Sivut

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Erilaisen joulun resepti 2013



1. Vietä joulu töissä. Trooppinen tunnelma on taattu.





2. Unohda kinkun kuorrutus ja lanttulaatikon lämmitys. Korvaa kalmarin pilkkomisella ja krillin sulatuksella.



Artemian toukille jouluruoaksi leviä
"Saiskos sitä safkaa jo?"




3. Unohda joulusiivous ja kaikkinainen koristelu kotona; piraijoilla on kuitenkin kuusi, karpeilla joulupakettinsa. 





4. Korvaa kuusen ympärillä ilakointi tursaan leikittämisellä.






5. Muista kuitenkin huolehtia myös perheen pienimmistä. Joulu on lasten juhla.


Noin kaksiviikkoinen kiinanpehmeäkilpikonna (Pelodiscus sinensis)
Keltanuolimyrkkysammakon (Dendrobates leucomelas) toukka löytyi aattona



6. Äläkä unohda läheisiäsi, vaikka nakkaisitkin muut jouluperinteet romukoppaan.

Merimakkara feat. juovaposkitokko Korhonen (Valenciennea strigata)

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Tunnemyrsky ja ihan oikea myrsky



Otetaan pohjatunteeksi onni, lisätään päälle paksu kerros epäuskoa ja koristellaan vielä hyppysellisellä ihan rehellistä paniikkia. Fiilis on vähintään sekava, joskin nyt alkaa jo helpottaa. Vähän.

Ostin hevosen.


En ehtinyt (uskaltanut?) kirjoittaa asiasta edes tänne, kaikki kävi niin äkkiä.

Selailin itsenäisyyspäivänä jälleen kerran Hevostalli.netin markkinat-palstaa ja haaveilin omasta hevosesta, kun bongasin Topin kuvan. Se oli niin kaunis, että oli pakko klikata ja lukea lisää. Valitettavasti kuvankaunis ruuna kuulosti muutenkin vähän liian hyvältä: kiltti, rauhallinen, sopii myös aloittelijoille ja lapsille. Maastoilee mielellään myös yksin. Rakastaa halailua ja rapsuttelua… Apua! Olisiko tämä nyt Se Oikea?

Seuraavana yönä uni ei meinannut ihan oikeasti tulla, mahanpohjassa nipisteli. Vähän kuin olisi ollut ihastunut. Kysyi Jouniltakin, että pitäisiköhän mun nyt vaan oikeasti kirjoittaa sille myyjälle, että vieläkö ruuna on vapaana. Ahdisti, mutta samalla houkutti. Äh, pitäisikö vaan ryhdistäytyä ja unohtaa koko juttu? Aikuinen ihminen ja näin sekaisin jostain ponista!

En sitten kuitenkaan unohtanut, vaan mailasin myyjälle seuraavana päivänä. Täytyy kyllä myöntää, että kursori viipyi ”lähetä”-napin päällä aika pitkään ennen kuin uskalsin klikata. 

Huolimatta siitä, että olen kuolannut hevosten myynti-ilmoituksia jo ala-asteikäisestä (jolloin mentiin salaa välitunnilla kirjastoon lukemaan Keltaisen Pörssin ”myydään hevosia” –sivut), en ole ikinä oikeasti ottanut yhteyttä yhdenkään hevosen myyjään. Siksi asiasta onkin kai tullut (päässäni) ihan tolkuttoman iso asia.

Syvä hengenveto, klikkaan ”Lähetä”. Tämä on konkreettisinta, mitä olen koskaan tehnyt hevosen hankinnan eteen.

Olikohan tämä nyt ihan järkevää?

Ja siitä se todellinen paniikki sitten vasta alkoikin. Apua, mitä jos ruuna onkin vielä vapaana? Sittenhän sitä on ehkä pakko mennä katsomaan. Pahimmassa tapauksessa se on pakko ostaa. Kämmenet hikosivat, pyörrytti. Myyjä vastasi lähes samantien, että ruuna on yhä vapaana ja vastaisi hyvin toivomiani ominaisuuksia. Jännitti niin, että melkein oksetti. Suljin selaimen ajatellen, että vastaan myyjälle vähän myöhemmin. Myöhemmin, kun olen saanut ajatukseni takaisin kasaan. Nyt ei pysty.

Koska minulla ei tässä vaiheessa ole kotona valmiina tiloja hevoselle, soitin myös samantien viime viikolla tapaamalleni tallinomistajalle mahtuisiko hänen talliinsa yksi lisäasukas. Kuulemma tilaa on, ja hevonen pystyttäisiin ottamaan sisään lyhyelläkin varoitusajalla. Hyvä, koska jos en olisi keksinyt ruunalle paikkaa, olisi koko projektin saanut unohtaa jo tässä vaiheessa.


Ennen kuin itsekään tajusin, olin sopinut koeratsastuksen seuraavalle päivälle. Onneksi töistä riitti ymmärrystä normaalia lyhyempään työpäivään, ja ystäväni Suvi suostui lähtemään kakkosratsastajaksi näinkin naurettavalla varoitusajalla. Projektin järjettömyyttä ei suinkaan vähentänyt se, että hevosen luo oli lähemmäs kuuden tunnin ajomatka.

Torstaina 12.12. ajoimme siis maan toiselle laidalle päästäksemme hetkeksi hevosen selkään. Ruuna oli juuri niin kaunis kuin olin kuvitellutkin ja tuntui hyvältä myös selästä käsin. Reipas ja kevyt ratsastaa. Toki vielä keskeneräinen, kuten 5-vuotiaalta sopii olettaakin.

Koeratsastusreissulta pääsimme kotiin kahden jälkeen aamuyöllä. Seija-myrsky riepotteli meillä melko rajusti, joten Suvi koirineen päätti jäädä yöksi meille. Ehdimme olla sisällä vain hetken, kun sähköt katkesivat - eivätkä palanneet ennen myöhäistä lauantai-iltaa.

Vähän vielä ylimääräistä jännitystä ja stressitasojen nostatusta, kiitos.

Positiivisesta ratsastuskokemuksesta huolimatta en yhäkään uskaltanut riemusta kiljuen lyödä käsirahaa ratsastuksenopettajan kouraan. Yritin käyttäytyä aikuismaisesti ja miettiä, mikä olisi oikeasti järkevin veto. Tavallaan ruuna houkutti ihan mahdottomasti, samalla pelotti riittääkö oma taitoni sen eteenpäin viemiseksi.

Yöstä tuli melko uneton, enkä vielä aamullakaan saanut ajatuksia järjestykseen. Töissä kyseltiin, että olenko nyt hevosenomistaja. Kääk, en mä tiedä! Soittelin vielä muutamille ihmisille kysyäkseni mielipidettä. Tallinomistaja vakuutteli, että nuoret hevoset ovat parhaita – niistä saa vielä juuri sellaisen kuin itse haluaa. Tabula rasa.

Lopulta sain tehtyä päätöksen. Olen valmis yrittämään. Kirjoitin myyjälle sähköpostin, että haluan lyödä kaupan lukkoon. Meni kuitenkin useampi tunti ennen kuin uskalsin lähettää sähköpostin luonnokset-kansiosta. Kaupat saatiin tehtyä, ja suureksi yllätyksekseni hevonen oli minulla kotiinkuljetuksella jo seuraavana aamuna. Mitä helvettiä tässä juuri tapahtui??



Olen haaveillut omasta hevosesta noin 25 vuotta, se on aina ollut ensimmäinen ja päällimmäinen aineellinen toiveeni. Olen luvannut itselleni jo moneen kertaan, että jonain päivänä minulla on hevonen. Kuitenkin useamman kerran epätoivoinen itkupotkuraivarikin on ollut käsillä; on tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin, että **tut mä kuitenkaan koskaan mitään hevosta saa. Moni epäonnistuminen ja paska fiilis on johtanut tähän tunteeseen - vaikka tilanne ei olisi edes liittynyt hevosiin. Siihen tunteeseen on aina liittynyt sellainen ylitsevellova itsesääli ja pettymys omiin saavutuksiin. Jälleen kerran siis paljon muutakin, kuin se aineellinen hevonen.

Eli voisi sanoa, että tästä Omasta Hevosesta™ on mentaalitasolla kehittynyt aika iso juttu, johon kiteytyy …Paljon. 


Nyt, kun mulla on se hevonen, en edes tiedä miten päin sitä pitäisi olla. Tältäkö sen nyt sitten kuuluu tuntua? Ajatukset toivottavasti selkeävät, ja palaan takaisin kotiplaneetan pinnalle, kun omasta hevosesta tulee rutiinia. Tätä kirjoittaessani en ole vielä kertaakaan kiivennyt Oman Hevosen™ selkään, joten epäusko on vielä perusteltua.


Perjantaina, kun ajoin illalla kotiin töistä, näin ehkä elämäni selkeimmän ja näyttävimmän tähdenlennon.


Vanhalla rutiinilla toivoin omaa hevosta. 




-N


P.S. Topin kuva vähän rumasti varastettuna osoitteesta http://www.lietuvoszirgynas.lt/lt

maanantai 9. joulukuuta 2013

Lammaspläjäys

Edellinen päivitys oli niin kuivan kuvaton, että paikataanpa tilannetta lammaspläjäyksellä.
Lampaat ovat naapurin, eivät valitettavasti omia. Onneksi niitä pääsee kuitenkin halutessaan vähän rapsuttelemaan.









sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Pää kolmantena kalkkunana

Keskiviikko

Töistä pää kolmantena jalkana kotiin. Kotona pysähdytään vain pari minuuttia, sen verran että ehdin työntää (vähän pahvinmakuisen) valmishodarin poskeen. Siistit työvaatteet vaihtuvat reikäiseen villapaitaan, jonka jälkeen kurvaamme samantien naapuriin. Olemme sopineet, että tänään käymme yhdessä naapurin serkun luona ihastelemassa hevosia. Naapurit tuntevat hevoshulluuteni, joten he kaikessa ystävällisyydessään ehdottivat, että kävisimme yhdessä kylässä serkkulassa. Parhautta!

Tallilla on kymmenen hevosta, ja minulla vierähtää niiden parissa vahingossa useampi tunti. Rapsuttelen ja kuiskuttelen hevosille, kunnes Jouni ystävällisesti huomauttaa, ettei enää tunne varpaitaan. Kello onkin jo kymmenen.

Tallilta palatessa piipahdetaan vielä naapurin kautta, pitää napata sieltä pari kanaa mukaan. Kuten aina, naapurista lähteminen on vähän hidasta, ja yllättäen kello onkin jo kaksitoista.

Viimein kotona. Kissat ovat olleet koko päivän yksin. Jouni jää vielä merkkaamaan myymiään kanoja huomista kuljetusoperaatiota varten. Minä pääsen nukkumaan viisi tuntia ennen aamun armotonta herätysaikaa, Jounin yöunet jäävät neljään tuntiin.


Torstai

Aamukuudelta ylös ja töihin, 63 kilometriä silmät ristissä. Minä ajan, koska Jouni on nukkunut vielä vähemmän. Määränpäässä kahdeksan tunnin tehokas työpäivä kofeiinin yliannostuksen voimin, ja sitten se varsinainen suorittaminen vasta alkaakin. Jouni lähtee suoraan töistä tyttärensä lakitustilaisuuteen, minä ajan kotiin (päivän toinen 63 kilometriä) pakkaaamaan paitsi omat matkatavarani, myös kissat ja myydyt kanat.

Yritän arpoa mukaan oikeat siivekkäät Jounin ohjeiden ja merkkien mukaisesti. Operaatio tuntuu sanallasanoen toivottomalta. Kanoja on niin paljon ja ne kaikki näyttävät äkkiseltään samalta. Pyydystän kaakattajia yksi kerrallaan ja yritän löytää jalkoihin kiinnitettyjä renkaita. Kiireessä lyön pääni toistuvasti samaan orteen, alkaa jo pikkuisen ärsyttää. Toppatakki päällä on aivan liikaa. Kamala hiki.

Yksi kananostaja haluaa myös hunajaa. Sitäkin pitäisi muistaa ottaa mukaan. Mielessä on siis noin sata muistettavaa asiaa, lähtöstressi on maksimissaan. Taivaalta alkaa sataa sokeripalan kokoisia lumipalloja, ajokeli alkaa olla aika katastrofaalinen. Kaikki kanitkin pitäisi vielä ruokkia ja kotiavaimelle keksiä hyvä piilo huomista kaniensyöttäjää varten.

Kello on jo yli iltaseitsemän, Jouni vapautuu lakituksesta kahdeksalta. Pitäisi ihan oikeasti päästä lähtemään. Hiki, ahdistus, lumisade yltyy. Mulla on vielä väärät kengätkin jalassa, pitää muistaa vaihtaa ennen lähtöä. Kaksiovisen teinicorollan pakkaaminen muistuttaa taas tetristä: autoon pitäisi mahduttaa matkatavaroiden lisäksi yhdeksän kanaa ja kuusi kissaa. Niin, ja se äidin kylmälaukkukin pitäisi muistaa palauttaa, mihinkäs hittoon se muka mahtuu?!

Pääsisikö sitä sitten vihdoin lähtemään? Maa onkin jo valkoinen, ripsiin tarttuu jatkuvasti lunta. Olenko muistanut kaiken? Eikun ratin taa ja takaisin Helsinkiin. Päivän kolmas 63 kilometriä alkaa.

Matkan varrella saan kokea kaikki mahdolliset sateen olomuodot. Tulee lunta, vähän märempää lunta (joka liimautuu tuulilasiin), räntää ja ihan rehellistä vettä. Liukasta, mitään ei oikein näe. Moottoritielläkään kukaan ei uskalla ohittaa ketään.

Pikaisesti Jouni kyytiin Helsingistä ja seuraavaa osoitetta navigaattoriin. Next stop Hämeenkyrö, vähän reilut 200 kilometriä. Hämeenkyrössä treffit kananostajan kanssa, arvioitu saapumisaika joskus klo 23:20. Noh, on sitä ennenkin eläimiä diilattu keskellä yötä.

Hämeenkyrö löytyy, ajetaan vain kerran sovitun tapaamispaikan ohi. Kanat saavat uuden mukavanoloisen kodin, ihastellaan vähän takapenkillä pällisteleviä kissoja ja jatketaan matkaa. Seuraava (ja luojan kiitos viimeinen) etappi, Kankaanpää, on enää noin 60 kilometrin päässä. Arvioitu saapumisaika 00:30-jotain. Nälkä on aika järkyttävä, sillä olen syönyt paketillisen pikanuudeleita töissä joskus puolenpäivän aikaan.

Viimeinen pätkä on pimeä ja liukas. Todennäköisyyksiä uhmaten pääsemme kuitenkin perille. Vanhempien luona tuoksuu uunituore pitsa. Nälkä on niin kova, että tekisi mieli tirauttaa pari liikutuksen kyyneltä ihan vain tuoksun takia. Ennen kuin pääsemme yölliseen ruokapöytään, pitää Corolla käydä kuitenkin vielä heittämässä huoltoon. Isän Opelkyydillä takaisin päämajaan. Kanat saavat yösijan autotallista.

Nukkumaan aamukahdelta. Jo on aikakin, seuraava kananhakija tulee nimittäin noin kahdeksalta aamulla.


Perjantai

Kello soi aamuseitsemältä. Hirvittävä unenpuutekrapula. Oksettaa, tärisyttää. Toivottavasti täällä on kahvia. Kananhakijat tulevat jostain Ulvilan suunnalta. He saavat mukaansa Mille Fleur -kukon ja kaksi kanaa. Jouni tekstaa jo kolmannelle kananhakijalle, että olemme virallisesti hereillä, jotta pääsisimme eroon viimeisistäkin tuomisista. Vaikka aikainen aamu tuntuu vähän ihmiskidutukselta, on kanoille kuitenkin parempi mitä nopeammin en pääsevät uusiin koteihinsa. Ne ovat kuitenkin nököttäneet jo yön laatikoissaan.

Kissoilla on ihan liikaa energiaa. Äidin viherkasvit ja käsityöt saavat kyytiä. Oma energiataso ei ihan vakuuta. Saiskos vähän lisää sitä kahvia?

Puoleen päivään mennessä viiimeisetkin kanat on noudettu. Jutellaan hetki maatiaiskanoista, lampaista ja keritsimien hinnoista. Sitten hakemaan auto huollosta. Silmäluomet tuntuvat jo aika raskailta, vaikka on hädintuskin keskipäivä. Mietimme, jaksammeko ajaa kotiin vielä tänään, vai jääkö lähtö huomisaamulle. Mieluitenhan sitä ajaisi valoisalla. Ehdoton deadline on lauantaiaamu, sillä lauantaina päivällä pitäisi jo olla Jounin tyttären ylioppilasjuhlissa.

Kunhan pääsemme takaisin Kankaanpään tukikohtaan, Jouni soittaa Noormarkkuun ja sopii seuraavat treffit: olemme luvanneet tuoda naapurille tullessamme neljä kalkkunaa, kun nyt kerran satumme sillä suunnalla liikehtimään.

Kalkkunamiehelle sopii parhaiten lauantaiaamu, joten lähtöpäiväksi määräytyy väkisinkin lauantai. Kalkkunamiehellä ei tosin ole laatikoita, joita mekään emme ole tajunneet varata mukaan (eivätkä ne kyllä Corollaan olisi mahtuneetkaan yhdeksän kanan lisäksi). Seuraavaksi alkaa siis laatikkojahti äidin ja isän autotallissa. Laatikkokriisiä ei kuitenkaan pääse syntymään, vaan sopivat boksit löytyvät suhteellisen vähällä vaivalla.

Keskipäivän jälkeen väsytys alkaa käydä ylivoimaiseksi, Jouni nukahtaa olohuoneen sohvaan. Minä ryömin vähän myöhemmin Jounin kainaloon ajatuksella "no jos mäkin tässä sitten hetken lepäilen". Herään samasta asennosta noin neljä tuntia myöhemmin. Hups.


Lauantai

Herätys 7:30. Kamat nopeasti kassiin, aamukahvi ja pala leipää, kissat kuljetusbokseihin ja nokka kohti Noormarkkua. Jounin vuoro ajaa. Kiitos eilisten vahinkopäikkäreiden, väsy ei ole niin paha kuin voisi kuvitella. Sovittu tapaamisaika Noormarkussa klo 9:00, jonka jälkeen aiomme jatkaa suoraan kotiin. Edessä on vielä melkein 250 kilometriä, ja ylioppilasjuhlat odottavat. Onneksi on sentään valoisaa.

Kuten sovittu, kalkkunamies odottaa meitä Nesteen parkkipaikalla. Näppärästi kalkkunat vaihdetaan autosta toiseen, yksikään ei pääse lehahtamaan matkoihinsa. Vaikka kalkkunat ovat nuoria, ovat ne jo melko korkeita - toisin kuin mukanamme olevat laatikot. Päädymme kuljetusratkaisuun, jossa kalkkunat istuvat ihan vain avonaisissa laatikoissa. Toimii!


Kalkkunakeikalla aamuhämärissä


Nonni. Pysyisköhän ne nyt tossa... 


Kalkkunat matkustavat nätisti maisemia ihaillen. Ne nokkivat rentoina heinää ja ihmettelevät silloin tällöin ohi heilahtavaa pyyhkijää. Ne eivät edes halua könytä pois laatikoista. Sen sijaan kissamme, jotka ovat periaatteessa ihan tottuneita autoiluun, valittavat kuorossa koko kotimatkan.

Ennen kotiinpääsyä pikainen pysähdys naapurissa, jossa nopea kalkkunoiden siirto sisätiloihin. Operaatio Kalkkuna on virallisesti onnistunut! Kun kalkkunat on vapautettu karsinaansa, on vielä pakko käydä viereisessä huoneessa vähän suukottelemassa lampaita, jotka ovat naapurissa talvihoidossa. Villapallot heiluttavat häntäänsä ja melkein kiipeävät syliin. Niiden luota ei malttaisi lähteä pois.


Kalkkunat turvallisesti uudessa kodissaan

Kotona juoksen nopeasti kaikki viisi kanihäkkiä läpi. Kaikilla pitkäkorvilla on vielä sulaa vettä ja reippaasti ruokaa. Jouni tsekkaa kanat. Seuraavaksi naamariin jotain aiemmin viikolla keitettyä pastaa ja sitten vaatteiden vaihtoon. Onkohan mulla edes yhtäkään mekkoa pestynä? Puhdas pikkumusta löytyy yllättävän nopeasti ja mahtuu vielä päällekin. Hyvä! Suihkussa käymiselle ei löydy aikaa, ei voi mitään.

Useampi sukulainen tai harvemmin naamaansa näyttävä tuttava on osoittanut halukkuutensa ostaa hunajaa ylioppilasjuhlista. Myytävät hunajatkin pitäisi siis vielä pakata mukaan.

Sitten meikkaamaan, Jounihan onkin jo melkein valmis. Tukka ei suostu kihartumaan, ärsyttää. Korkkarit ovat onnistuneet hautautumaan vaatehuoneen perimmäiseen nurkkaan, sillä sattuneesta syystä niiden käyttöprosentti on romahtanut maallemuuton jälkeen. Kenkiä pukiessa havahdun vielä viimehetken kriisiin: nää sukkiksethan on rikki! Ei kun nopea sukkisten vaihto ja puolijuoksua autoon. Huh! Tulikohan se ylioppilaskortti nyt varmasti mukaan?

Nyt voi ehkä jo vähän hengähtää. Edessä on enää viikonlopun viimeiset 140 kilometriä - Helsinkiin ja takaisin. Istun Jounin viereen etupenkille ja huokaisen. Suorittaminen tältä viikonlopulta alkaa olla ohi. Olemme lähestulkoon aikataulussa, mulla on meikki hyvin ja korkkarit jalassa - let's go!


Kun käännämme auton pois kotipihasta, tajuan, että hiukseni haisevat ihan lampaalta. Hymyilyttää. Näin on hyvä.



-N

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Gotta catch 'em all - Mille Fleurien värikirjoa

Puolivahingossa googlauduin tällaiseen blogikirjoitukseen. Katsokaahan, miten oivallisen värisiä millejä!

Muutaman lisähaun jälkeen löytyi nettisivu, joka on omistettu kokonaan Mille Fleurien väreille ja genetiikalle. Genetiikkanörtti minussa on aivan liekeissä. Innostuin etenkin, kun bongasin väriesittelyjen Tricolour-osiosta Blue Millefleur -värisen kanan. Meillä nimittäin on sellainen!

Sinikka kuoriutui ihan yllärinä viime kesänä, ja kiinnitin sen normaalia haaleampaan väriin heti huomiota. Mutta nyt saatiin sille vielä virallinen määrityskin.

Ja bonuksena:
"Pairing Blue Millefleur to Blue Millefleur will give Splash Millefleur genotype, looking like a Buff Mottled in phenotype. This variety is called Golden Neck in the USA."


Eli nyt pitäisi enää hautoa sitten Blue Millefleur-kukko!



Ja jotta tästä päivityksestä ei tulisi täysin kuvaton, lisätään tähän nyt vielä edes tyydyttävä kuva meidän mustista. Kas tässä on kanarotu, jonka kohdalla ei ainakaan iske pakottava tarve haalia kanalaan kymmeniä eri värejä...





P.S. Täällä vielä lisää ihastuttavia millejä!


-N

lauantai 30. marraskuuta 2013

Villa Kyllikin syksy

Tämä syksy yksinkertaisesti vain hujahti ohi. Eilen ja tänään on satanut lunta, ja kalenteri väittää että joulukuu alkaa huomenna, joten kai se on vaan myönnettävä, että se syksy oli sitten siinä. Toivottavasti alkava talvi hujahtaa ohi yhtä nopeasti. (Nimimerkillä "I hate winter 4-ever"...)

Kalenteri on ollut kiduttavan täynnä ohjelmaa, joten blogi on jäänyt harmittavan vähälle huomiolle. Kauhukseni huomasin, että edellisestä päivityksestä on yli kuukausi. Olemme juosseet niin kissankasvatuskurssilla kuin mehiläistarhaajien liiton sadonkorjuuseminaarissakin. Ja tulipa tuossa yksi nopea pyrähdys Tallinnassakin suoritettua! Ongelma on sinänsä itseaiheutettu, itsepä olen haalinut ohjelmaa joka hemmetin viikonlopulle.


Vaan hypätäänpä sitten kertalaakista ajan tasalle:


KANALA

Kiireestä huolimatta Jouni on suorittanut melkoisen urotyön kanalan suhteen. Vieläkään kanalaa ei kehtaa ihan valmiiksi väittää, mutta ensimmäiset kaksi parvea ovat jo sisällä! Yksikään tipunen ei siis enää palele ulkona.

Tervetuloa kanalaan!
Orsien mallailua ensimmäiseen valmiiseen häkkiin
Maaginen hetki: ensimmäiset kanat sisällä
Alimmassa sivuosastossa jo faverollesit, yläkerta vielä ovea vailla


KANAT

Viikon suuri yllätys: meillä on uusia kanoja! Bohuslän-Dals svarthöna on rotu, josta Jouni alkoi puhua jo kauuuan aikaa sitten. Nyt kun niitä sitten oli kerrankin tyrkyllä, kävimme hakemassa kuuden linnun parven. Ihan puhdasrotuisina myyjä ei niitä kehdannut myydä, sillä oli itse epäileväinen asian suhteen. Mahdollisesti niissä on kuulemma mustaa silkkikanaa seassa. Puhdasrotuisia tai ei, linnut ovat käsittämättömän kauniita. Kuvia ei vielä valitettavasti ole esitellä, sillä kokomustan tummanaamaisen linnun ikuistaminen kamerakännykällä osoittautui täysin kuolleena syntyneeksi ideaksi. Täytyy yrittää uudelleen ihan oikean kameran kanssa.

Itse hautomamme jättikochin, se joka oli pienenä valloittava harmaankirjava, muuttui sitten loppujen lopuksi lähes yksivärisen mustaksi sekin. Ainoastaan muutaman siipisulan kärki on valkoinen. Nimekseen se sai Noki. Positiivista on, että se vaikuttaisi kanalta. Jes! Nyt meillä on edes yksi jättikochinkana kolmen heräteostoskukon lisäksi. Kukkoja ei ole kyllä kaikkia tarkoitus pitää. Täytyy vielä miettiä, minkä kukon sitten jättäisimme Noki-kanan (heh-heh) sulhaseksi.

KANIT

Osa kaneista on vielä ulkona. Pitäisi vielä keksiä, että mitä niiden kanssa tehdään. Yksi käytännönläheinen ratkaisu olisi laittaa ylimääräiset puput pois näin talvea vasten ja pitää vain kaksi belgianjättinaarastani. Kun asiaa järkipohjalta tarkastelee, en keksi oikein mitään kunnon perustetta kahdeksan kanin omistamiselle...

Eli jos jollakin on piinaava kanikuume, niin täältä vaan omaan pitkäkorvaa hakemaan.

HUNAJA

Kuten jo kiirettä kirotessani mainitsinkin, kävimme Kankaanpäässä Suomen mehiläishoitajain liiton sadonkorjuuseminaarissa 16.11 kuulemassa toinen toistaan kiinnostavampia esityksiä. Paikan päällä järjestettiin myös vuoden parhaan hunajan äänestys, joten pääsimme maistelemaan erilaisia hunajia. Hämmästyttävää kyllä, hunajat tosiaan ovat ihan eri makuisia keskenään. Vuosi-pari takaperin olisin varmasti väittänyt toisin.

Mehiläistuotteiden käyttö lääketieteessä - Dr. Stefan Bogdanov

Tähän valtakunnalliseen kisaan meillä ei käynyt mielessäkään osallistua, noviiseja kun olemme, mutta viime viikonloppuna järjestettyyn Uudenmaan mehiläistarhaajien iltamaan Jouni nappasi tyrkylle kolmea erilaista omaa hunajaamme. Voitto jäi saamatta, mutta kuinka ollakaan, Jounin hunajat voittivat sekä kolmannen että toisen sijan! Eli nyt se on todistettua: meidän hunaja on oikeasti hyvää. :)


-N

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Hallihommia ja hauskannäköisiä otuksia

Terveisiä hallista! Kyllä se kanala sinne (hitaasti mutta varmasti) kohoaa....



Lattian mallailua

Jipii, meillä on lattia!

Seiniä kehiin

Viime viikko oli niin mielipuolinen, että halli/talliprojekti ei kyllä enää työpäivien jälkeen edennyt oikeastaan ollenkaan. Emme tainneet olla yhtenäkään päivänä edes kotona ennen iltakahdeksaa. Puhumattakaan siitä, että jatkoin useampana iltana (palkallista) työntekoa vielä kotona. Kuvissa nähtävä edistys tapahtui siis käytännössä katsoen toissaviikolla, jolloin olimme lomalla.

Toisin sanoen kanala ei siis ole vieläkään valmis.


Tilanne tänään. Seuraavaksi villaa ylle!


Vielä sen verran päivitystä itse eläinpuolelta, että eipä me sitten koskaan niitä ankkoja saatu kunnialla haudottua. Kahdessa ankanmunassa oli jo ihan kuoriutumista vaille valmis ankanpoikanen, mutta jostain syystä poikaset olivat kuolleet muniin. Harmittaa. Ehkä ankkahommia kokeillaan sitten keväällä uudestaan.

Silkki-paduanmixit sen sijaan kasvavat vauhdikkaasti ja ovat päivä päivältä hauskemman näköisiä. Käytökseltään ne ovat jotenkin säpsyjä, ehkä paduantaustasta johtuen.


Pienempi ja tummempi kaveri vaikuttaa kanalta


Tämä tuuheatukkaisempi kirjava tyyppi puolestaan kukolta

-Nipa

perjantai 18. lokakuuta 2013

Limanuljaska lasipurkissa


Tänä päivänähän nuoriso ryystää energiajuomia (ainakin jonnet, sanoi oma teinini… ja tosijonneja ovat ne, jotka ryystävät Euroshopper-energiajuomaa, eli eeässää). Itsestään huolta pitävät, usein nuoret, urbaanit ja professionaalit, puolestaan ryystävät toinen toistaan eksoottisemman tuntuisia hyvää tekeviä terveysjuomia. Ja täällä meillä maalla ryystetään olutta vähän joka käänteessä. Mitäs jos muisteltaisiin vähän menneitä, siis mitä ennen vanhaan ryystettiin, jos haluttiin virkistäytyä terveysjuomalla?

Mummi sai joskus 70-luvulla muilta kylän mummoilta epämääräisen limamöykyn, joka lillui teessä. Ei välttämättä hyvän makuisessa teessä lapsen mielestä, mutta sen piti olla perin terveellistä. Eikä se nyt pahaakaan ollut, vain eri makuista. Mummi kutsui sitä Volgansieneksi. Viikon välein piti keitellä uutta teetä, lisätä sokeria ja vaihtaa se limanuljaska uuteen. Vanhan liemen sai sitten juoda.


Ennen pitkää sieni homehtui tai kuivui, se siitä. Mutta nyt pari vuotta sitten sain uuden ympin kaveriltani mikrobiologilta, joka oli saanut omansa venäläiseltä mummolta. Volgansieneksi sitä edelleen kutsutaan, tai kansainvälisemmin nimellä kombucha. Ja ainakin meidän suvussa se on nykyään Igor. On viisasta jakaa useita siivuja lähipiirille kasvamaan, koska oma kuitenkin kuolee tai pilaantuu jossain vaiheessa. Minäkin olen omani jo pari kertaa tappanut, mutta olen saanut uudet alut siskoltani tai kaveriltani.



Hieman taustaa: Volgan sieni on tosiaan tullut Suomeen Venäjältä joskus 1900-luvun alkupuolella. Venäjälle se tuli kaukaa idästä, Kiinasta ja Japanista. Siltä suunnalta löytyy mainintoja ainakin yli kahdentuhannen vuoden takaa. Igor, tuo limakerros teen pinnalla, on useiden eri bakteerien ja hiivojen koti. Hiivat valmistavat sokerista alkoholia ja bakteerit alkoholista happoja, lähinnä etikka-, mutta myös muita. Ja eräs etikkabakteeri kehrää sokerista selluloosaa, joka muodostaa näkyvän Igorin, sen teen pinnalla kelluvan möykyn.

Tarinan mukaan eräässä kylässä kaukana idässä joskus vuosituhat tai pari sitten eli aivan poikkeuksellisen terveitä ja elämäniloisia ihmisiä, vaikka olosuhteet siellä olivat kovin huonot, ruoka tiukassa ja ympäristö saastunut. Tutkijat eivät löytäneet mitään syytä moiseen, vaikka etsivät ja etsivät. Kuumahan siinä hommassa tuli, ja he pyysivät kyläläisiltä vettä tai jotain virvoitukseksi. Joku mummo toi ruukullisen tuoksuvaa juomaa ja sanoi, että tätä heillä juodaan, maistakaas. Tutkijat elpyivät tuntien uuden energian virtaavan suonissaan. Ja Igor lähti maailmaa valloittamaan!

Nykyään hassahtaneet ituhipit käyttelevät volgansienijuomaa keittiöissään ja nuoret urbaanit ostavat Kombucha-juomaa terveyskaupoista (googlaa kombucha: vajaat 2,5 miljoonaa hittiä). Se tuoksuu etikalta ja maistuu hieman pilaantuneelta siideriltä, jotkut ovat huomaavinaan aprikoosin aromia. Itse olen maistanut paljon pahemmankin makuisia siidereitä. Sekä musta että vihreä tee toimivat, mutta unohda maustetut tai etenkin sitruksia sisältävät teet, kuten Earl Grey. Hurjimmat puolestapuhujat väittävät kombuchan auttavan detoksifikaatiossa ja parantavan kaiken mahdollisen, syövät ja kaikki, mutta kovaa kliinistä faktaa, joka tukisi tätä, ei ole. Päinvastoin ainakin Amerikassa varoitellaan, että omista käymisprojekteista voi tulla haitallisia sivuvaikutuksia, lasitteet sulavat käymisastioista ja myrkyttävät uhrinsa hitaasti.
 

 Igoria voi käyttää hapanleivän juuren aloitusymppinä, ja maailmalla kokeillaan jopa haavasuojien ja tekstiilien valmistamista teen pinnalla kasvavasta massasta. Tarpeesta riippuu, kuinka suurta astiaa kasvatuksessa käytetään. Massasta on myös eristetty Gluconacetobacter xylinus -mikrobi, jonka tuottamasta selluloosasta saatetaan rakentaa tulevaisuudessa mm. verisuoniproteeseja ja kaiuttimien kartioita. Kaakkois-Aasiassa suositut alun perin Filippiineiltä kotoisin olevat Nata de Coco –kookoskuutiot ovat itse asiassa G. xylinus -viljelmällä fermentoitua nuoren kookospähkinän mehua. Vaikka mitä makuja löytyy aasialaisista alan kaupoista, ja suutuntuma on niin lasten kuin aikuistenkin mieleen!



Itse innostuin Igorista, jälleen kerran, luettuani amerikkalaisten mehiläistarhureiden kokeiluista. Osana mehiläisten hoitoa – sokeriliemessä niiden ruokinnassa, pesiä avattaessa suihkupullossa niitä rauhoittamaan jne. – eräät hoitajat ovat saaneet mielestään oikein hyviä tuloksia kombuchaa käyttäessään. Mehiläiset myös juovat laimeaa kombuchaa mieluummin kuin puhdasta vettä. Täytyy yrittää pitää Igor hengissä ensi kesään asti, että pääsen itse kokeilemaan omien pesieni kanssa. Ehkä tulee joku hapanleipäkin kokeiltua talven pitkinä pimeinä iltoina. Tai jospa kasvattaisin päräyttävän nahkaliivin! (Kuvia mm. täällä)

Jouni

tiistai 15. lokakuuta 2013

Se on kesäloma nyt!

Kyllä, olemme todellakin kesälomalla. Pidimme kesäkuukausina vain kolme viikkoa lomaa, neljättä ei koskaan ehditty - ennen kuin nyt. Minkäänlaisesta rentoutumisesta lienee tällä viikolla turha kuitenkaan haaveilla, sillä suunnitelmissa on lähinnä kanojen talvitilojen rakentamista. Sitä paitsi johan me maanantaina kävimme Jounin siskon luona herkuttelemassa ja viemässä adoptioon lupaamamme kultapallon. Se olkoon loman hupiosuus.

Kanat tulivat meille viime vuonna melko loppukesästä, joten hätäratkaisuna majoitimme ne talven yli autotallissa. Mikään pitkäaikainen ratkaisu se ei ollut, sen tiesimme heti. Mutta etenkin nyt, kun kaikki autotallin tavara on kuin satavuotisen pölykerroksen alla, olemme täysin varmoja siitä, etteivät kanat voi enää asua autotallissa.

Ja onhan autotallille kai muitakin käyttötarkoituksia kuin kanojen lämpimänä pitäminen... Ei sillä, että Corolla-raukka yhäkään pääsisi sisätiloihin talveksi, mutta esimerkiksi tiettyihin hunaja-askareisiin autotalli voisi soveltua hyvinkin.

Siihen, miksi olemme rakennuspuuhissa (taas) vasta nyt, kun öisin on jo pakkasta, ei ole oikein mitään tekosyytä. Jotenkin on vain tuntunut siltä, että hommia on riittänyt ihan koko ajan ilman uutta rakennusprojektiakin. Sanotaan vaikka niin, että en ole todennäköisesti ikinä viettänyt näin mitättömän vähän tunteja TV:n ääressä.

Kanala on tosiaan tulossa samaan rakennukseen kuin pihatto. Kanalan viereen olisi tarkoitus saada rehuhuone, joka toimisi sekä kana- että hevoskuvioissa. Kolmantena huoneena samaan päätyyn on tulossa satulahuone. Kanala on kuitenkin se kiireellisin, joten siitä aloitetaan.

Jouni on viime viikkoina siirrellyt puutavaraa rakennusalueelta pois, Mikko jatkoi roudailua maanantaina. Täytyy sanoa, ettei tämä todellakaan mene niin, että pystytellään vähän söpöjä karsinoita ja maalaillaan niitä vaaleanpunaiseksi samalla musiikin tahtiin jammaillen. -Niin kivalta kuin "tallinrakennusprojekti" kuulostaakin.

Hallissa on sorapohja, ja edellinen omistaja on säilyttänyt siellä pääasiassa puutavaraa ja traktoria. Hallissa on tehty talon polttopuut 90-luvulta asti, eikä sahanpurua ole ilmeisesti koskaan kärrätty ulos – näin muisteli ainakin edellisen omistajan poika. Kuten voitte arvata, ensimmäisen päivän – puolitoista käytimme pelkästään siihen, että lapioimme sahanpurua kottikärryyn ja kiikutimme sitä metsään kuorma toisensa jälkeen. Sinänsä tästä oli hyötyä puolin ja toisin, koska sahajauholla saimme hieman paikkailtua muinaisia metsäkoneen jättämiä monttuja. Sahanpuru meni kirjaimellisesti sinne, mistä se on tullutkin.


Lapio heilumaan ja lattia tyhjäksi!

Paksuin purukerros, ensimmäinen 10-20 senttiä, lähti nätisti mukaan lapiolla. Huomattavasti nihkeämpää oli viimeisten puuhippusten siivilöiminen pois pintamurskeen seasta. Miksi TV:n kymmenissä ”kreisi pikaremontti” –tyyppisissä realityissa ei koskaan näytetä näitä tylsiä monotonisia työvaiheita, jotka vain jatkuvat, jatkuvat ja jatkuvat…?  Ja tässä on sentään menossa vasta ensimmäisen huoneen pohjatyöt. Sama rumba on vielä edessä rehu- ja satulahuoneen kanssa. Minä ja orastava pölykeuhkoni tuskin maltamme odottaa.

Jotain fyysistä hyötyäkin tästä toki saattaa olla, hauikset olivat eilisen kivien ja murskeen lapioinnin jäljiltä aika tavalla maitohapoilla. Tiedän, että jengi maksaa salille pääsemisestä, joten tervetuloa - meillä saa lapioida mursketta ihan ilmaiseksi!

Jouni kävi vielä eilen shoppailemassa puutavaraa naapurin Pekan kanssa. Minä ja Mikko kun loppujen lopuksi saimme kuin saimmekin lattian pohjatyöt melko hyvään vaiheeseen. Maa on nyt tasoitettu ja hienosti haravoitukin.




On ihan mahtavaa, että hallin sisäseinät on jo valmiiksi laudoitettu edellisen omistajan toimesta. Näihin on aika helppo lätkiä ihan vain tylysti villat päälle. Toisen nurkkaseinän Jouni korvasi pidemmillä laudoilla, koska siinä oli vain trendikäs puolipaneeli.





Seuraavaksi päästään leikkimään kakkosnelosilla ja Finnfoamilla, jota Pekka tuo tänään mukanaan töistä. Onni on peräkärryn omistava naapuri, joka on töissä rautakaupassa. Melkoinen lottovoitto on myös naapurin Juha, joka toi meille noin pakettiautollisen erilaisia työkaluja lainaksi.


-N

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Sienisunnuntai

Emme juurikaan suunnitelleet viikonlopun ohjelmaa etukäteen, mutta kuin luonnostaan viikonlopun teemaksi muodostuivat sienet.

Lauantaina Jouni ehdotti, että lähtisimme tsekkaamaan peltomme reunasta alkavan metsäalueen - ihan vain silkasta uteliaisuudesta. Tähän asti olemme pyörineet lähinnä omassa metsässä (joka sekään ei ole vielä 100 % tuttu...), joten pellon itäpuolinen metsä, kenen se sitten ikinä onkaan, on jäänyt kokonaan tutkimatta. Peltomme poikki jouduimme kirjaimellisesti rämpimään, sillä peltovuokralainen ei tänä kesänä niittänyt heiniään ollenkaan. Siellä ne nyt parhaillaan maatuvat pystyyn.

Metsä sinänsä loppui hyvin lyhyeen, minkä jälkeen eteemme avautui valtava hakkuuaukea. Hakkuuaukea on jo vanha tuttu, sillä olemme usein kävelleet sen toista laitaa seurailevaa metsätietä. (Joka muuten vaikuttaa aivan täydelliseltä ratsastusreitiltä!) Ylitettyämme hakkuuaukean palasimme tuttuja reittejä kotiin. Viimeisen kilometrin kohdalla, osittain kai jo oman metsän puolelta, alkoi yllättäen löytyä sieniä. Jippii! Talohan myytiin meille osittain sillä mainospuheella, että ihan kotinurkilta löytyy erinomaiset marja- ja sienimetsät. Asia on kuitenkin jäänyt toistaiseksi todistamatta - lukuun ottamatta kahta(?) viimekesäistä mustikkareissua.



Ottaen huomioon että saimme ihan näin vahinkosienestämällä Jounin pipon täyteen kantarelleja ja suppilovahveroita, väitteessä saattaa olla perääkin.

Sunnuntaina päätimme ottaa uusintayrityksen, tällä kertaa ihan tavoitteiden kera. Sienestäminen(kin) on niin helppoa, kun ei tarvitse lähtemällä lähteä mihinkään, vaan sienipaikoille voi ihan oikeasti kävellä. Sunnuntaina lähdimme kokeeksi vähän eri suuntaan ja samoilimme pääasiassa jo ihan tutuksi käyneitä reittejä. Suppilovahveroita ja kantarelleja kertyi ihan mukava lasti, vaikka metsässä aika kuivan oloista olikin. 

Itse olin yltiöonnellinen nimenomaan suppilovahveroista, koska vielä lauantaina nurisin Jounille, etten tule ikinä elämässäni löytämään ensimmäistäkään suppista. En tiedä miksi, mutta tuntui, että olin niille täysin sokea. Jouni sen sijaan rykäisi niitä esiin mitä ihmeellisemmistä sammalpainanteista, täysin näkymättömistä. Onneksi edes keltaisena töröttäviä kantarelleja onnistuin löytämään itsekin...

Vaan sunnuntaina muuttui ääni kellossa! Jopa meikäläinen bongasi suppiksen siellä ja suppiksen täällä. Voittajafiilis!



Muutamia muitakin sieniä osui matkan varrelle, muun muassa limanuljaskaa, mustatorvisieniä ja jotain tattejakin.

Henkilövahingoiltakaan ei tyystin säilytty. Sen lisäksi että raavin poskeni verinaarmulle (omalla peukalonkynnelläni) hirvittävässä niistämisonnettomuudessa, onnistuin myös kopauttamaan otsani puunoksaan niin, että meinasi taju lähteä. Onneksi kivut ja tuskat kuitenkin unohtuivat nopeasti päästyämme kotiin, ja asettauduin mukavasti takkatulen äärelle sohvaan sienisaalista perkaamaan - punaviinilasin kanssa, kuinkas muutenkaan. 

Ja se oksan aiheuttama kuhmukin onneksi jää mukavasti hiusten alle piiloon.




-Nipa

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Huolta ja murhetta

Äitini on aina toistellut, että eläimistä on pelkkää huolta ja murhetta. Useimmiten olen eri mieltä, mutta nyt on taas ollut eläinten kanssa sellainen päivä, että... Perkele.

Ensinnäkin, kissat jahtasivat tänään kärpästä. En kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota, ainahan ne niin tekevät. Kärpäset, muurahaiset ja muut pikkuöttiäiset ovat kaikki mahtavia saaliita, joiden perässä singahdellaan ympäri asuntoa. Jos olisin heti tajunnut, että metsästyksen kohde olikin tällä kertaa mehiläinen, ei kärpänen, olisin varmasti puuttunut asiaan. Huomasin sen kuitenkin vasta kun oli jo liian myöhäistä...

Nähtyäni ahdistuneena käpäläänsä nakertavan kissan, aavistin saman tien mistä oli kysymys. Hyvin nopeasti löysinkin syypään: oma mehiläisemme kömpi verhoissa, aivan kissan vieressä. Mehiläinen oli vielä hengissä, mutta näköjään pistänyt juuri. Danny nuoli ja pureskeli oikeaa etutassuaan tuskaisen oloisena, ja minä stressasin, että onko edessä eläinlääkärireissu. Tyypillistä kyllä, olin yksin kotona, ilman autoa. Perkele.

Onneksi tassu ei juurikaan edes turvonnut, ja kissakin rauhoittui melko nopeasti. Tunnin-parin päästä se leikki ja juoksi taas ympäriinsä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Huh, selvittiin säikähdyksellä. Onneksi mehiläinen pisti tassuun eikä esimerkiksi suuhun.

Eläinpohjainen mielipaha palasi kuitenkin takaisin iltapäivällä, kun Jouni joutui lopettamaan ehkä kauneimman kanimme. Jo eilen llalla kaneja ruokkiessani huomasin, että yhdellä poikakanillamme (lyhytkarvainen siamsoopeli pienihavanna-leijonanharjas -mix) on jokin hätänä. Se nimittäin siristeli silmiään. (Kyllä - kanin kohdalla se riittää syyksi huolestua.)

Pikaisella terveystarkastuksella totesin kanin laihtuneen, mutta muuta vikaa siinä ei näennäisesti ollut. Kurkkasin suuhunkin, mutta hampaat olivat ihan kunnossa. Kysymys ei siis ollut ainakaan siitä, etteikö se
pystyisi syömään normaalisti. Heitin häkkiin koemielessä pari omenaa nähdäkseni miten kani käyttäytyy. Huojennuksekseni kani alkoi syödä innokkaasti. Ajattelin kuitenkin, että jatkossa kyseistä pitkäkorvaa täytyy kyllä pitää silmällä. Mainitsin asiasta myöhemmin Jounillekin.

Tänään iltapäivällä kani makasikin sitten jo kyljellään häkissä. Ensivilkaisulla luulin sen kuolleen, mutta lähemmäs mentyäni huomasin sen vielä hengittävän. Kani veteli kuitenkin selvästi viimeisiään, joten hain Jounin päästämään sen tuskistaan.

Onneksi naapurimme (jotka ovat mökkiläisiä) olivat jo lähteneet takaisin Helsinkiin. Jälkikäteen nimittäin tajusin, että Jounille pihan poikki huutamani "TUU TAPPAMAAN TOI YKS! EIKU NYT HETI!" olisi saattanut herättää hieman hämmennystä.

Kanit ovat kyllä ärsyttäviä eläimiä. Voisivat nyt hemmetti soikoon näyttää ajoissa, kun jokin on huonosti. Vaan ei: ne sinnittelevät viimeiseen asti, eivätkä varmastikaan näytä heikkouksiaan. Tyypillistä saaliseläimen käyttäytymistä siis. Meillä toissaviikolla kylässä ollut eläinlääkärikin totesi vihaavansa kaneja siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä ei koskaan saa terveeksi, jos niille jotain vakavampaa sattuu ilmaantumaan.

Ja tosi on - olen pitänyt kaneja 19 vuotta enkä muista ikinä ehtineeni kanin kanssa eläinlääkäriin asti, jos niille on jotain kremppaa tullut. Siinä vaiheessa kun oireet alkavat olla nähtävissä päällepäin, kani on todennäköisesti jo loppusuoralla. Jokaisen kanin mukana pitäisi tulla kaupanpäällisinä kristallipallo. Perkele.
  
Mutta se siitä. Onneksi pari päivää sitten ankarasti köhissyt ja tuhissut Merisiga-marsu on sentään vaikuttanut jo pari päivää paremmalta. Sitä olen hoitanut ihan vain lämmöllä ja C-vitamiinin yliannostuksella. Toivottavasi sen voinnissa nyt ei enää tapahdu mitään yllättävää romahdusta. En nyt vaan jotenkin jaksaisi kuollutta marsua tähän päälle.
  
Eikä tässä vielä kaikki - tietenkään. Faverollekukkomme ovat ilmeisesti päättäneet, että sopuisan yhteiselon ajat ovat ohi. Häkissä oli tänään meneillään sellainen selkäsauna, että Jouni joutui osallistumaan rähinään kolmantena kukkona. Isompi ja ilmeisesti riitaisampi Uljas-kukko joutui eristysselliin jäähylle, mutta todennäköistä on, etteivät tunteet kaksikon välillä enää viilene riittävästi, jotta yhteiselo olisi mahdollista. 

Siinä tapauksessa edessä on heimoneuvoston äänestys ja päätös siitä, lähteekö pataan Uljas vai Turo. Ei auta itku markkinoilla. Vaikka kumpikin ovat komeita kukkoja, ei meillä ole tilaa kahdelle faverolleparvelle.

Kukkoja voisi kyllä yötä vasten kokeilla takaisin samaan häkkiin, jolloin ne saattaisivat hyväksyä toisensa. Toisaalta riskinä on, että jompikumpi on aamulla hengetön - ja silloin ei pääse itse valitsemaan kumpi. 

Perhanan kananaivot. Voisivat nekin nyt päättää, että tulevatko toimeen vai eivätkö tule. Ärsyttävää, jos pitää yötä vasten lähteä kukontappoon, kun herrasväki päättää ihan kertalaakista, että kaksi kukkoa samassa häkissä on liikaa.

Mieliala ei muuten varsinaisesti parantunut siitäkään, kun Jouni vielä löysi munaansa kuolleen valmiin faverolles-tipun. En mennyt edes katsomaan sitä, olisi vaan alkanut harmittaa enemmän. 

Perk... Ihan sama.

Pitää vain ajatella positiivisesti. Ainakin Lady-kuningasboa lienee tyytyväinen oloonsa. Se nimittäin sai tänään pitkästä aikaa ihan hyvän kokoisen jänispaistin. Ja vaikka nyt tässä itkenkin söpöjen pupujen ja marsujen perään, niin silti kaksi tänään loukkuun mennyttä metsähiirtä lähinnä lämmittävät mieltä. Sådant är livet.


-N

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Neiti Etsivä ja ananaskirsikan arvoitus



Lueskelin viime viikolla ananaskirsikoista ja tajusin, etten tiedä niistä juuri mitään. Ananaskirsikan hedelmät ovat siis niitä hassunnäköisiä oransseja pampuloita, joita on silloin tällöin ravintola-annoksissa koristeina. Ihan syötäviä.

Järjestimme heinäkuussa grilli-illan työkavereille. Työkaverini Natalie toi meille tuomisina komean ananaskirsikan. Tai siis, karviaiskoison. Ananaskirsikka kun ei ole edes tuon puskan oikea nimi! Ja onhan se ihan loogistakin, kun asiaa oikein ajattelee; kasvi kun ei ole ananas, eikä edes kirsikka. Myös nimiä kapinkarviainen, kapinmarja ja inkamarja näytetään käytettävän ihan yleisesti.

Uusi ystävämme karviaiskoiso (Physalis peruviana) on siis itse asiassa tomaatin, munakoison ja perunan sukulainen. Tämäkään ei varsinaisesti yllätä, sillä hedelmähän on ulkonäöltään kuin oranssi minitomaatti. Kotonaan Etelä-Amerikassa se on toki monivuotinen, mutta Suomessa sitä kasvatellaan yksivuotisena ilona. Etelässä se voi kyllä tuottaa hedelmää ihan hyvinkin. Mekin saimme omastamme itse asiassa jokusen (eli kolme) pampulaa maisteltavaksi. Pakkasta kasvi ei kestä kuin pari astetta, joten osalta meidän hedelmistä taitaa kyllä aika loppua kesken.

Viisaammat sanovat, että puskasta kannattaa ottaa pistokkaita ensi kesää varten, vaikka voisi tätä halutessaan kuulemma idättää kaupankin hedelmistä: netissä ohjeistetaan, että siemenet kylvetään maalis-huhtikuussa ruukkuun. Ulos taimet kannattaa siirtää vasta joskus kesäkuun alkupuolella, kun halla ei enää uhkaa. Ananaskirsikka viihtyy tuulelta suojatussa aurinkoisessa paikassa ja alkaa tehdä hedelmiä heinäkuun jälkimmäisellä puolikkaalla. Uusia hedelmiä ilmestyy myöhäiseen syksyyn saakka.

Omakohtaista kokemusta minulla ei tästä plantusta vielä juurikaan ole, koska saimme omamme tosiaan vasta heinäkuussa, kun se oli jo ihan kunnioitettavan kokoinen. 


Englanniksi kasvi kulkee nimellä Cape Gooseberry, ”Hyväntoivonniemen karviainen”. Yleisesti hyväksytyn teorian mukaan nimi juontaa juurensa Hyväntoivonniemeltä, missä uudisasukkaat viljelivät kasvia. Oletettavasti kasvi kulkeutui myös Eurooppaan nimenomaan Etelä-Afrikan kautta. Epäilijät ovat tosin väittäneet, että britit olisivat viljelleet kasvia jo kauan ennen eteläafrikkalaisia. Tällöin nimessä esiintyvä sana cape (engl. myös viitta) viittaisi itse asiassa hedelmää suojaavaan ”viittaan”, eli verholehdistä muodostuneeseen koteloon.

Toisaalta löytyy myös viitteitä, että jo muinaiset kreikkalaiset olisivat karviaiskoisoa käyttäneet, joten sinänsä on hassua väittää, että kasvi tuli Eurooppaan 1800-luvulla Afrikasta.

Ken tietää!

Kuten kaikkia merkittäviä kasveja, myös karviaiskoisoa on käytetty lääkkeenä jos jonkinlaisiin vaivoihin. Karviaiskoisolla parannettavissa oleviin vaivoihin ovat aikojen saatossa lukeutuneet niin syöpä, leukemia, malaria, astma, hepatiitti, ihotulehdukset kuin reumakin.

Tutkimuksissa onkin ihan oikeasti selvinnyt, että karviaiskoison sisältämillä polyfenoleilla ja/tai karotenoideilla on ilmeisesti anti-inflammatorisia vaikutuksia. Myös syövän, erityisesti keuhkosyövän vastaisia aineita on onnistuttu eristämään karviaiskoison hedelmästä. Aiheesta löytyy älyttömän paljon asiaa netistä, joten en ala tähän kaikkea mahdollista tutkimustietoa kopioimaan. (Osittain se menee nimittäin allekirjoittaneeltakin yli hilseen...)

Löytyi karviaiskoisosta nyt sitten uusi syöpälääke tai ei, marjat ovat vähintäänkin terveellisiä. Niissä löytyy nimittäin reippaasti kalsiumia ja karoteeneja sekä C-, E-, B1, B2 ja B6 –vitamiineja. Marjaa näyttääkin olevan tyrkyllä monessa paikassa trendikkäänä superfoodina yhdessä goji-marjojen, aloe veran ja spirulinan kanssa. Nimi vain näyttää luontaistuotepuolella muuttuneen lähes kokonaan seksikkääksi inkamarjaksi. Ilmeisesti ananaskirsikka toisi liiaksi mieleen supermarketin hedelmätiskin. Ja karviaiskoiso... no se nyt vaan kuulostaa tosi ankealta.

"Inka-marjojen antioksidantit ehkäisevät tulehduksia ja auttavat stressiin. Inka-marjat sisältävät merkittäviä pitoisuuksia C-vitamiinia, betakaroteenia ja ne peittoavat proteiinipitoisuudessa (16 %) jopa goji-marjat. Inka-marjoissa on lisäksi paljon pektiiniä, fosforia, A-, C-, B1-, B2-, B6- ja B12-vitamiinia sekä bioflavonoideja. Bioflavonoidit toimivat antioksidantteina, mutta omaavat myös ainutlaatuisia ominaisuuksia mm. kehon puhdistusmekanismeissä ja ravinteiden imeytymisessä. Ne auttavat kehoa pilkkomaan ja hyödyntämään C-vitamiinia sekä heikentävät virusten toimintaa kehossamme. Bioflavonoidit ovat erityisen tärkeitä verenkiertojärjestelmällemme, aivoillemme, silmillemme ja sukupuolielimillemme, jotka tarvitsevat tavallista enemmän ravinteitä ja happea. Pektiiniä puolestaan säätelee ravinnon virtaamista ruuansulatuselimistömme läpi."

Näin lupaa esimerkiksi Xoco.fi, joka myy kuivattuja inkamarjoja simppelisti netin välityksellä. Siitä sitten vain kokeilemaan!

Erehdyinpä googlaamaan myös reseptejä, koska aloin väistämättä miettiä, että mitä ihmiset näistä sitten yleensä kokkailevat. Pakkohan jonkun on karviaiskoisoistakin jotain laittaa, kun niitä niin yleisesti ruokakaupoissa myydään. Eikö?

Reseptejä metsästäessäni huomasin heti, että ruokapuolella ”inkamarja” kannattaa unohtaa ihan suosiolla ja hakea rehellisesti hakusanalla ”ananaskirsikka”. Vaikka kyseessä onkin sama puska, hakutulokset eroavat kuin yö päivästä; ananaskirsikalla saat läjäpäin ihania ruokaohjeita, inkamarjalla korkealentoista superfood-lätinää.

Enkä nyt todellakaan kiistä, etteikö marja olisi varmasti terveellinen, mutta nuo nettikauppojen mainostekstit ovat välillä niin övereitä että heikompaa hymyilyttää. ”Inkamarjasta” kirjoitetaan kuin se olisi jokin mystinen marja, joka juuri viime viikolla löytyi Andien kaukaisemmasta kolkasta, kasvaa vain neitseellisen laaman kakassa ja tekee hedelmää vain kuunpimennyksen aikaan. 

Ja hei – tämä on aika paljon sanottu minulta, joka kirjoitan markkinointitekstejä työkseni.




Kun sitten viimein tajusin hakea vaihtaa hakusanaksi vääräoppisen ananaskirsikan, reseptejä alkoi tulvia joka välilehdeltä. Heti ensimmäisten joukossa vastaan tuli intiaanisalaatti, joka kuulostaa aika ihanalta jopa minun mielestäni, vaikka olen tosi nihkeä syömään salaatteja.

Omasta koisosta ei nyt tänä vuonna ihan riittänyt salaattiin asti, mutta ehkäpä sitä tällä kertaa voisi hankkia ainekset ihan kaupasta.

Eipä meillä nimittäin ole tuota toistakaan superfoodia, kvinoaa, kotona tuotettuna.

...Vielä.