Sivut

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Huolta ja murhetta

Äitini on aina toistellut, että eläimistä on pelkkää huolta ja murhetta. Useimmiten olen eri mieltä, mutta nyt on taas ollut eläinten kanssa sellainen päivä, että... Perkele.

Ensinnäkin, kissat jahtasivat tänään kärpästä. En kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota, ainahan ne niin tekevät. Kärpäset, muurahaiset ja muut pikkuöttiäiset ovat kaikki mahtavia saaliita, joiden perässä singahdellaan ympäri asuntoa. Jos olisin heti tajunnut, että metsästyksen kohde olikin tällä kertaa mehiläinen, ei kärpänen, olisin varmasti puuttunut asiaan. Huomasin sen kuitenkin vasta kun oli jo liian myöhäistä...

Nähtyäni ahdistuneena käpäläänsä nakertavan kissan, aavistin saman tien mistä oli kysymys. Hyvin nopeasti löysinkin syypään: oma mehiläisemme kömpi verhoissa, aivan kissan vieressä. Mehiläinen oli vielä hengissä, mutta näköjään pistänyt juuri. Danny nuoli ja pureskeli oikeaa etutassuaan tuskaisen oloisena, ja minä stressasin, että onko edessä eläinlääkärireissu. Tyypillistä kyllä, olin yksin kotona, ilman autoa. Perkele.

Onneksi tassu ei juurikaan edes turvonnut, ja kissakin rauhoittui melko nopeasti. Tunnin-parin päästä se leikki ja juoksi taas ympäriinsä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Huh, selvittiin säikähdyksellä. Onneksi mehiläinen pisti tassuun eikä esimerkiksi suuhun.

Eläinpohjainen mielipaha palasi kuitenkin takaisin iltapäivällä, kun Jouni joutui lopettamaan ehkä kauneimman kanimme. Jo eilen llalla kaneja ruokkiessani huomasin, että yhdellä poikakanillamme (lyhytkarvainen siamsoopeli pienihavanna-leijonanharjas -mix) on jokin hätänä. Se nimittäin siristeli silmiään. (Kyllä - kanin kohdalla se riittää syyksi huolestua.)

Pikaisella terveystarkastuksella totesin kanin laihtuneen, mutta muuta vikaa siinä ei näennäisesti ollut. Kurkkasin suuhunkin, mutta hampaat olivat ihan kunnossa. Kysymys ei siis ollut ainakaan siitä, etteikö se
pystyisi syömään normaalisti. Heitin häkkiin koemielessä pari omenaa nähdäkseni miten kani käyttäytyy. Huojennuksekseni kani alkoi syödä innokkaasti. Ajattelin kuitenkin, että jatkossa kyseistä pitkäkorvaa täytyy kyllä pitää silmällä. Mainitsin asiasta myöhemmin Jounillekin.

Tänään iltapäivällä kani makasikin sitten jo kyljellään häkissä. Ensivilkaisulla luulin sen kuolleen, mutta lähemmäs mentyäni huomasin sen vielä hengittävän. Kani veteli kuitenkin selvästi viimeisiään, joten hain Jounin päästämään sen tuskistaan.

Onneksi naapurimme (jotka ovat mökkiläisiä) olivat jo lähteneet takaisin Helsinkiin. Jälkikäteen nimittäin tajusin, että Jounille pihan poikki huutamani "TUU TAPPAMAAN TOI YKS! EIKU NYT HETI!" olisi saattanut herättää hieman hämmennystä.

Kanit ovat kyllä ärsyttäviä eläimiä. Voisivat nyt hemmetti soikoon näyttää ajoissa, kun jokin on huonosti. Vaan ei: ne sinnittelevät viimeiseen asti, eivätkä varmastikaan näytä heikkouksiaan. Tyypillistä saaliseläimen käyttäytymistä siis. Meillä toissaviikolla kylässä ollut eläinlääkärikin totesi vihaavansa kaneja siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä ei koskaan saa terveeksi, jos niille jotain vakavampaa sattuu ilmaantumaan.

Ja tosi on - olen pitänyt kaneja 19 vuotta enkä muista ikinä ehtineeni kanin kanssa eläinlääkäriin asti, jos niille on jotain kremppaa tullut. Siinä vaiheessa kun oireet alkavat olla nähtävissä päällepäin, kani on todennäköisesti jo loppusuoralla. Jokaisen kanin mukana pitäisi tulla kaupanpäällisinä kristallipallo. Perkele.
  
Mutta se siitä. Onneksi pari päivää sitten ankarasti köhissyt ja tuhissut Merisiga-marsu on sentään vaikuttanut jo pari päivää paremmalta. Sitä olen hoitanut ihan vain lämmöllä ja C-vitamiinin yliannostuksella. Toivottavasi sen voinnissa nyt ei enää tapahdu mitään yllättävää romahdusta. En nyt vaan jotenkin jaksaisi kuollutta marsua tähän päälle.
  
Eikä tässä vielä kaikki - tietenkään. Faverollekukkomme ovat ilmeisesti päättäneet, että sopuisan yhteiselon ajat ovat ohi. Häkissä oli tänään meneillään sellainen selkäsauna, että Jouni joutui osallistumaan rähinään kolmantena kukkona. Isompi ja ilmeisesti riitaisampi Uljas-kukko joutui eristysselliin jäähylle, mutta todennäköistä on, etteivät tunteet kaksikon välillä enää viilene riittävästi, jotta yhteiselo olisi mahdollista. 

Siinä tapauksessa edessä on heimoneuvoston äänestys ja päätös siitä, lähteekö pataan Uljas vai Turo. Ei auta itku markkinoilla. Vaikka kumpikin ovat komeita kukkoja, ei meillä ole tilaa kahdelle faverolleparvelle.

Kukkoja voisi kyllä yötä vasten kokeilla takaisin samaan häkkiin, jolloin ne saattaisivat hyväksyä toisensa. Toisaalta riskinä on, että jompikumpi on aamulla hengetön - ja silloin ei pääse itse valitsemaan kumpi. 

Perhanan kananaivot. Voisivat nekin nyt päättää, että tulevatko toimeen vai eivätkö tule. Ärsyttävää, jos pitää yötä vasten lähteä kukontappoon, kun herrasväki päättää ihan kertalaakista, että kaksi kukkoa samassa häkissä on liikaa.

Mieliala ei muuten varsinaisesti parantunut siitäkään, kun Jouni vielä löysi munaansa kuolleen valmiin faverolles-tipun. En mennyt edes katsomaan sitä, olisi vaan alkanut harmittaa enemmän. 

Perk... Ihan sama.

Pitää vain ajatella positiivisesti. Ainakin Lady-kuningasboa lienee tyytyväinen oloonsa. Se nimittäin sai tänään pitkästä aikaa ihan hyvän kokoisen jänispaistin. Ja vaikka nyt tässä itkenkin söpöjen pupujen ja marsujen perään, niin silti kaksi tänään loukkuun mennyttä metsähiirtä lähinnä lämmittävät mieltä. Sådant är livet.


-N

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti