykyään se on kuitenkin kuin eri kissa. Siinä missä Danny on yleensä tuppisuuna, Dave ei hiljene oikeastaan koskaan. Se kommentoi joka ikistä asiaa ja erityisesti saunassa se intoutuu juttelemaan kovastikin. Ensimäiset pari viikkoa mietin jatkuvasti, mikä sillä on hätänä, kun se vaan huutaa huutamasta päästyäänkin. Lopulta tajusin, että se ei tarvitse äänen tuottamiseen mitään erityistä syytä.

Dave, tuo rakkauden salamies, on äärimmäisen hellyydenkipeä kun olen sen kanssa kahden. Öisin se sukeltaa peittoni alle ja tunkee tiukasti kainaloon. Julkisissa tilanteissa se kuitenkin haluaa säilyttää kasvonsa ja on varsinainen Mr. Cool.

Sen sijaan kahdenkesken mamman kanssa voi sitten salaa vähän pussaillakin. Kunhan kukaan ei vaan näe...


-Nipa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti