Sivut

tiistai 3. syyskuuta 2013

Mille fleur - tuhannen (ja yhden) kukan tarina



Eli varoittava kertomus siitä, miten meistä tuli "kanatilallisia"


Meille ei oikeastaan koskaan pitänyt tulla kanoja. Tarkalleen ottaen tarkoitan, että ensimmäinen kanatarjous tuli todellakin puun takaa. Emme me mitään kananhankintaa olleet edes harkinneet. Olin kyllä jo vuosikausia hokenut, että haluaisin samanlaisia "karvajalkakanoja" kuin lapsuudenystäväni mummilla oli, mutta missään vaiheessa emme olleet  tosissaan kanoista puhuneet. Vastahan olimme muuttaneet, joten mielessä oli suoraan sanottuna vähän muutakin.

Matka kanojen maailmaan alkoi, kun reilu vuosi sitten Jouni myi käärmeenpoikasen perheeseen, jossa oli kaksi pientä tyttöä. Emme tunteneet tätä perhettä ennestään ollenkaan, vaan he olivat saaneet yhteystietomme eläinkaupasta. Kun tytöt tulivat hakemaan käärmeenpoikasta, heillä oli suuri into esitellä jo olemassaolevia lemmikkejään - kanoja. Kana-asia huvitti meitä, koska kertomansa mukaan perhe asui omakotitalossa Helsingissä, melko keskeisellä paikalla. Tytöt näyttivät meille ylpeänä useammankin kuvaamansa kanavideon omista iPhoneistaan. Kauniit kirjavat kanat herättivät meissä tietenkin äänekästä ihastelua.

Muutamaa viikkoa myöhemmin perheen äiti soitti Jounille. Ensimmäinen ajatus tietenkin oli, että käärmeen kanssa on jotain ongelmaa. Käärme voi kuitenkin hyvin, ja perhe oli siihen oikein tyytyväinen. Yllätykseksemme rouva kysyikin olisimmeko valmiit ostamaan heiltä jokusen kanan. He olivat nimittääin hautoneet "tilaustyönä" tipuja ystävälleen, joka olikin sitten yllättäen muuttanut kerrostaloyksiöön ja perunut kanakaupat kokonaan. Nyt he olivat jo hieman huolissaan, koska syksy oli lähestymässä, eikä heillä itselläänkään ollut tilaa laajentaa parveaan. Koska kanat olivat nimenomaan perheen pikkutyttöjen rakkaita lemmikkejä, ylimääräisten kanojen laittaminen pataan oli vaihtoehto, jota emme rohjenneet edes ehdottaa ääneen. Etenkään, kun olimme kuulemma vaikuttaneet niin mukavilta. Siksi he kanoja meille ehdottivatkin.

Kysymys tuli tosiaan niin yllättäen, ettei siihen tietenkään osannut suorilta vastata. Lääniähän meillä oli, mutta ei varsinaisia tiloja kanojen talviasuttamiseen. Vaikka elettiinkin vielä kauneinta kesää, ajatus tulevasta syksystä ja talvesta hieman arvelutti. Lupasimme kuitenkin miettiä asiaa ja tulla katsomaan kanoja ihan livenä ennen kuin päätämme mitään lopullista.

Hyvin nopealla aikataululla kävimmekin sitten tutustumassa perheen mille fleur -rotuisiin citykanoihin. Kuulemma kanat (tai tarkalleen ottaen kukko) oli herättänyt närää vain yhdessä ainoassa naapurissa. Muu naapurusto oli pitänyt kanojen läsnäoloa lähinnä ihastuttavan maalaishenkisenä. Kukon huutamiseen väsynyt mieshenkilö olikin sitten muuttanut pois ilmeisen nopeasti.

Kanat tuntuivat heti hauskoilta otuksilta. Koska nämä kanat olivat lasten lemmikkejä, oli niistä tullut uskomattoman kesyjä. Tytöt kuljeskelivat pitkin pihamaata kanat päässään(!) ja kertoivat meille innokkaina mitä mikäkin kana mieluiten syö. Ja hyvällä ruualla nämä kanat tosiaan olivatkin; niille syötettiin kaikkea edamraasteesta eläinkaupan papukaijanruokiin.

Lyhyen mietinnän jälkeen taivuimme kuuden kanan hankintaan. Näistä kuudesta vain Lumi oli jo aikuinen. Lumin mukana seurasivat kolme pikkutipua sekä kaksi ns. teinikanaa, jotka eivät vielä edes munineet. Nämä punakirjavat kanat Jounin lapset nimeksivät Britneyksi ja Ankuriksi. (Ei, en todellakaan tiedä mikä on "Ankuri"...)

Rahaa kanoista ei vaihdettu, vaan lunastimme ne itsellemme 300 kenttäsirkalla. (Jotka menivät perheen kanojen ja parta-agaman ruoaksi.)

Kun olimme luvanneet kanat vaivoiksemme ottaa, alkoi suhteettoman hektinen kanatarhan rakennus. Me, kaksi totaalista amatööriä, saimme kuitenkin aikaan mielestäni ihan hyvännäköisen kanakompleksin ja vieläpä melko nopealla aikataululla. Täytyy kyllä tunnustaa, että muutamana iltana sudin maalia vielä iltakasteen laskeutuessa ja melkoisen vähässä valossa. Kanala (joka ei muuten vieläkään ole romahtanut) valmistui luonnollisesti vasta samana viikonloppuna, kun meidän oli määrä kanat noutaa.

Tälle samaiselle viikonlopulle osui tietenkin myös yksi ex tempore -koiranastutus (ei edes oman koiran), joten kiirettä piisasi ja hetkittäin hermot paukkuivat aika kireällä.

Yhteiselo kanojen kanssa alkoi hyvin, joskin kanaraukkamme joutuivat kyllä hyvin nopeasti tottumaan kauran ja teollisen kananrehun nokkimiseen. Eläinkaupan herkkuseoksia emme ole niille kyllä kertaakaan ostaneet. Lumi kasvatti ottopoikasensa hienosti, ja näistä poikasista saimmekin parvemme ensimmäiset kukot, Mick Jaggerin ja Fasun. Sisarusparven kolmas osapuoli oli kana, jonka ristimme Susuksi.

Ensimmäisen kerran sormi meni suuhun, kun kelit todellakin alkoivat kylmetä, ja kanat oli pakko saada sisätiloihin, vaikka niillä eristetty koppi olikin. Sillä aikataululla meillä ei oikeastaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa yhden talven menettelevä kanakoppi - autotalliimme. Ainoa ulkorakennuksemme on nimittin valtava kylmä peltihalli, jonka muuttaminen eristetyksi kanalaksi olisi vienyt hieman enemmän aikaa kuin meillä tässä vaiheessa oli. 

Syksyn ja talven mittaan haudoimme myös lisää mille fleureja, joita meillä tällä hetkellä onkin melkoinen parvi. Alfakukkonamme toimii yhä Mick Jagger, joskin kakkoseksi sen rinnalle on noussut Lumin poika Tuisku (also known as Antti Tuisku). Muualta mille fleureja meille ei olekaan sitten tullut, vaan kaikki tuoreemmat tapaukset ovat Villa Kyllikin omaa tuotantolinjaa.

Mille fleur -värinen nuori kana, väritys on vielä vaiheessa.
Mick Jagger (mille fleur -värinen kukko)
Kuka ei kuulu joukkoon? Juomatauolla mille fleurien seurassa myös faverollekana Claudia.
Nauhuksen juurella on hyvä päivystää rouvan kanssa

Tuisku (porcelain-kukko)

Lyhyesti rodusta


Mille Fleur, ranskaksi "tuhat kukkaa", on belgialainen kääpiökanarotu 1700-luvulta. Rotu on jalostettu koristekanaksi, joten sillä ei ole juuri tuotannollista arvoa. Nimi tulee itse asiassa rodulle tyypisestä punaisenkirjavasta mille fleur -väristä, jota tavataan myös muilla kanaroduilla. Mille fleuria pidetään ainoana aitona kääpiörotuna. Tällä tarkoitetaan, ettei sitä ole jalostamalla kehitetty mistään isommasta rodusta, vaan tämä noin puolikiloinen malli on se aito ja alkuperäinen mille fleur. 

Pienikokoisena kanana mille fleur on myös suhteellisen hyvä lentämään, joten tarhassa on hyvä olla katto. Pienen koon lisäksi huomion herättävät yleensä rodun muhkeat jalka- ja kinnersulat. Joskus mille fleureista käytetäänkin suomenkielistä nimitystä "sulkajalka". 

Erilaisia värimuunnoksia on kymmenkunta. Eniten Suomessa tulee vastaan mille fleuria, posliinia (porcelain) ja keltaista (buff). Luonteeltaan mille fleurit ovat itsevarmoja (isompienkin kanojen seurassa) ja rauhallisia. Aikuisetkin kukot tulevat yleensä hyvin juttuun keskenään. Mille fleurit myös kesyyntyvät helposti, joten ne sopivat erinomaisesti lemmikkikanoiksi. Meidän millemme saavat olla vapaana pihassa, eivätkä ne lähde karkureissuille tai juokse ihmistä karkuun.

Mille fleurit tuottavat munia mielestäni yllättävän runsaasti; yksi kana munii lähestulkoon munan päivässä. Munat ovat kuitenkin huomattavasti kaupan standardimunia pienempiä, väriltään valkoisia. Itse käytämme mille fleureja muidenkin munien hautojina, sillä niillä on voimakas haudontavietti. Mille fleurimme myös hoitavat ja vahtivat poikasiaan huolellisesti.


-Nipa

4 kommenttia:

  1. Voisitko laittaa tänne lukijapalkin niin pystyisi seuraamaan teidän touhuja helpommin? :)

    VastaaPoista
  2. Ai kamala, nyt kun Jaggerin näkee, niin eihän sillä mitään muuta nimeä voisi ollakaan :D Aivan hulppea tyyppi!

    VastaaPoista
  3. Jagger on hyvä kukko muutenkin! Pitää parven asiat kunnossa. Pari viikkoa takaperin näin, kun yksi kana höykytti toista ihan kunnolla. Niskasta kiinni ja selkäsauna! Hyökkäyksen kohteeksi joutunut kanaparka huusi kuin tapettava. En ehtinyt kissaa sanoa, kun Jagger juoksi(?!) pihan poikki kanojen luo ja erotti ne toisistaan. Ja kotkotti tietenkin moittivasti päälle. :)

    VastaaPoista