Sivut

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Neiti Etsivä ja ananaskirsikan arvoitus



Lueskelin viime viikolla ananaskirsikoista ja tajusin, etten tiedä niistä juuri mitään. Ananaskirsikan hedelmät ovat siis niitä hassunnäköisiä oransseja pampuloita, joita on silloin tällöin ravintola-annoksissa koristeina. Ihan syötäviä.

Järjestimme heinäkuussa grilli-illan työkavereille. Työkaverini Natalie toi meille tuomisina komean ananaskirsikan. Tai siis, karviaiskoison. Ananaskirsikka kun ei ole edes tuon puskan oikea nimi! Ja onhan se ihan loogistakin, kun asiaa oikein ajattelee; kasvi kun ei ole ananas, eikä edes kirsikka. Myös nimiä kapinkarviainen, kapinmarja ja inkamarja näytetään käytettävän ihan yleisesti.

Uusi ystävämme karviaiskoiso (Physalis peruviana) on siis itse asiassa tomaatin, munakoison ja perunan sukulainen. Tämäkään ei varsinaisesti yllätä, sillä hedelmähän on ulkonäöltään kuin oranssi minitomaatti. Kotonaan Etelä-Amerikassa se on toki monivuotinen, mutta Suomessa sitä kasvatellaan yksivuotisena ilona. Etelässä se voi kyllä tuottaa hedelmää ihan hyvinkin. Mekin saimme omastamme itse asiassa jokusen (eli kolme) pampulaa maisteltavaksi. Pakkasta kasvi ei kestä kuin pari astetta, joten osalta meidän hedelmistä taitaa kyllä aika loppua kesken.

Viisaammat sanovat, että puskasta kannattaa ottaa pistokkaita ensi kesää varten, vaikka voisi tätä halutessaan kuulemma idättää kaupankin hedelmistä: netissä ohjeistetaan, että siemenet kylvetään maalis-huhtikuussa ruukkuun. Ulos taimet kannattaa siirtää vasta joskus kesäkuun alkupuolella, kun halla ei enää uhkaa. Ananaskirsikka viihtyy tuulelta suojatussa aurinkoisessa paikassa ja alkaa tehdä hedelmiä heinäkuun jälkimmäisellä puolikkaalla. Uusia hedelmiä ilmestyy myöhäiseen syksyyn saakka.

Omakohtaista kokemusta minulla ei tästä plantusta vielä juurikaan ole, koska saimme omamme tosiaan vasta heinäkuussa, kun se oli jo ihan kunnioitettavan kokoinen. 


Englanniksi kasvi kulkee nimellä Cape Gooseberry, ”Hyväntoivonniemen karviainen”. Yleisesti hyväksytyn teorian mukaan nimi juontaa juurensa Hyväntoivonniemeltä, missä uudisasukkaat viljelivät kasvia. Oletettavasti kasvi kulkeutui myös Eurooppaan nimenomaan Etelä-Afrikan kautta. Epäilijät ovat tosin väittäneet, että britit olisivat viljelleet kasvia jo kauan ennen eteläafrikkalaisia. Tällöin nimessä esiintyvä sana cape (engl. myös viitta) viittaisi itse asiassa hedelmää suojaavaan ”viittaan”, eli verholehdistä muodostuneeseen koteloon.

Toisaalta löytyy myös viitteitä, että jo muinaiset kreikkalaiset olisivat karviaiskoisoa käyttäneet, joten sinänsä on hassua väittää, että kasvi tuli Eurooppaan 1800-luvulla Afrikasta.

Ken tietää!

Kuten kaikkia merkittäviä kasveja, myös karviaiskoisoa on käytetty lääkkeenä jos jonkinlaisiin vaivoihin. Karviaiskoisolla parannettavissa oleviin vaivoihin ovat aikojen saatossa lukeutuneet niin syöpä, leukemia, malaria, astma, hepatiitti, ihotulehdukset kuin reumakin.

Tutkimuksissa onkin ihan oikeasti selvinnyt, että karviaiskoison sisältämillä polyfenoleilla ja/tai karotenoideilla on ilmeisesti anti-inflammatorisia vaikutuksia. Myös syövän, erityisesti keuhkosyövän vastaisia aineita on onnistuttu eristämään karviaiskoison hedelmästä. Aiheesta löytyy älyttömän paljon asiaa netistä, joten en ala tähän kaikkea mahdollista tutkimustietoa kopioimaan. (Osittain se menee nimittäin allekirjoittaneeltakin yli hilseen...)

Löytyi karviaiskoisosta nyt sitten uusi syöpälääke tai ei, marjat ovat vähintäänkin terveellisiä. Niissä löytyy nimittäin reippaasti kalsiumia ja karoteeneja sekä C-, E-, B1, B2 ja B6 –vitamiineja. Marjaa näyttääkin olevan tyrkyllä monessa paikassa trendikkäänä superfoodina yhdessä goji-marjojen, aloe veran ja spirulinan kanssa. Nimi vain näyttää luontaistuotepuolella muuttuneen lähes kokonaan seksikkääksi inkamarjaksi. Ilmeisesti ananaskirsikka toisi liiaksi mieleen supermarketin hedelmätiskin. Ja karviaiskoiso... no se nyt vaan kuulostaa tosi ankealta.

"Inka-marjojen antioksidantit ehkäisevät tulehduksia ja auttavat stressiin. Inka-marjat sisältävät merkittäviä pitoisuuksia C-vitamiinia, betakaroteenia ja ne peittoavat proteiinipitoisuudessa (16 %) jopa goji-marjat. Inka-marjoissa on lisäksi paljon pektiiniä, fosforia, A-, C-, B1-, B2-, B6- ja B12-vitamiinia sekä bioflavonoideja. Bioflavonoidit toimivat antioksidantteina, mutta omaavat myös ainutlaatuisia ominaisuuksia mm. kehon puhdistusmekanismeissä ja ravinteiden imeytymisessä. Ne auttavat kehoa pilkkomaan ja hyödyntämään C-vitamiinia sekä heikentävät virusten toimintaa kehossamme. Bioflavonoidit ovat erityisen tärkeitä verenkiertojärjestelmällemme, aivoillemme, silmillemme ja sukupuolielimillemme, jotka tarvitsevat tavallista enemmän ravinteitä ja happea. Pektiiniä puolestaan säätelee ravinnon virtaamista ruuansulatuselimistömme läpi."

Näin lupaa esimerkiksi Xoco.fi, joka myy kuivattuja inkamarjoja simppelisti netin välityksellä. Siitä sitten vain kokeilemaan!

Erehdyinpä googlaamaan myös reseptejä, koska aloin väistämättä miettiä, että mitä ihmiset näistä sitten yleensä kokkailevat. Pakkohan jonkun on karviaiskoisoistakin jotain laittaa, kun niitä niin yleisesti ruokakaupoissa myydään. Eikö?

Reseptejä metsästäessäni huomasin heti, että ruokapuolella ”inkamarja” kannattaa unohtaa ihan suosiolla ja hakea rehellisesti hakusanalla ”ananaskirsikka”. Vaikka kyseessä onkin sama puska, hakutulokset eroavat kuin yö päivästä; ananaskirsikalla saat läjäpäin ihania ruokaohjeita, inkamarjalla korkealentoista superfood-lätinää.

Enkä nyt todellakaan kiistä, etteikö marja olisi varmasti terveellinen, mutta nuo nettikauppojen mainostekstit ovat välillä niin övereitä että heikompaa hymyilyttää. ”Inkamarjasta” kirjoitetaan kuin se olisi jokin mystinen marja, joka juuri viime viikolla löytyi Andien kaukaisemmasta kolkasta, kasvaa vain neitseellisen laaman kakassa ja tekee hedelmää vain kuunpimennyksen aikaan. 

Ja hei – tämä on aika paljon sanottu minulta, joka kirjoitan markkinointitekstejä työkseni.




Kun sitten viimein tajusin hakea vaihtaa hakusanaksi vääräoppisen ananaskirsikan, reseptejä alkoi tulvia joka välilehdeltä. Heti ensimmäisten joukossa vastaan tuli intiaanisalaatti, joka kuulostaa aika ihanalta jopa minun mielestäni, vaikka olen tosi nihkeä syömään salaatteja.

Omasta koisosta ei nyt tänä vuonna ihan riittänyt salaattiin asti, mutta ehkäpä sitä tällä kertaa voisi hankkia ainekset ihan kaupasta.

Eipä meillä nimittäin ole tuota toistakaan superfoodia, kvinoaa, kotona tuotettuna.

...Vielä.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Makkaraa, marsunmurkinaa ja maalaisuuden syvin olemus

Onko tämä nyt se syysväsymys? Vai pitäisikö vain nukkua enemmän? Tai ehkä ne ovat vielä ne viimeiset flunssanrippeet, jotka saavat aikaan näin käsittämättömän nuupahtaneen olon...

Tuntuu nimittäin, että jo pelkässä hereillä pysymisessä työpäivän jälkeen on jo hetkittäin liikaa haastetta. Tänään töistä tullessa nälkä kurni kyllä sen verran kovaa, että oli pakko jaksaa viettää vähän grillajaisia. -Kenties syksyn viimeisiä.

Tarkalleen ottaen Jouni grillasi nopeat makkarat pihalla, minä keittelin pastaa (ja kissanruokaa siinä sivussa) sisällä. Varsinainen syöpöttelykin hoidettiin turvallisesti sisätiloissa, sen verran viileä alkaa ulkona jo olla.

Ruoan jälkeen käytiin hakemassa naapurin isännän kanssa heinää läheiseltä lammastarhurilta. Naapurin rehusuhteita hyväksikäyttäen, kuinkas muutenkaan. Nyt on hallissa taas noin 300 kiloa heinää, mutta tässä vaiheessa on vaikea arvioida miten pitkälle sillä pötkitään. Lähes koko viime talvi pärjättiin noin 250 kilolla, mutta viime talven yli meillä olikin vain jokunen kani ja marsu. Nyt korrenpurijoita alkaa olla merkittävästi enemmän...

Siinä samalla juonittelimme vähän tulevia kauradiilejä naapurin kanssa. Heille on tulossa kuusi-seitsemän tonnia kauraa tässä ihan lähipäivinä, heti kun vain ehtivät hakemaan. Siitä kuulemma liikenee meillekin. Kyllä taas kaupunkilaista huimaa, kun näistä rehumääristä puhutaan. Tähän asti olemme hakeneet kanoille kauraa Agrimarketista säkkitavarana, mikä alkoi juuri tuntua melkoiselta nappikaupalta. Kyllähän minä sen olen osannut päätellä, että se on todennäköisesti kallein mahdollinen tapa hankkia viljaa, vaan eipä ole ollut tällaisia tonnikauppadiilejä ennen tarjollakaan. Viime vuonna tähän aikaan emme vielä tunteneet juuri ketään näiltä kulmilta, joten vaihtoehtoja ei kauheasti ollut. Eikä kaurasäkkien kanniskelukaan ollut iso ongelma, kun kanoja (aivan kuten kanejakin) oli huomattavasti nykyistä pienempi parvi.

Huvittavaa silti. Viime kesänä kanamme ruokittiin vielä (edellisen omistajansa toimesta) muun muassa eläinkaupan papukaijansiemenillä. Kauratonnin hinnalla heidän käyttämänsä tuotemerkin parakiitinsiemeniä saa meikäläisen laskelmien mukaan aika tarkkaan 20 kiloa.

Eläinmäärä, ja sitä myöten myös rehunkulutus, sen kun kasvaa. Missäköhän vaiheessa meidät aletaan jo laskea ihan oikeiksi maalaisiksi? Tällä hetkellä tuntuu, että ollaan vielä vähän siellä stadilaiswannabe-kategoriassa.

Vaan pyysipä tämä tämänpäiväinen naapurinisäntä Jounia opettajakseen kalkkunansuolistukseen, joten selvästi jollain maalaisuuden osa-alueella olemme jo ihan uskottavia natiivienkin silmissä.

Tai siis... Jounin hatussahan tuokin sulka on. En minä ole ketään koskaan suolistanut.



Mutta näillä puheilla meikäläinen marssii suihkuun ja nukkumaan! Olkoonkin, että kello on vasta vähän yli yhdeksän.

Ja huomenna taas ennen kuutta hereille. Niinhän täällä pöndellä on tapana.



-N

perjantai 20. syyskuuta 2013

Stadin hunajapäivä huomenna 21.9.2013

Piti mainostamani tätä jo aiemmin, mutta unohdin tyystin.

Huomenna on siis Stadin hunajapäivä. Jos olet yhtään kiinnostunut mehiläishommista ja asut siedettävän välimatkan päässä, ota suunnaksi Korkeasaari. Tapahtuma on avoin kaikille, ja ohjelmassa on mm. karhujen hunajaruokintaa, hunajien maistatusta ja myyntiä, eläviä mehiläisiä sekä Stadin paras hunaja -äänestys. On yleisöluentoja, ohjelmaa lapsille (kynttiläpaja, piirustuskilpailu) ja hunajabuffet Ravintola Pukissa.



Tässä vielä tarkempi ohjelma:

11.00 - Tapahtuman avaus
11.15 - Pohjolan mehiläinen (Aimo Nurminen)
12.00 - Yleisöluento Mehiläisyhdyskunnanbiologia/rytmi
13.00 - Eestin mehiläishoito (Melvin Jaanisk)
14.00 - Karhujen hunajaruokinta
14.30 - Siitepölyn ja propoliksen keräys ja tuottaminen (Maritta Martikkala)
16.00 - Yleisöluento Mehiläisyhdyskunnanbiologia/rytmi

Tapahtumapaikkana luonnollisesti Karhulinna. 



Tapahtuman järjestää Stadin tarhaajat ja hunajafrendit ry. Itse olemme paikalla täysin turisteina, joten tämä ei ole maksettu mainos. ;)




-N




tiistai 17. syyskuuta 2013

Tiputarina: osa 2

Ei se kotikutoinen hautomoviritys ihan onneton vehje ollut, sain sillä nimittäin vielä kaksi munaa haudottua!

Ensimmäinen poikanen (eli se, joka jo löydettäessä piippasi) kuoriutui heti seuraavana yönä, mutta seuraavan päivän aikana se valitettavasti väsähti. Löysin sen kuolleena kun tulin töistä. Potutti aika paljon, enkä voinut olla miettimättä onnistuinko jotenkin grillaamaan sen hengiltä omatekoisella haudontalaitoksellani. Jostain syystä minulla on taipumus näissä tilanteissa aina syyttää itseäni. Jouni kyllä lohdutti kertomalla, että kyseinen poikanen vaikutti hänen mielestään alun alkaenkin epäilyttävän veltolta.

Jätin kuitenkin loput munat hautomoon, vaikkakin projekti vähän toivottomalta vaikuttikin. Tosin, eivätpä ne siellä lampun alla pötköttävät munat paljoa maksakaan. Muutamaa päivää myöhemmin kuitenkin huomasin, että yksi muna piippaa taas. Seuraavana päivänä sieltä kuoriutuikin tummanruskea tipu!

Tällä kertaa en edes uskaltanut odotella liikoja, vaan lähdin liikkeelle sillä pessimistisellä oletuksella, ettei tämäkään poikanen kovin pitkälle pötkisi. Mutta mitä vielä - poikanenhan oli hengissä vielä Joensuu-viikonlopunkin jälkeen, vaikken ollutkaan täällä syöttämässä ja juottamassa sitä puoliväkisin.

Kun vielä iltamyöhään ihastelimme tätä Survivor-Tipua, Jouni teki mielenkiintoisen havainnon. Tipulla on viisi varvasta!? Emme tiedä mitä rotua (rotuja?) kyseinen kananpoika edustaa, mutta villejä arvauksia (viisivarpaisuuden perusteella) voisivat olla silkkikana tai faverolles. Lisäksi tipusella on jokseenkin ...korkeannäköinen pää - kuten paduanin poikasilla. Tai Frankensteinin hirviöllä. Tältä pohjalta veikkaisin, että kyseessä olisi nyt sitten se silkki x paduan -mix. Se on nimittäin ainoa rotuyhdistelmä, joka jäi mieleeni kun naapuri luetteli mitä kaikkea munissa on. Muistan jo silloin miettineeni, että voi herranjumala mikä yhdistelmä - sehän ei voi näyttää miltään muulta kuin elävältä muppetilta.

Koska en halunnut alkaa kasvattaa yhtä yksittäistä tipua käsin, päätimme ottaa pienoisen riskin ja tarjota tipua Lumille kahden aiemmin kuoriutuneen seuraksi, vaikka se onkin huomattavasti pienempi. Käytännössä Jouni siis otti Lumilta kaikki poikaset pois tunniksi-pariksi ja palautti sitten koko konkkaronkan kerralla. Myös tämän "ylimääräisen" tipun.

Tiesin, ettei Lumi uutta poikasta huvikseen tappaisi, mutta huoli siitä, ettei se hyväksyisi poikasta omakseen, oli kova. Pikkutipu nimittäin kylmettyy, todennäköisesti kuolee, ellei se pääse yöksi lämpimään emon siiven alle.

Tässä bonustipun huvittava pään muoto tulee hyvin esiin
Lumi vahtii!



Huokasin helpotuksesta, kun Jouni aamulla informoi, että tipu on yhä hengissä ja Lumi pitää siitä huolta kuin omastaan. Huh! Lumi rules!




-Nipa



P.S. Päivi the Faverolles on kukko. Se siitä "erikoisen värisestä" faverollekanasta...

maanantai 16. syyskuuta 2013

Minä lähdin Pohjois-Karjalaan

Terveisiä Pohjois-Karjalasta!

Vietimme (n. 12 tunnin ajomatkoja lukuun ottamatta) rentouttavan viikonlopun Enossa Jounin serkun 30-vuotissynttäreitä viettäen. Kelit olivat ihanan kesäiset, vaikka syksy olikin jo huomattavasti pidemmällä kuin täällä etelässä. Sieltä se syksy ihan oikeasti tulla porskuttaa, vaikka en ole sitä vielä suostunut hyväksymään. Vastenmielinen ajatus.

Ennen kuin lähdimme kotiin, Jouni nappasi mukaan kaikenlaista pientä kivaa tätinsä pihapiiristä. Mukaan lähti ainakin pilvikirsikkaa (siirtoyritys numero kolme), syysasteria, posliinirikkoa, tatarta (alppi-, laava- tai suomen-), sammalleimua, jotain mehitähteä, mansikkapinaatin hedelmiä... Syysasterin mukana näytti tulevan kaupanpäällisenä myös lemmikkiä.

Kun tähän lisätään vielä se, että viime viikolla Jouni toi myös viisi tammenalkua mökkireissulta Kuivastosta ja Alixilta kävimme alkuviikosta hakemassa kaikkea terijoensalavasta kurjenmiekkoihin ja erilaisiin akileijoihin... Noh, sanotaan nyt vaikka että aika paljon on taas istutettavaa kertynyt. Edessä on varmaan jonkinnäköiset Suuret Istuttajaiset alkavalla viikolla. Tilannetta ei tietenkään helpota se, että kehitin viikonlopun aikana maailmanlopun räkätaudin. Syksyn viimeiset aurinkoiset päivät todennäköisesti lipuvat ohi juuri nyt, kun minä sairastan turvallisesti sisätiloissa.

Voisi ensi vuonna ihan oikeasti harkita sellaista nyrkkisääntöä, että mitään uutta ei saa hankkia ennen kuin edelliset on maassa.


-N

maanantai 9. syyskuuta 2013

Muna-asiaa ja tipu-uutisia

Kolmisen viikkoa sitten järjestimme naapureillemme grilli-illan tutustuaksemme paikallisiin hieman paremmin. Hyvien tapojen mukaisesti vieraat toivat tietenkin mukanaan jos jonkinlaisia tuomisia kiitoksena kutsusta. Tuomisista eksoottisin, ainakin kaupunkilaismittapuulla, lienee lajitelma erilaisia hedelmöittyneitä munia. Satsissa oli mukana muun muassa kaksi jättikochinin munaa, jollaisia olin jo vähän kyseiseltä naapurilta vongannutkin. Jes!

Suurimman osan kahdestatoista munasta saimme haudontaan, mutta osa jouduttiin ikävä kyllä hyötykäyttämään muilla tavoin, sillä vapaaehtoiset hautojat loppuivat yksinkertaisesti kesken. Vielä edellisellä viikolla vauvakuume riivasi useampaakin kanaa, mutta heti kun meillä olisi ollut tarjota jotain järkevää haudottavaa, mammoilta meni fiilis.

Elävä haudontakoneemme Lumi otti kuitenkin taas ilolla vastaan satsin munia, mukaan lukien kochininmunat. Laskettu aika oli eilen, ja iloksemme kopissa piippailikin tänään kaksi hauskaa tipua, joista toinen on kochin. Kaikki tipumme tähän asti ovat olleet keltaisia, joten nämä kaverit ryömivät Lumin valkean siiven alta pienoisena yllätyksenä.



Ensimmäinen kuoriutuja. Ei aavistustakaan *mikä*...
Jättikochin made in Villa Kyllikki


Lumi oli kuitenkin päättänyt hylätä loput munat ja lähteä liikekannalle kahden tipusensa kanssa. Se oli harmi, koska ainakin yksi kuoriutumattomista munista piippaa jo. Näistä hylätyissä olisi vielä toinen kochininmuna ja kuusi ns. sekomunaa, eli kaikkea maatiaisesta paduan x silkkikana -mixiin.

Koska olen tällainen pehmis, päätin tietenkin että loputkin munat pitää yrittää pelastaa. Johan niitä nyt on kuitenkin 21 päivää haudottu! Aseinani vanha hamsterinboksi, matelijan lämpömatto, klipsillä kiinnitettävä pikkuvalaisin sekä käsipyyhe, loin huikean tee-se-itse -hautomon. Näillä eväillä lämpötilan säätäminen tarkasti 37 asteeseen on kai mahdollista lähinnä teoriassa, mutta ei voi kuin yrittää. Tämä on sitä harrastamista! Ainakin siellä vielä joku piippaa, joten en ole ainakaan ihan kaikkia vielä grillannut hengiltä...

Hamsterihäkki hyötykäyttöön


Haudontakoneeseen emme ole investoineet, koska jotenkin luomuhaudonta tuntuu paremmalta ajatukselta. Etenkin, kun meillä on tähän asti haudontaviettisiä kanoja riittänyt. Kana toimii kuitenkin myös käytösmallina poikasille ja pitää pienokaisten puolta myöhemmin, kun porukka siirretään parveen. 

Mutta suoraan sanottuna esim. nyt haudontakone olisi kyllä ihan harvinaisen jees. Huvittavaa sinänsä, että olen hautonut kymmeniä käärmeenmunia onnistuneesti, mutta silti nimenomaan tästä on nyt aika epävarma fiilis.



No entäs ne ankanmunat? 


Ankaran pohdiskelun jälkeen osa munista päätyi hienostuneeseen(?) munakasaamiaiseen. Hyväähän se oli, mutta jos rehellisiä ollaan... Noh, en varmaankaan olisi huomannut mitään eroa "tavalliseen" (hyvistä) kananmunista väännettyyn munakkaaseen. Tässä tapauksessa nyt kuitenkin satuin tietämään maistelevani jotain muuta kuin perusmunaa.

Olen lukenut, että ilmeisesti nimenomaan leivonnassa ankanmunat ovat jotenkin häikäisevän hieno juttu. Itse tosin leivon niin harvoin (lue: olen leiponut ehkä viidesti elämässäni), että tuskin kokisin minkäänlaista valaistumista. Jos meillä nyt koskaan on omia ankkoja, täytynee diilata munia äidille leivontahommissa testattavaksi.

Osa munista on kuitenkin haudottavana, joten kyllä: lankesimme sitten kuitenkin. Yksi isoista faverolleistamme innostui hautomapuuhiin kuin tilauksesta, joten toiveikkaana tungimme (eli Jouni tunki - hitsaushanskat kädessä) hieman kiukkuisen äitikanan alle satsin ankanmunia.



Joten ankkaprojekti ...to be continued.



-Nipa

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Kasvi, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle

Mietitäänpäs hetki sellaista täysin teoreettista (ja vähän mielipuolistakin) tilannetta, että olisi pakko valita ja nimetä vain yksi suosikkikasvi omalta pihalta. Siis vain yksi kaikista niistä, joita on metsästetty pitkin Suomen puutarhamyymälöitä. A-pu-a!

Tällaisella ajatusleikillä olen siis viime aikoina itseäni kiduttanut kulkiessani pihalla kastelukannu tanassa. Yllättäen valinta ei kuitenkaan ollut edes kovin vaikea. Vaikka esimerkiksi autiolle saarelle kannattaisi varmaankin pakata mukaan jokin ihan oikeasti syötävä kasvi, valintani kohdistuu nyt kuitenkin tähän minttuun.




Meillä on aika paljonkin erilaisia minttuja, mutta tähän kirjavaan kaunottareen olen ihan vähän ihastunut. Kutsun sitä nunnanmintuksi, joka on täysin rehellisen itsekeksitty nimi.

Samaisessa rehellisyydenpuuskassa tunnustettaakoon, että minttu on peräisin Lontoosta, Westminster Abbeyn vieressä/yhteydessä olevasta nunnaluostarista. Pyhä Pistokas lähti Jounin mukaan hämärissä olosuhteissa jo noin 20 vuotta sitten, joten luotamme siihen, että rikos on jo vanhentunut. -Ainakin maallisen lain silmissä. Sen sijaan Jumalan suhtautumisesta näpistykseen pyhällä maalla en ole ihan 100-prosenttisen varma...

Mentiin tämän takia sitten anglikaaniseen kiirastuleen tai ei, kasvaa meillä nyt komea pöheikkö nunnanminttua. Thank god. Itse asiassa pöheikköjä on kaksikin, ja lisäksi myös sukulaisille on riittänyt jaettavaa. Seuraavaksi oma pieni nunnis on lähdössä Alixin puutarhaa ilahduttamaan.

Kasvi on selvästi sitkeää tekoa, sillä tuo edellä mainittu Alixille varattu nunnanminttu on nyt ottanut vauhtia automme takakontissa jo ainakin viikon ajan... Toivottavasti nyt vihdoin ehtisimme työmatkalla koukata Alixin luona, jotta saisimme mintunpennun vihdoinkin uuteen kotiin. -Vielä kun se on hengissä.


Minttuterkuin,

Nipa

tiistai 3. syyskuuta 2013

Mille fleur - tuhannen (ja yhden) kukan tarina



Eli varoittava kertomus siitä, miten meistä tuli "kanatilallisia"


Meille ei oikeastaan koskaan pitänyt tulla kanoja. Tarkalleen ottaen tarkoitan, että ensimmäinen kanatarjous tuli todellakin puun takaa. Emme me mitään kananhankintaa olleet edes harkinneet. Olin kyllä jo vuosikausia hokenut, että haluaisin samanlaisia "karvajalkakanoja" kuin lapsuudenystäväni mummilla oli, mutta missään vaiheessa emme olleet  tosissaan kanoista puhuneet. Vastahan olimme muuttaneet, joten mielessä oli suoraan sanottuna vähän muutakin.

Matka kanojen maailmaan alkoi, kun reilu vuosi sitten Jouni myi käärmeenpoikasen perheeseen, jossa oli kaksi pientä tyttöä. Emme tunteneet tätä perhettä ennestään ollenkaan, vaan he olivat saaneet yhteystietomme eläinkaupasta. Kun tytöt tulivat hakemaan käärmeenpoikasta, heillä oli suuri into esitellä jo olemassaolevia lemmikkejään - kanoja. Kana-asia huvitti meitä, koska kertomansa mukaan perhe asui omakotitalossa Helsingissä, melko keskeisellä paikalla. Tytöt näyttivät meille ylpeänä useammankin kuvaamansa kanavideon omista iPhoneistaan. Kauniit kirjavat kanat herättivät meissä tietenkin äänekästä ihastelua.

Muutamaa viikkoa myöhemmin perheen äiti soitti Jounille. Ensimmäinen ajatus tietenkin oli, että käärmeen kanssa on jotain ongelmaa. Käärme voi kuitenkin hyvin, ja perhe oli siihen oikein tyytyväinen. Yllätykseksemme rouva kysyikin olisimmeko valmiit ostamaan heiltä jokusen kanan. He olivat nimittääin hautoneet "tilaustyönä" tipuja ystävälleen, joka olikin sitten yllättäen muuttanut kerrostaloyksiöön ja perunut kanakaupat kokonaan. Nyt he olivat jo hieman huolissaan, koska syksy oli lähestymässä, eikä heillä itselläänkään ollut tilaa laajentaa parveaan. Koska kanat olivat nimenomaan perheen pikkutyttöjen rakkaita lemmikkejä, ylimääräisten kanojen laittaminen pataan oli vaihtoehto, jota emme rohjenneet edes ehdottaa ääneen. Etenkään, kun olimme kuulemma vaikuttaneet niin mukavilta. Siksi he kanoja meille ehdottivatkin.

Kysymys tuli tosiaan niin yllättäen, ettei siihen tietenkään osannut suorilta vastata. Lääniähän meillä oli, mutta ei varsinaisia tiloja kanojen talviasuttamiseen. Vaikka elettiinkin vielä kauneinta kesää, ajatus tulevasta syksystä ja talvesta hieman arvelutti. Lupasimme kuitenkin miettiä asiaa ja tulla katsomaan kanoja ihan livenä ennen kuin päätämme mitään lopullista.

Hyvin nopealla aikataululla kävimmekin sitten tutustumassa perheen mille fleur -rotuisiin citykanoihin. Kuulemma kanat (tai tarkalleen ottaen kukko) oli herättänyt närää vain yhdessä ainoassa naapurissa. Muu naapurusto oli pitänyt kanojen läsnäoloa lähinnä ihastuttavan maalaishenkisenä. Kukon huutamiseen väsynyt mieshenkilö olikin sitten muuttanut pois ilmeisen nopeasti.

Kanat tuntuivat heti hauskoilta otuksilta. Koska nämä kanat olivat lasten lemmikkejä, oli niistä tullut uskomattoman kesyjä. Tytöt kuljeskelivat pitkin pihamaata kanat päässään(!) ja kertoivat meille innokkaina mitä mikäkin kana mieluiten syö. Ja hyvällä ruualla nämä kanat tosiaan olivatkin; niille syötettiin kaikkea edamraasteesta eläinkaupan papukaijanruokiin.

Lyhyen mietinnän jälkeen taivuimme kuuden kanan hankintaan. Näistä kuudesta vain Lumi oli jo aikuinen. Lumin mukana seurasivat kolme pikkutipua sekä kaksi ns. teinikanaa, jotka eivät vielä edes munineet. Nämä punakirjavat kanat Jounin lapset nimeksivät Britneyksi ja Ankuriksi. (Ei, en todellakaan tiedä mikä on "Ankuri"...)

Rahaa kanoista ei vaihdettu, vaan lunastimme ne itsellemme 300 kenttäsirkalla. (Jotka menivät perheen kanojen ja parta-agaman ruoaksi.)

Kun olimme luvanneet kanat vaivoiksemme ottaa, alkoi suhteettoman hektinen kanatarhan rakennus. Me, kaksi totaalista amatööriä, saimme kuitenkin aikaan mielestäni ihan hyvännäköisen kanakompleksin ja vieläpä melko nopealla aikataululla. Täytyy kyllä tunnustaa, että muutamana iltana sudin maalia vielä iltakasteen laskeutuessa ja melkoisen vähässä valossa. Kanala (joka ei muuten vieläkään ole romahtanut) valmistui luonnollisesti vasta samana viikonloppuna, kun meidän oli määrä kanat noutaa.

Tälle samaiselle viikonlopulle osui tietenkin myös yksi ex tempore -koiranastutus (ei edes oman koiran), joten kiirettä piisasi ja hetkittäin hermot paukkuivat aika kireällä.

Yhteiselo kanojen kanssa alkoi hyvin, joskin kanaraukkamme joutuivat kyllä hyvin nopeasti tottumaan kauran ja teollisen kananrehun nokkimiseen. Eläinkaupan herkkuseoksia emme ole niille kyllä kertaakaan ostaneet. Lumi kasvatti ottopoikasensa hienosti, ja näistä poikasista saimmekin parvemme ensimmäiset kukot, Mick Jaggerin ja Fasun. Sisarusparven kolmas osapuoli oli kana, jonka ristimme Susuksi.

Ensimmäisen kerran sormi meni suuhun, kun kelit todellakin alkoivat kylmetä, ja kanat oli pakko saada sisätiloihin, vaikka niillä eristetty koppi olikin. Sillä aikataululla meillä ei oikeastaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa yhden talven menettelevä kanakoppi - autotalliimme.

Syksyn ja talven mittaan haudoimme myös lisää mille fleureja, joita meillä tällä hetkellä onkin melkoinen parvi. Alfakukkonamme toimii yhä Mick Jagger, joskin kakkoseksi sen rinnalle on noussut Lumin poika Tuisku (also known as Antti Tuisku). Muualta mille fleureja meille ei olekaan sitten tullut, vaan kaikki tuoreemmat tapaukset ovat Villa Kyllikin omaa tuotantolinjaa.

Mille fleur -värinen nuori kana, väritys on vielä vaiheessa.
Mick Jagger (mille fleur -värinen kukko)
Kuka ei kuulu joukkoon? Juomatauolla mille fleurien seurassa myös faverollekana Claudia.
Nauhuksen juurella on hyvä päivystää rouvan kanssa

Tuisku (porcelain-kukko)

Lyhyesti rodusta


Mille Fleur, ranskaksi "tuhat kukkaa", on belgialainen kääpiökanarotu 1700-luvulta. Rotu on jalostettu koristekanaksi, joten sillä ei ole juuri tuotannollista arvoa. Nimi tulee itse asiassa rodulle tyypisestä punaisenkirjavasta mille fleur -väristä, jota tavataan myös muilla kanaroduilla. Mille fleuria pidetään ainoana aitona kääpiörotuna. Tällä tarkoitetaan, ettei sitä ole jalostamalla kehitetty mistään isommasta rodusta, vaan tämä noin puolikiloinen malli on se aito ja alkuperäinen mille fleur. 

Pienikokoisena kanana mille fleur on myös suhteellisen hyvä lentämään, joten tarhassa on hyvä olla katto. Pienen koon lisäksi huomion herättävät yleensä rodun muhkeat jalka- ja kinnersulat. Joskus mille fleureista käytetäänkin suomenkielistä nimitystä "sulkajalka". 

Erilaisia värimuunnoksia on kymmenkunta. Eniten Suomessa tulee vastaan mille fleuria, posliinia (porcelain) ja keltaista (buff). Luonteeltaan mille fleurit ovat itsevarmoja (isompienkin kanojen seurassa) ja rauhallisia. Aikuisetkin kukot tulevat yleensä hyvin juttuun keskenään. Mille fleurit myös kesyyntyvät helposti, joten ne sopivat erinomaisesti lemmikkikanoiksi. Meidän millemme saavat olla vapaana pihassa, eivätkä ne lähde karkureissuille tai juokse ihmistä karkuun.

Mille fleurit tuottavat munia mielestäni yllättävän runsaasti; yksi kana munii lähestulkoon munan päivässä. Munat ovat kuitenkin huomattavasti kaupan standardimunia pienempiä, väriltään valkoisia. Itse käytämme mille fleureja muidenkin munien hautojina, sillä niillä on voimakas haudontavietti. Mille fleurimme myös hoitavat ja vahtivat poikasiaan huolellisesti.


-Nipa

maanantai 2. syyskuuta 2013

Astetta isompaa munaa naapurista!

Pyörähdimme lauantaina naapurissa (täällä maalla saa btw sanoa naapuriksi kaikkia, jotka asuvat oman kunnan alueella) katsomassa tyrkyllä olevaa käytettyä ruohonleikkuria. Ruohonleikkurista ei tullut kauppoja, mutta saimme joka tapauksessa kaupanpäälliseksi kennollisen ankanmunia. Ankanmunia en ole ikinä käyttänyt mihinkään, en edes maistanut.

Hillittömän isoja ne kyllä ovat näin oudokseltaan. Ei mahdu standardikokoinen kananmunakenno kiinni, vaikka munat sinne jollain tapaa saakin istutettua.

Nyt kuitenkin tekisi vähän mieli... hautoa. Järki sanoo, ettei talvea vasten kannattaisi hautoa yhtäkään uutta siivekästä, mutta tekisi silti mieli kokeilla. Miettikää nyt, oma ankka! Meillä nyt on joka tapauksessa edessä vähän isompi projekti, kun olisi tarkoitus fiksailla kanoille talviasuttavat tilat jo tulevaksi talveksi. Mitä jos sitä samalla nakuttelisi ankoillekin jonkinsortin talvikarsinan...?


Onneksi munia on kuitenkin melkoisen iso satsi. Jospa tästä nyt kuitenkin riittäisi sekä haudottavaksi että maisteltavaksi...

Ankkojen sielunelämästä en kyllä tiedä yhtään mitään. Paitsi että ne kuulemma kakkivat vastenmielisiä vetisiä läjiä pitkin tonttia. Ja että pojan tunnistaa peppukiehkurasta. Hmmm... oma ankka.


-Nipa


sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Oodi kissoilleni

Minä en tunne kissaa. 

Minulle on tuttua monenmoinen,
elämä 
ja sen arkipelaagi, 

meri ja kaupungin laskemattomuus, 

kasvitiede, 

naiset ja niiden kummat salat, 
matematiikan kertotaulut ja miinukset, 
maan vulkaaniset suppilot, 
palokuntalaisten palkitsematon hyvyys, 
pappien sinertävä atavismi, 
mutta kissasta minä en saa selvää. 
Minun järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen, 
sen silmissä on kultaiset numerot.


Pablo Neruda
Oodi kissalle



Alkaa tuntua vähän epäreilulta, että kallonpohjaa riipivät päänsärkyni osuvat aina 100-prosentin osumatarkkuudella vapaapäiville. Tunnollisen työmiehen merkki, sanoisi joku, mutta ei silti paljon lohduta. Tänään on ollut juurikin tällainen päivä. Jo aamuseitsemän maissa huomasin, että minulla on järkyttävä migreeni. Olin vielä kuitenkin sen verran unessa, etten saanut aikaiseksi rymytä lääkekaapille, vaan toivoin, että päänsärky kaikkoaisi unten jatkamisella.

Vaan eihän se minnekään hävinnyt. Vasta kuusi tuntia (ja noin kuusi pilleriä) myöhemmin alkoi edes vähän helpottaa.

Jounilla on tänään työpäivä, joten jouduin sairastelemaan yksin. Tai en aivan! Suureksi liikutuksekseni kissat ovat pitäneet minusta aivan erityisen hyvää huolta koko aamun. Kumpikin kissa, etenkin Dave, kävi vähän väliä katsomassa olenko kunnossa. Kissat osoittivat myös jonkin sortin tilannetajua, koska normaalista poiketen ne eivät hyppineet ja huutaneet päälläni aamupalaa vaatien. Niin käy nimittäin yleensä joka aamu; etenkin, jos ruoka on yhtäänkään (kissojen mielestä sovitusta) aikataulusta myöhässä.

Minulla oli naamallani kylmä märkä pyyhe. Se nimittäin auttaa ainakin omassa migreenikohtauksessani ihan huomattavasti. Säännöllisin väliajoin pyyhkeen alle työntyi mustavalkoinen huolestuneesti puhiseva kuono, joka lipaisi nenänpäätä. Tarkastuksen jälkeen Dave ryömi peiton alle, tiukasti kainalooni, ja pesi minua huolellisesti. Varmasti vähän inhimillistän, mutta silti minusta tuntuu, että se tajusi ettei kaikki ole hyvin. Ei se minusta yleensä ihan noin hyvää huolta pidä. Tuntuu käsittämättömältä, että Dave on tullut meille aikuisena kodinvaihtajana. Siis että joku on halunnut luopua siitä!?

En ole ikinä mieltänyt itseäni kissaihmiseksi, ja meillä onkin oikeastaan aina ollut nimenomaan  koiria. (Tosin yksi maatiaiskissakin kyllä mahtuu vuosien varrelle, myönnettäköön.) Mutta tänään huomasin taas toistelevani sitä itselleni: meidän kissat on aivan mahtavia. Ehkä musta sittenkin kehittyy vielä sellainen hullu kissamummo.

Kohtalokas käänne tapahtui 2011 maaliskuussa, kun olimme lomalla Thaimaassa. Äänekkäät, ylisosiaaliset ja täysin pelottomilta vaikuttavat thaikissat hurmasivat minut täysin. Matkaoppaiden ja terveen järjen kieltojen vastaisin paijasin joka ikistä vastaan tullutta kattia ja hetkellisesti jopa suunnittelin Rääky-kissan tuomista Suomeen. Rääky (jonka nimesin itse) oli suosikkini hotellin alueella notkuvista kissoista.


Kissa hotellihuoneen sängyssä. Ei oikeastaan täysin riskitöntä.

Rääky - kissa joka muutti Kaiken™

Jo tuon kyseisen reissun aikana aloimme ihan tosissaan miettiä kissan hankintaa. Erityisesti siis siamilaisen, sillä halusin kissan joka olisi luonteeltaan kuin Thaimaan kissat. En halunnut kissaa, joka vilahtaisi pakoon sohvan alle joka kerta kun meille tulee vieraita. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin meille muuttikin siamilaispentu Danny, joka osoittautui nopeasti hyvin tyypilliseksi rotunsa edustajaksi. Saimme siis kaiken, mitä kissakirja lupasikin! Danny on mielellään myös vieraiden sylissä ja hurisee armottomasti. Se ei kyllästy paijaamiseen ja on mieluiten ihan ihossa kiinni.

Danny on itse asiassa melko hiljainen, se rääkyy yleensä vain ruoka-aikaan. Se on ihan hyvä, koska Dannylla on aika järkyttävä ääni. Lähes poikkeuksetta Dannyn huutoa kuunnelleet ulkopuoliset kuvittelevat, että meillä on pieni vauva. Se ääni kun kuuluu paitsi sisältä ulos, myös puhelimen välityksellä erittäin hyvin.

Villaan Dannylla on täysin epäterve suhtautuminen; tilaisuuden tullen se syö vaikka kokonaisen villasukan. Toinen fiksaation kohde on kaupan hedelmäpussit ja muu kahiseva muovi. Senkin syöminen tuntuu ilmeisen tyydyttävältä. Muita pahoja tapoja sillä ei sitten olekaan.

Danny
Aika nopeasti meistä alkoi kuitenkin tuntua siltä, että ylisosiaalinen rakkauspentumme on ihan oikeasti yksinäinen. Joskus kun olimme olleet käytännössä katsoen koko päivän poissa, Danny oli illalla niin hellyydenkipeä ettei se ollut pysyä jaloillaan kun lopulta tulimme kotiin. Näinä iltoina nukkumaan meneminenkin alkoi olla jo haastavaa. Yritä siinä nyt sitten nukkua, kun eroahdistustaan purkava siamilainen hieroo suupieliään omiisi vaikka aamuyöhön asti. Kovaäänisesti kehräten, tietenkin.

Olimme julkisestikin puhuneet, että Danny tarvitsisi varmaankin seuraa. Tästä syystä saimme viime kesänä puhelun Jounin ystävältä. Hänen kasvattinsa, 5-vuotias itämainen lyhytkarva Dave (kyllä, nimet mätsäävät ihan vahingossa!), oli uutta kotia vailla. Aika nopealla aikataululla Jouni sitten kävikin hakemassa Daven meille kokeiluun. Olimme tällöin aika vasta muuttaneet tänne maaseudun rauhaan.

Dave


Oikeastaan missään vaiheessa pojat eivät tapelleet, mutta pari ensimmäistä viikkoa Dave väisteli yli-innokasta junioriamme. Nopeasti kissat kuitenkin tottuivat toisiinsa ja nukkuivat sylikkäin kuin ylimmät ystävyksen. Ja sen jälkeen meidänkin elämä on ollut vähän helpompaa, kun ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa kotona odottavan maailman yksinäisimmän siamilaisen takia.

Dave oli pitkään aika etäinen, mikä selittynee näinkin isolla elämänmuutoksella viiden vuoden iässä. Nykyään se on kuitenkin kuin eri kissa. Siinä missä Danny on yleensä tuppisuuna, Dave ei hiljene oikeastaan koskaan. Se kommentoi joka ikistä asiaa ja erityisesti saunassa se intoutuu juttelemaan kovastikin. Ensimäiset pari viikkoa mietin jatkuvasti, mikä sillä on hätänä, kun se vaan huutaa huutamasta päästyäänkin. Lopulta tajusin, että se ei tarvitse äänen tuottamiseen mitään erityistä syytä.

Dave, tuo rakkauden salamies, on äärimmäisen hellyydenkipeä kun olen sen kanssa kahden. Öisin se sukeltaa peittoni alle ja tunkee tiukasti kainaloon. Julkisissa tilanteissa se kuitenkin haluaa säilyttää kasvonsa ja on varsinainen Mr. Cool.

Sen sijaan kahdenkesken mamman kanssa voi sitten salaa vähän pussaillakin. Kunhan kukaan ei vaan näe...


-Nipa